En jaksaisi elää, kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja tulevaisuus ahdistaa. Olen monesti miettinyt kuolemaa ja sen jouduttamista, mutta en koskaan ole saanut mitään aikaiseksi.
En omista hyviä suhteita vanhempiini ja en edes tiedä huomaisivatko he jos katoasin kotoa vähäksi aikaa. Tuskimpa, vaikka kyllä he joskus ovat kiinnostuneita asioistani.
Ahdistaa, itkettää ja kaikki on vaikeaa. Olisiko vaikeaa vain päästää irti ja kadota?
en tiedä mitä tekisin, kaikki on niin vaikeaa.
En omista hyviä suhteita vanhempiini ja en edes tiedä huomaisivatko he jos katoasin kotoa vähäksi aikaa. Tuskimpa, vaikka kyllä he joskus ovat kiinnostuneita asioistani.
Ahdistaa, itkettää ja kaikki on vaikeaa. Olisiko vaikeaa vain päästää irti ja kadota?
en tiedä mitä tekisin, kaikki on niin vaikeaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hei,
Mistä sinä tuollaisen tuskan olet löytänyt? Onko jotain ikävää sattunut vai onko tilanteeseen tultu ns pikkuhiljaa?
Onko sinulla ystäviä? Minkä ikäinen sinä olet?
Elämähän ei meille kenellekään ole suora tasainen viiva. On päiviä kun tuntuu ettei mikään onnistu ja kaikki tuntuu kurjalle. On myös kausia jolloin elämä on mukavaa ja kaikki tuntuu sujuvan kuin tyhjää vaan.
Eteen tulee myös tilanteita jolloin kokee tulleensa löydyksi mm läheisen menetys, hylätyksi tuleminen, työn menetys, terveyden reistailu, on tullut tehty joku rike jne
Mutta ne ovat vain sen hetkisiä tapahtumia/tunteita. Kukaan ei voi jäädä menneisyyteen kiinni, sillä niin ei koskaan pääse eteenpäin. Ja elämähän vie eteenpäin.. mielestäni jos "luovuttaa ja antaa periksi" jollekin asialle tai tapahtumalle menettää tavallaan itsensä ja elämän. Tuollaisissa tilanteissa on helppo jäädä vellomaan itsesääliin ja sitä kautta tippuu masennukseen.
Ei elämä ole helppoa, tämä on itseasiassa aika kauheaa selviytymistä päivästä toiseen. Illalla kun saa päänsä tyynyyn on aika lohdullista päästä uneen ja unohtaa tämä kaikki. Uusi aamu antaa taas uuden mahdollisuuden (räpiköidä) sen läpi.
Liikaa ei pidä pysähtyä miettimään mistä tässä kaikessa on kyse, on pidettävä itsensä sopivasti liikkeessa ja jatkettava matkaa jotta tämän selviytymisleirin saa kunnialla läpi.
Itselleen on annettava mahdollisuus, on myös osattava antaa anteeksi itselleen ja muille. Kukaan ei ole täydellinen. Mutta paljon on niitä jotka ovat tuomitsemassa muita kulkijoita korostaen omaa erinomaisuuttaan.. mielummin tämänkin energian soisin olevan toisten kannustamista eteenpäin.
Kuolemaa voit miettiä, mutta älä itsellesi mitään vain mene tekemään. Kyllä se kuolema sinutkin aivan varmasti tulee hakemaan.
Mikä sinusta täällä on ylitsepääsemätöntä? Tulevaisuus ahdistaa? Miksi? Mielestäni tulevaisuudessa on TOIVO sillä huomisesta tai tulevasta vuodesta ei voi tietää etukäteen mitään. Elämä kun ei ole tasainen viiva, se vie suuntaan ja toiseen. Tämäkään hetki ei ole ikuista.
Kirjoitit ettet tiedä mitä tehdä.. minulle aikoinaan neuvottiin että ole tekemättä mitään, mutta se ei ainakaan minulle ollut hyvä neuvo. Jos olisin ollut tekemättä mitään olisin varmasti jäänyt vuoteen omaksi.
