soittamisen pelko

Olet vähän kuin minä muutama vuosi sitten. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa kun varasin tk-aikaa. Olin myös asiakaspalvelutehtävissä (vastasin puhelimeen ja soitin päivittäin) kolme kuukautta mutta ei silti helpottanut. Joka kerta puhelimen pirinä hermostutti aivan tajuttomasti.

Nyt pari vuotta myöhemmin olen joutunut useammin soittelemaan ja varailemaan aikoja niin minulla ei ole enää suurempia ongelmia esim. lääkärinvastaanotolle soittamisessa. Kyllä se pulssi yhä nousee mutta maltillisesti.

En tiedä mikä muutoksen on saanut aikaan mutta uskon että sinäkin voitat tuon pelon vielä!

Hei tyttöN87

Onpa kurja, että soittamisesta on tullut sinulle mörkö.
Voisiko pelon takana olla pelko mokaamisesta? Että jotenkin sönkötät tms? Siihen voisi auttaa tietoinen työstäminen: Minä saan tehdä virheitä. On inhimillistä mokailla. Ei haittaa, vaikka epäonnistun, sitten soitan uudestaan.

Miltä tämä kuulostaa?

Joitakuita auttaa pelkojen kanssa eri asiat. Joku voisi helpottua siitä, että on kirjoittanut puhelimessa puhumisen alkutekstin paperille, pääsee alkuun kun vaan lukee. Jotakuta toista taas helpottaa, että sanoo puhelimessa ihan alkuun, että anteeksi jos puhun hermostuneesti, minua jännittä puhelimessa puhuminen. Kolmatta taas voisi auttaa, että joku tuttu ihminen on yhtaikaa huoneessa. Kun ajattelet omaa pelkoasi, niin miltä sinusta tuntuu, mikä sitä voisi vähentää/lievittää?

Myös se auttaa, että sanoo itselleen: en soita sitten kun minua ei enää pelota, vaan soitan nyt VAIKKA minua pelottaakin.

Toivottavasti saat kokemuksen pelon haltuun ottamisesta. Jos viitsit, tule kertomaan, miten puhelu sujui!

Meiju, diakoni

Hassua kuin minun suustani teksti :) inhoan soittaa virallisia puheluita!!! Heidän asiat mieluusti kasvotusten tai sähköpostilla. En tiedä mistä tämä johtuu (?). Olen kuitenkin tehnyt nyt 1,5v työtä puhelin vaihteessa missä soitan ja vastaan päivittäin puheluihin. Huvittavaa sinänsä... Välillä kyllä työssäni meinaa ottaa pelko vallan. Joihinkin puheluihin tsemppaan itseäni paljon. Kotona taas voi tehdä tosi vaikeaa yhden kampaamo tai lekuriajan varaaminen.

Hei leidi83 ja tyttöN87! =)

Itse olen kärsinyt jännittämisestä ylä-asteikäisestä lähtien eli jo n.15v.Vasta eilen sain itseäni niskasta kiinni ja pakotin itseni soittamaan lääkäriajan.
Nyt tuntuu, että oli paras päätös mitä on tullut tehtyä pitkään aikaan.Sain lääkkeet jännittämiseen ja vaikka ne eivät vie kun fyysisiä ongelmia pois niin ainakin pääsin asian kanssa eteenpäin.
Eli minullekkin ollut tuo soittelu vaikeaa jos pitää soittaa jollekkin muulle henkilölle kuin kavereille.Onneksi päätin kumminkin soittaa ja nyt tästä lähtien aion pakottaa itseni soittamaan aina kun tarvii enkä enää jätä asioita hoitamatta koska pelot tuppaa ainakin minulla vaan kasvamaan entisestään jos niitä alan väistelemään...Tsemppiä! =)

Minä taasen soitan mieluummin virallisia puheluita kuin kenellekään tutulle. Jotenkin kai tuntuu että kun soitan virastoon tai johonkin ajanvaraukseen, on minulla silloin asiaa ja voin mennä suoraan asiaani, ja heti kun se tulee selväksi voin reippaasti vain kiittää ja lyödä luurin kiinni. Mutta ystäville soittaminen lykkääntyy ja lykkääntyy. Onneksi on nykyään nämä tekstiviestit, on niin paljon helpompaa kirjoittaa. Muistan että en lapsenakaan uskaltanut vastata puhelimeen; tulee elävästi mieleen muistikuva itsestäni 8 -vuotiaana istumassa yksin kotona pakastearkun päällä sormet korvissa kun puhelin soi ja soi, ja kun monen yrityksen jälkeen jo kotoa muuttanut siskoni sai minut vastaamaan puhelimeen, hän tiuski vihaisena miksen ole vastannut.
Nuorena aikuisena "vaiva" taisi helpottaa mutta on nyttemmin keski-iässä palannut. Mieheni ei voi ymmärtää tätä ollenkaan, itse kun on ihan päinvastainen ja lörpöttelee illat puhelimessa. Jota minä taas en voi ymmärtää. Kaiken lisäksi hän unohtaa tämän tästä puhelimensa kotiin tai jättää sisälle kun menee esim. pihahommiin, ja komentaa minut vastaamaan puheluihinsa. Vaikka kuinka sanon että en ole hänen puhelinvastaajansa, ei auta, ja sitten hän äkäilee minulle jos en ole vastannut hänen miltei jatkuvasti soivaan puhelimeensa.
Minulle on kynnys soittaa jopa omille siskoilleni. Vanhemmillekin oli heidän eläessään, isä oli niin vähäpuheinen että jutut loppuivat aina kesken, ja äitikin lopussa, kun oli muistisairas. Ja sitten aina tuntui että jos niille soitti niin piti luvata myös mennä käymään.
Sama pätee oikeastaan niihin harvoiksi käyneisiin ystäviinkin: jos soitellaan, pitäisi sitten sopia jostain kyläilystäkin. En ole yhtään kyläilyihminenkään, toisin kun taas jälleen kerran mieheni jonka mielestä pitäisi vähän väliä kyläillä jossain ja kutsua kahville tämä ja tuo. Appivanhempani, jotka asuvat lähellämme, ovat samanlaisia elleivät pahempia. Ihmettelevät kauheasti jos joku kulkee kylänraittia ohi eikä käy kahvilla. Outo ihminen kun ei kulkiessaan samalla poikkea!
Nyt tämä puheenvuoro lähti jo hieman rönsyämään, mutta palatakseni puhelinkammoon, olen tyytyväinen jos kukaan ei soita. Jos puhelinmyyjä soittaa, tai gallupin tekijä, niin se on eri juttu, hehän tekevät vain työtään.
Vastaan kyllä (omaan) puhelimeeni kun se soi, mutta se ei ole koskaan kovin miellyttävää. Ja se soittamimen... Sitä täytyy pohjustaa hyvin jos jollekin on pakko soittaa. Teen usein juuri kuten tällä palstalla joku neuvoikin, eli kirjoitan puhelun aloituksen ja ehkä muitakin pääkohtia paperille. Sitten vain päättäväisesti luuri kouraan. Mutta jos toinen ei vastaakaan, on uusi yritys jo vaikeampi, kun joutuu tsemppaamaan itsensä uudelleen ja ensimmäinen tsemppaus olikin turha.
Meidän äiti taisi olla vähän samanlainen, siis terveenä ollessaan, muistisairaana hän sitten lopetti soittamisen ihan kokonaan. Vastasi puhelimeen kyllä, mutta vain "haloo". Niin että voikohan tällainen kammoaminen jotenkin periytyä??