Haluaisin tehä aiheelle ihan oman yleispätevän topicin. Jotenkin tuntuu, että lukion suorittaminen kolmessa ja puolessa tai varsinkin neljässä vuodessa herättää monissa ihmisisssä niin paljon erilaisia mielipiteitä, jotka pohjautuvat myös väärään ennakkotietoon, että ois mielenkiintosta kuulla muitten ns. pidemmän kaavan mukaan tehneiden kokemuksia ja havaintoja lukioajoiltaan ja mikseipä myös ihan näitten "perus kolmevuotisten" koskien lukio-opintojaan venyttäviä.
Mä voisin aloittaa kertomalla hieman omaa tarinaani. Olen juuri pari viikkoa sitten 18 vuotta täyttänyt tyttö, joka lähti lukioon kolmivuotisen suunnitelman mukaan. Kokonaan uusi opiskelusysteemi ja kireämpi tahti sai mut valmiiksi jo melko huolestuneeks, enkä viihtyny alkuunsakaan tässä mun uudessa koulussa, jossa jokainen tuntui karttavan mua kuin ruttoa aivan samalla tavalla kuin peruskouluaikana. Tai näin mä ajattelin. Taustana tälle olettamukselle luultavimmin oli päiväkodista alkanut joka ikisen peruskoululuokan läpi jatkunut kiusaaminen, joka saavutti pahimmat muotonsa kaiketi seitsemännellä luokalla. Myös ala-asteen luokat 3-6 olivat todella hankalia, eikä seiskankaan jälkeen tilanne kovin paljon parantunut, kun sain vaihtaa luokkaa.
Jossain vaiheessa kasiluokan alussa ikään kuin havahduin johonkin ääärimmäisen pahaan oloon, joka tuntui jatkuvan päivä toisensa jälkeen yhä pahempana. Tajusin melko pian, että kyse on masennuksesta. Mitään apua en oikeastaan tähän saanut koko peruskouluaikana. Koska en kyennyt näyttämään mun pahaa oloa juurikaan ulospäin, saati sitten mitään tunteitani, niin "ei mussa mitään vikaa ollut" ikinä. Varsinkin yhdeksännellä luokalla alkoi hahmottua jo melko selkeät suunnitelmat itsemurhasta, jota en kuitenkaan koskaan uskaltanut yrittää. Koulukin hoitui jotenkin oudosti ja ysiluokan päättötodistuksessa lukuaineet oli keskiarvoa 9,4. Toisaalta peruskoului oli mulle helppo, toisaalta oon äärimmäisen täydellisyyteen pyrkivä ihminen, eikä ollut tai ole mitenkään tavatonta, että kokeisiinluku toteutuu melkoisen stressin ja itseinhon alla. Kaikki sellainen hyvin kypsän ihmisen toiminta kuten kynsillä ihon rikki repiminen, mikseipä jollain saksillakin tai muulla terävällä on liian usein erottamaton osa mun lukuprosessia. Vielä kun lisäämme tähän erinäiset traumaperäiset epätodellisuudentunteet, aistiharhat ja pelot, kombo on suorastaan otollinen opiskelulle!
Näillä eväillä lähdin siis lukioon. YThtäkkiä kaikki ne asiat, jotka peruskoulussa käytäisiin vuodessa, oli sisäistettävä kuudessa viikossa. Kaikki koulupäivät tunsin olevani kuin jossain syvässä jatkuvan pahan olon sumussa, joka saattoi joskus korkeintaan hieman hälventyä tullakseen takaisin kahta kauheampana. Iltaisin olin aivan poikki, mutta koitin tehdä läksyni tunnollisesti. Jokin siinä kaikessa ei ollu tarpeeks ja mun numerot laski. Samaten lopahti se kaikki pienikin pakonomainne tarve pärjätä koulussa, koska "en voinut hyväksyä näitä uudenlaisia numeroita".
Kävin tona aikana koulupsykologilla, joka onneksi otti mut kerrankin tosissaan. Sain lähetteen nuorten psykiatrian poliklinikalle, jossa mulla todettiin masennus ja hoito aloitettiin. Lisäksi kävin varsinkin lukiossa suorastaan mua haittaavan lukuhitauden takia erityisopettajan tutkimuksissa ja mulla todettiin lukihäiriö, joka lukemisen ja kirjoituksen hitauden lisäksi ilmeni epätarkkana lukemisena. Näiden kaikkien asioidne selvittyä päädyin lopulta tekemään lukion neljässä vuodessa, jotta saisin konkreettista kevennystä työmäärääni heti. Mulla oli siihen perusteet, enkä tosiaankaan jaksanu panostaa koulunkäyntiini riittävästi ja pallottelin mielessäni vain kysymystä siitä, milloin uskallan tappaa itseni, sillä en halunnut edes kuvitellakaan mitään tulevaisuuteeni liittyvää. Kaikki se ahdisti todella ja sai vain olon toivottomaksi.