On ollut aikoja kun olen ollut valmis luovuttamaan, kuolemaan ja jättämään tämän kaiken taakseni. Minulla ei mielestäni ollut tulevaisuutta. Kuitenkin se pieni osa minussa päätti ja uskoi ettei täältä näin köyhästi poistuta.
Et sinäkään halua, et muutoin olisi viestiäsi kirjoittanut.
En sinua tuntematta osaa sanoa mikä sinulle olisi parasta, vastauksen tiedät sinä itse. Kulje kohti unelmia/päämääriä olkookin mitä vaan, mutta ne ovat kuitenkin se vankka kiinnikohta mitä kohti kuljet. Kokeile, ei välttämättä helppoa mutta suosittelen yrittämään.
BTW. aivan varmasti vanhempasi sinusta välittävät ja huomaisivat katoamisesi.
Olen 15.vuotias. Elämässäni on iloisia hetkiä, joita en tahtoisi menettää. Omistan ystäviä, tosin muutaman, mutta hekin ovat minulle tärkeitä vaikka kokoajan alkaakin tuntua enemmän ja enemmän etten kuulu heidän seuraansa.
Ahdistus alkoi jo alakoulun vikalla vuosiluokalla eli kutosella ja on nyt kasvanut ja kasvanut luokkia ylöspäin kohotessa, en ole hyvissä väleissä vanhempieni kanssa(hyväkun tunnen isääni, vanhempani ovat eronneet), ja tulevaisuuden ajattelun tuottaa ahdistusta ja huimausta. Unelmat joita minulla joskus oli kaatuivat siihen kun tajusin etten koskaan voisi kohota niin korkealle ja saavuttaa mitään niin mukavaa.
Ahdistus, joka nousee riidellessä ja muuta ajatellessa vain suurenee, olen yrittänyt tukahduttaa sitä monillaeri keinoilla, mutta se palaa aina vain pahempana. Tahdon eroon siitä, tahdon eroon vastuusta, tahdon hautautua syvälle maahan ikuiseen lepoon ilman huolia. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Miksen vain voi antaa itseni olla? unohtaaa kaikkea?
Aamuisin kun herään nouseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä asialta. En jaksaisi nousta, tahtoisin käpertyä vain siihen. En tahtoisi mennä kouluun, vaikka ystäväni ovatkin siellä piristämssä, oppitunnit saavat taas ahdistuksen kurkkuun.
Samoja ajatuksia täälläkin, kaikki elämässäni on jo niin pilalla että ei mitään ole enään tehtävissä.
Olen myös " ihmisenä " niin pilalla kuin voi olla.
Inhoan ja häpeän itseäni, rukoilen joka päivä että kuolisin tai saisin edes jonkun tappavan sairauden.
Ja tässä samassa pitäisi yrittää kuntoutua, tuntuu että tuhlaan kaikkien aikaa sillä mitään toivoa ei ole.
Hei.
Ketjussa on muutama ahdistunut ja masentunut kertonut huonosta olosta. Olen pahoillani tilanteestanne. Mikähän teidän tilanteenne on tuollaiseksi tehnyt? Haluan sanoa painavin sanoin, että hakekaa apua. Etsikää apua. Ette suinkaan ole toivottomassa tilanteessa, moni elää samoissa tunnelmissa tänään. Mutta kun on noin kurja olo, avun etsiminen mahdollisimman pian, on järkevä teko. Terveyskeskus, koulun terveydenhoitaja, työterveyshuolto, psykologi, nuorisopoliklinikka tms. Mihin tahansa kannattaa mennä ja sieltä sitten ohjataan eteenpäin. Lähimmille ihmisillekin (ovatpa he sitten ketä tahansa; perhe tai ystävät) kannattaa kertoa.
Elämässä on paljon hyvää ja hienoa vaikka masennuksen keskellä sitä ei mitenkään voi huomata. Toivoa on, aina. Masennuksesta nousee pikkuhiljaa, mutta sinne ei tosiaan tarvitse jäädä.
