Km rv:lla 21

Voi ei, otan osaa! Tällaisessa tilanteessa ei ikinä löydä oikeita sanoja...

Mulla oli keskenmeno rv 11 6 ja me miehen kanssa itkettiin pari päivää putkeen ja samalla surua tuli purettua myös puhumalla. Nyt jälkikäteen minusta tuntuu että toivuin tapahtuneesta loppujen lopuksi nopeammin ja paremmin kuin olisin uskonutkaan.

Toivottavasti pystyt käymään asiaa läpi jonkun kanssa tai vaikka purkamaan ajatuksiasi paperille. Toisaalta jos et pysty vielä kohtaamaan tapahtunutta, ei varmaan väkisin kannata yrittää, jokainen kuitenkin käsittelee tällaiset asiat omalla tavallaan.

Voimia ja jaksamista sinulle!!!

Olen pahoillani kokemastasi menetyksestä.
Minullakin otti aikansa ennen kuin edes tajusin mitä tapahtui. Olin sairaalassa jopa epätavallisen rauhallinen.
Raskauteni meni kesken ns 'pienillä viikoilla', mutta shokki oli silti suuri. Sairaalassa kaikki tapahtuu ennalta suunnitellussa järjestyksessä ja minusta tuntui kuin olisin katsellut tilannetta ulkopuolelta.
Me kaikki suremme eri asioita ja eri tavoin. Sinun tavassasi ei ole mitään vikaa. Suru voi tulla ja mennä vielä monta kertaa tai sitten ei. Kirjoita, jos se tuntuu hyvältä. Minulla se auttaa, ja nyt näen miten oma surutyöni etenee vaikkei siltä aina tunnukaan.

Anna itsellesi aikaa ja tilaa.
Toivon sinulle jaksamista ja toipumista!

Itse synnytin 36 viikkoisen esikoiseni kuolleena 11v sitten.
Nyt jo helpottaa,mutta...
Toivottavasti sinulla on joku, kenen kanssa voit keskustella asiasta ja toivottavasti se on miehesi.

Hei

Minullakin oli KM kuukausi sitten, mutta raskaus oli vain 6 viikkoa vanha, joten kuukautiset vain alkoivat hieman myohassa. Surullistahan se on ...
Sinun tilanne huomattavasti traagisempi. Toivon etta jaksat. Juttele ja juttele KM ystavien, miehesi, ja kaikkien mahdollisten lahiomaistensi kanssa. Kay tilannetta lapi.

Yleensa traagisen menetyksen kuten laheisen kuolema tulee ns. shokki vaihe mika saattaa kestaa vuoden tai kaksi. Ihmiset ovat kuvailleet tilannetta " aivan kuin elaisi sumussa " Elaa muttei kuitenkaan ela. Ihmiset saattavat muiden mielesta olla jopa tunne kylmanoloisia, mutta kaikki johtuu vain kohdatusta menetyksesta ja ihmisen elinmistosta " shokista " Kun shokki vaihe menee ohi alkaa ns. paraneminen ja asioiden lapikayminen.

Otan osaa suruusi, tiedän miltä sinusta tuntuu. Sain itse keskenmenon muutama vuosi sitten juuri rv 21.

Kuvailusi turrasta olosta tuntuu tutulta. Itse tulkitsin asian niin, että aivot lukitsivat osan tunteista ja päästivät niitä sitten pikku hiljaa läpi sitä myöten kuin olin valmis niitä kestämään ja käsittelemään.

Sitten suru alkoi tulla aaltoina, välillä voimakkaampina, välillä lievempinä, yleensä joidenkin muistojen mukana. Muistoja olivat tunteet, hajut, ajatukset, se olo kun joku vielä kasvoi sisällä ja kaikki oli hyvin. Ja yleensä kaikki romahtaa juuri silloin, kun siihen ei osaa varautua, kun puolustusmekanismit ovat uinumassa.

Kävin läpi koko tunnekirjon aikana, joka taisi kestää noin puoli vuotta: epäonnistumista, itseinhoa, oman kropan kokemista vastustajaksi, luopumisen tuskaa, epätoivoa, epäuskoa ja aivan hillitöntä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Etsin vastausta kysymykseen miksi. Hyväksymistä helpotti se, että sikiöllä oli selkeitä vammoja. Mutta vammojen syyn etsiminen ja löytäminen olikin sitten oma missionsa. Oli tyydyttävä useaan vaihtoehtoiseen ratkaisuun ja valitsin sitten niistä sen, jonka koin helpottavan oloani eniten. Totuudesta ei kukaan hyödy sen enempää.