Oikeastaan ensin en edes meinannu millään saada lupaa tähän nelivuotiseen lukioon, sillä "eihän mun numerot nyt niin huonoja ollu", mutta suoriuduin kyllä selkeästi alle oman tasoni ja koulustressi vain teki mun oloani entistä tukalammaksi. Opo myös tivasi, miksen jo aivan lukion alussa ollu päättäny käydä tätä nelivuotisena, mutta siinä vaiheessa mulle oli täysin auki vielä kaikki liittyen siihen, pärjäänkö koulussa tai olenko edes elossa. Myöhemmin oon myös huomannu, miten ihmiset olettaa, että nelivuotisuus tarkoittaa automaattisesti todella lyhyitä päiviä. Mä en kuulemma saa valittaa lukion työmäärästä, kun "mullahan sentään on se nelivuotisuusjuttu". Toki tää seikka mun lukujärjestystä keventää, mutta nyt esimerkiski on just kuuden aineen jakso ja viis ainetta on ollu sellainen aika tavallinen määrä. Nyt mun vointini on onneks tullu jo paremmaks, mut toipumisprosessi on vasta alussa. Tein mielestäni oikein, kun venytin lukio-opintojani. Olen tällä hetkellä kolmatta vuotta opiskelemassa ja ekat kirjotukset ois keväällä.
Mä voisin aloittaa kertomalla hieman omaa tarinaani. Olen juuri pari viikkoa sitten 18 vuotta täyttänyt tyttö, joka lähti lukioon kolmivuotisen suunnitelman mukaan. Kokonaan uusi opiskelusysteemi ja kireämpi tahti sai mut valmiiksi jo melko huolestuneeks, enkä viihtyny alkuunsakaan tässä mun uudessa koulussa, jossa jokainen tuntui karttavan mua kuin ruttoa aivan samalla tavalla kuin peruskouluaikana. Tai näin mä ajattelin. Taustana tälle olettamukselle luultavimmin oli päiväkodista alkanut joka ikisen peruskoululuokan läpi jatkunut kiusaaminen, joka saavutti pahimmat muotonsa kaiketi seitsemännellä luokalla. Myös ala-asteen luokat 3-6 olivat todella hankalia, eikä seiskankaan jälkeen tilanne kovin paljon parantunut, kun sain vaihtaa luokkaa.
Jossain vaiheessa kasiluokan alussa ikään kuin havahduin johonkin ääärimmäisen pahaan oloon, joka tuntui jatkuvan päivä toisensa jälkeen yhä pahempana. Tajusin melko pian, että kyse on masennuksesta. Mitään apua en oikeastaan tähän saanut koko peruskouluaikana. Koska en kyennyt näyttämään mun pahaa oloa juurikaan ulospäin, saati sitten mitään tunteitani, niin "ei mussa mitään vikaa ollut" ikinä. Varsinkin yhdeksännellä luokalla alkoi hahmottua jo melko selkeät suunnitelmat itsemurhasta, jota en kuitenkaan koskaan uskaltanut yrittää. Koulukin hoitui jotenkin oudosti ja ysiluokan päättötodistuksessa lukuaineet oli keskiarvoa 9,4. Toisaalta peruskoului oli mulle helppo, toisaalta oon äärimmäisen täydellisyyteen pyrkivä ihminen, eikä ollut tai ole mitenkään tavatonta, että kokeisiinluku toteutuu melkoisen stressin ja itseinhon alla. Kaikki sellainen hyvin kypsän ihmisen toiminta kuten kynsillä ihon rikki repiminen, mikseipä jollain saksillakin tai muulla terävällä on liian usein erottamaton osa mun lukuprosessia. Vielä kun lisäämme tähän erinäiset traumaperäiset epätodellisuudentunteet, aistiharhat ja pelot, kombo on suorastaan otollinen opiskelulle!
