En jaksa enää yrittää. Tuntuu ettei musta yksinkertaisesti ole yhtään mihinkään. Olen yrittänyt opiskella sekä käydä töissä mutta ei siitä tule mitään. Opiskelut sujuvat jotenkuten siihen asti että tulee eteen työharjoittelu jossa sitten ahdistun niin että juoksen karkuun. Olen sitten vain ajatellut ettei tuo ollut mun alaani joten sitten seuraavaan opinahjoon ja taas sama juttu. Näin no käynyt jo kolmisen kertaa.... ja viimeisimmästä juoksin karkuun vaikka puin tuntojani samanaikaisesti terapiassa. Lisäksi olen muutamissa työpaikoissa viihtynyt sen 3-5pv ja irtisanoutunut. Jotenkin tuntuu ettei terapeuttini sekä psykiatri ymmärrä sitä etten yksinkertaisesti pysty. Kehotetaan vain menemään tuultapäin jne. Olen tuskaisen ahdistunut. Ennen kuin teen päätöksen etten enää mene kirjaimellisesti istun vessan lattialla ja oksennan, kyökin ja tärisen kuin haavanlehti . Ei siinä kunnossa voi lähteä ovesta ulos, istua bussiin ja mennä töihin. Vaikka kuinka harjoittelen mielenhallintaa eri keinoin joita olen mielenterveys palveluistani saanut mikään ei auta. Lääkityksestänikään ei ole mitään hyötyä. Ainoa mikä auttaa hetkellisesti on rauhoittavat, mutta ei niitä voi lopunikäänsä syödä kun on vielä taipumusta jäädä koukkuun.
En tiedä mitä voisin enää tehdä. Jos ei itse työ ahdista on siellä joku henkilö joka sen tekee. Olen jopa siivoustehtävistä lähtenyt menemään kun työkaveri oli niin inhottava. Kaiken tämän lisäksi pitää vielä kuunnella vittuilua läheisiltä kun olen tällainen luuseri. Kukaan ei tajua kuinka pahalta musta tuntuu ja kuinka ahdistunut olen. Mulla ei myöskään ole ketään sellaista läheistä jolle pystyisin näistä asioista kertomaan....
Tiedän nyt että olen taas aika masentunut. En jaksa siivota, syödä saatikka tehdä ruokaa jne. Tekisi mieli jäädä tänne neljän seinän sisään ja katkaista kaikki välit kavereihin ja läheisiin. En heiltä kuitenkaan saa mitään muuta kuin lisää pahaa mieltä. Äidillenikään en merkkaa yhtään mitään, toisin kuin muut sisarukseni. Heidän kanssaan hän lähtee ostoksille, antaa rahaa ja soittelee. En edes muista koska jotain edellämainittua on tapahtunut omalla kohdallani.
Lisäksi olen täysin kokematon seurusteluelämässä vaikka olen jo 26. Aikoinaan olisi ollut ottajia mutta minä uskaltanut mihinkään lähteä, sekin aiheutti sietämätöntä ahdistusta. Nykyään en enää käy missään missä voisin törmätä kehenkään.
En näe tällä hetkellä tulevaisuudessa mitään minkä takia jaksaa enää yrittää. Taidanpa ruveta ryyppäämään, ei sekään ole ratkaisu mutta onko sillä enää mitään väliä mitä tällä surkealla elämälläni enää teen.....
En tiedä mitä voisin enää tehdä. Jos ei itse työ ahdista on siellä joku henkilö joka sen tekee. Olen jopa siivoustehtävistä lähtenyt menemään kun työkaveri oli niin inhottava. Kaiken tämän lisäksi pitää vielä kuunnella vittuilua läheisiltä kun olen tällainen luuseri. Kukaan ei tajua kuinka pahalta musta tuntuu ja kuinka ahdistunut olen. Mulla ei myöskään ole ketään sellaista läheistä jolle pystyisin näistä asioista kertomaan....
Tiedän nyt että olen taas aika masentunut. En jaksa siivota, syödä saatikka tehdä ruokaa jne. Tekisi mieli jäädä tänne neljän seinän sisään ja katkaista kaikki välit kavereihin ja läheisiin. En heiltä kuitenkaan saa mitään muuta kuin lisää pahaa mieltä. Äidillenikään en merkkaa yhtään mitään, toisin kuin muut sisarukseni. Heidän kanssaan hän lähtee ostoksille, antaa rahaa ja soittelee. En edes muista koska jotain edellämainittua on tapahtunut omalla kohdallani.
Lisäksi olen täysin kokematon seurusteluelämässä vaikka olen jo 26. Aikoinaan olisi ollut ottajia mutta minä uskaltanut mihinkään lähteä, sekin aiheutti sietämätöntä ahdistusta. Nykyään en enää käy missään missä voisin törmätä kehenkään.
En näe tällä hetkellä tulevaisuudessa mitään minkä takia jaksaa enää yrittää. Taidanpa ruveta ryyppäämään, ei sekään ole ratkaisu mutta onko sillä enää mitään väliä mitä tällä surkealla elämälläni enää teen.....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei, oon saman ikäinen ja taidan olla kohtalotoverisi. Harjoittelut ei mua oo koskaan ahdistanut ainakaan niin paljoa, mutta heti kun pitäisi koulusta siirtyä työelämään, alkaa ahdistus ettei musta kumminkaan oo mihinkään. En myöskään jaksa uskoa tulevaisuuteeni.. ei tämä tästä muuksi muutu.