Keskustele asiasta kumppanisi ja kaikkien asiasta tietävien, sinulle läheisten ihmisten kanssa. Kertaa ja kuvaile ja selitä ja kerro, miltä tuntuu. Kokemukseni mukaan ne, joille asiasta puhuu avoimesti osaavat suhtautua sinuun jatkossakin luontevasti. Muut, vieraammat ihmiset tuntuvat vieraantuvat entisestään, koska varovat lähes kaikkia puheenaiheita eivätkä tunne oloaan vierelläsi luontevaksi. Jos ei ole vastaavia kokemuksia, ihmisillä on nykyaikana todella suuria vaikeuksia kyetä asettua toisen asemaan ja tuntea aitoa empatiaa. Monesti siinä vaiheessa, kun kaipaisi vain kuuntelijaa ja lohtua, vastineeksi saattaa saada kertomuksia tyyliin "ei tuo vielä mitään, mutta minulla...". Ymmärrettävää tuo on toisaalta, jokaiselle oman elämän traumaattisin kokemus on se traumaattisin. Skaala vain saattaa olla eri ihmisillä eri.

Itseään voi yrittää havahduttaa miettimällä Konginkankaan turmassa tai Myyrmannin räjäytyksessä lapsiaan menettäneitä. Siksi, että havahduin jossakin vaiheessa ajattelevani juuri kuin edellä olevassa kappaleessa kuvailin - oma suru tuntuu suurimmalta, mitä kenelläkään voi koskaan olla. Syyllistyin itse siihen, mitä muissa arvostelin.

Huomasinkin tervehtymiseni siitä, kun kykenin itse jälleen tuntemaan empatiaa muita kohtaan, kun ei enää säälinyt itseään yli kaiken. Kaikkihan on kuitenkin suhteellista. Yritin keskittyä siihen, että tärkeinhän on yhä tallella: minulla on mieheni ja meillä on edelleen yhteinen tulevaisuus.

Mutta tähän vaiheeseen pääsemiseen meni aikaa ja tärkeintä on antaa itselleen aikaa surra. Älä anna kenenkään tulla kertomaan, milloin pitäisi jo voida paremmin tai milloin asia ei saisi enää satuttaa. Kokemuksesta voin kertoa, että asia satuttaa välillä vieläkin. Aivan yllättäen, aivan jonakin irrallisena hetkenä näen silmissäni sen liikkumattoman hahmon ultraäänilaitteen monitorissa ja kyyneleet ja tuska vain tulevat ja täyttävät joka solun.

Varaudu siihen, että kannattaa hetken aikaa pitää etäisyyttä ystäviin, jotka ovat raskaana tai saaneet juuri vauvan. Se suru, joka valtaa, on välillä niin massiivinen, ettei sitä ole kestää. Useimmiten kyse ei ollut kateudesta vaan vain siitä omasta menetyksen tuskasta, joka palasi mieleen. Mutta sitä ystäväsi eivät välttämättä ymmärrä.

Mutta vaikka oma surun käsittelyprosessisi menisi aivan eri kaavan mukaan, salli sekin itsellesi. Olemme kaikki yksilöitä ja käsittelemme asioita eri tavoin. Kunhan kykenee kaiken jälkeen vielä säilyttämään oman elämänhalunsa ja myötäelämiskykynsä, voi sanoa selvinneensä voittajana.

Minä olen juuri saanut tietää keskenmenosta viikolla 14. Minulla on ennestään kolme lasta, 5v 4v ja 2v. Lapsille kertominen tuntui tosi vaikealta, mutta pitihän heille kertoa, miksi äiti menee sairaalaan, ja kun etenkin kaksi vanhinta jo odottivat kovasti sitä, kuinka pääsevät hoitamaan meidän vauvaa.

Kun sain kerrottua lapsilleni asiasta, tuli vielä vaikeampi tilanne, eli ne lasten kysymykset: Miksi? Minkä kokoinen ja näköinen...? Voiko meille tulla vielä vauva? Miksi se kuollut vauva pitää ottaa sieltä pois? ...

Yllättäin nuo lasten kysymykset ovat auttaneet surutyössä kummasti eteenpäin.

Nämä ovat aina vaikeita tilanteita. Nykyisin kun on tapana pitää itsestäänselvyytenä, että kun raskaustesti näyttää plussaa, tulee meille ilman muuta vauva.

Olemme luvanneet lapsille, että kun tulen sairaalasta kotiin, vietämme perhepiirissä pienet "hautajaiset", kukkineen ja herkkuineen. (Esikoisemme logiikkaa: Kun isomummo kuoli, pidettiin hautajaiset, joten nyt kun meidän vauva kuoli, täytyy hänellekin pitää hautajaiset.)