Näillä eväillä lähdin siis lukioon. YThtäkkiä kaikki ne asiat, jotka peruskoulussa käytäisiin vuodessa, oli sisäistettävä kuudessa viikossa. Kaikki koulupäivät tunsin olevani kuin jossain syvässä jatkuvan pahan olon sumussa, joka saattoi joskus korkeintaan hieman hälventyä tullakseen takaisin kahta kauheampana. Iltaisin olin aivan poikki, mutta koitin tehdä läksyni tunnollisesti. Jokin siinä kaikessa ei ollu tarpeeks ja mun numerot laski. Samaten lopahti se kaikki pienikin pakonomainne tarve pärjätä koulussa, koska "en voinut hyväksyä näitä uudenlaisia numeroita".
Kävin tona aikana koulupsykologilla, joka onneksi otti mut kerrankin tosissaan. Sain lähetteen nuorten psykiatrian poliklinikalle, jossa mulla todettiin masennus ja hoito aloitettiin. Lisäksi kävin varsinkin lukiossa suorastaan mua haittaavan lukuhitauden takia erityisopettajan tutkimuksissa ja mulla todettiin lukihäiriö, joka lukemisen ja kirjoituksen hitauden lisäksi ilmeni epätarkkana lukemisena. Näiden kaikkien asioidne selvittyä päädyin lopulta tekemään lukion neljässä vuodessa, jotta saisin konkreettista kevennystä työmäärääni heti. Mulla oli siihen perusteet, enkä tosiaankaan jaksanu panostaa koulunkäyntiini riittävästi ja pallottelin mielessäni vain kysymystä siitä, milloin uskallan tappaa itseni, sillä en halunnut edes kuvitellakaan mitään tulevaisuuteeni liittyvää. Kaikki se ahdisti todella ja sai vain olon toivottomaksi.
Oikeastaan ensin en edes meinannu millään saada lupaa tähän nelivuotiseen lukioon, sillä "eihän mun numerot nyt niin huonoja ollu", mutta suoriuduin kyllä selkeästi alle oman tasoni ja koulustressi vain teki mun oloani entistä tukalammaksi. Opo myös tivasi, miksen jo aivan lukion alussa ollu päättäny käydä tätä nelivuotisena, mutta siinä vaiheessa mulle oli täysin auki vielä kaikki liittyen siihen, pärjäänkö koulussa tai olenko edes elossa. Myöhemmin oon myös huomannu, miten ihmiset olettaa, että nelivuotisuus tarkoittaa automaattisesti todella lyhyitä päiviä. Mä en kuulemma saa valittaa lukion työmäärästä, kun "mullahan sentään on se nelivuotisuusjuttu". Toki tää seikka mun lukujärjestystä keventää, mutta nyt esimerkiski on just kuuden aineen jakso ja viis ainetta on ollu sellainen aika tavallinen määrä. Nyt mun vointini on onneks tullu jo paremmaks, mut toipumisprosessi on vasta alussa. Tein mielestäni oikein, kun venytin lukio-opintojani. Olen tällä hetkellä kolmatta vuotta opiskelemassa ja ekat kirjotukset ois keväällä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tulipa paha olo kirjoituksestasi. Paha olosi välittyi niin läpitunkevasti tännekin asti. Sinulla on ollut muitakin stressaavia tekijöitä kuin koulu: masennus ja opiskeluvaikeudet ja huonot kokemukset koulukavereistasi. Olet varmasti tehnyt oikein suorittaessasi lukion neljässä vuodessa. Jos sinulle on tungettu liikaa aineita jaksoon, yritä vaikuttaa siihen. Lapseni kohdalla olen huomannut, että joskus ei ole mitään järkeä, mitä lukujärjestyksessä on, esim. pitkä matikka, fysiikka ja kemia samassa jaksossa.
Oletko keskustellut siitä, saisitko erityisjärjestelyjä kirjoituksia varten, esim. onko sinulle hyötyä pidemmästä koeajasta? Kysy lääkärin mielipidettä ensin. Koulu yrittää säästää aina joka kohdassa eikä kannata niellä ihan heti kaikkea, mitä opo ja rehtori sanovat. Hyvä koulumenestys ei saa olla syynä siihen, että erityisjärjestelyihin ei suostuta, jos ei voi täysillä näyttää osaamistaa.
Hali sinulle ja pää pystyyn! Olet jo ottanut elämän omiin käsiisi, kun olet tehnyt valtavirrasta poiketen ja jatkanut lukiota vuodelle.