Voimia ja tsemppiä,
Pirkko-pappi
Kannattaa nyt kyllä hakeutua samaan apua. Olet selvästi masentunut ja silloin ei mikään huvita ja ei saa otetta edes arjen rutiineista.
Miksi hakea apua? Mitä jos ei tahdo vanhempien tietävän ongelmistaan peläten heidän reaktiota asiaan? Jos luottamus aikuisiin ja ystäviin on mennyt, sosiaaliset tilanteet pelottavat vieraiden kanssa. En omista rohkeutta mihinkään, en jaksa tehdä mitään, olo on väsynyt, toivoton ja täysin lopussa. Kaikki teko, juttelut, tavoitteet ja tehtävät ovat liian ylivoimaisia ja kun niitä alkaa suorittamaan, pelkää että rikkoo tai mokaa asian täydellisesti, oli se sitten ruuanlaitto tai sängystänouseminen. En osaa kotrolloida elämääni enään
pahalta kuullostaa ton ikäsellä tämmöset aukuisten vaivat vaikkapa ei nää nykyään enää tunnu olevan pelkästään aikuisten vaivoja tai sit ollu vaa sokee nuorempana eikä oo nähny niitä jolla menee vähä huonommi, mut joo ei kait siinä muu auta kun alkaa väkisin vääntämään ajatus maailmaa uusiks ku oot vielä terveillä aivoilla menossa, myöhemmin tommoset olot pitkitettynä "kroonistuu" eli aivo osiot jotka säätelee noita hyvän olon sun muita palkinto fiiliksiä ne surkastuu ja eipä enää pelkkällä ajattelun voimalla noustakkaa sieltä montusta vaa vaatii jo oikeeta pitkä aikasta fixailua tuki verkon tahi laitoksien avustuksella.
Tuli "aikuisten vaivoista" mieleen se, että yksi iso ongelma nuorten mielenterveysongelmien kannalta on se että ei enää ehditä olla lapsia. Nykykulttuurissa jo 13-14 vuotiaana pitää olla ymmärrystä aikuisten maailmasta paljon. Pitää miettiä ammattia, parisuhdetta, kaikkea aikuisten paskaa. Ei siis ihme että "aikuisten vaivat" yleistyvät nuorilla/lapsilla.
Ja mitä tulee ajatusmaailman "väkisin vääntämiseen"... Se on ehkä kaikkein tyhjänpäiväisin neuvo ihmiselle (oli ikä mikä tahansa) joka on alamäessä tai jo pohjalla. Missä aloittaja ei toki ole!
enhän minä tarkottanutkaan että se raipalla väännetään, vaan että alkaa suhtautumaan elämään eritavalla, kertoo ihmisille huolistaan etsii apua ja niin pois päin, tosin sanoen hyväksyy tilanteen ja antaa muitten tietää missä mennään, ja sitä kautta rakentuu tukivrkko jota kautta on helpompi muokata vähän tuota ajatuksen kulkua, ittekseen vaan pohdiskelemalla ei hyvä tule. väkisin on huono sana mutta pointti oli ettei jää samaan mentaliteettiin rypemään
et joo kyllä omat tekstit läpi luettua oli kyllä ymmärretävissä täysin eri tapaan ku mitä oli tarkotettu.
vaikkakin itekkin kyllä menit pilkkua viilamaan muutaman sanan perusteella siis väänsit hirveet johto päätökset ajattelematta sen pitemmälle.
Liekköhät itellä päässyt kroonistumaan masentuneisuus, ku neitsyyshäpeän vuoksi viimeiset 12 vuotta päättänyt päiväni toteamukseen "tämäkin päivä ois sama olla ollu kuollu".
Mielipuolilääkettä meneillään jo neljäs erilainen auttamatta pätkääkään (paitsi vituttava vaikeus runkkaamiseen).
Korkeakouluopintoja jääny jo pari kesken, ja ehtinyt ajatus hiipimään vastaavasta kohtalosta juuri alkaneisiinki opintoihin.
EI elämä ole helppoa kellekään. Joskus se voi olla hetkittäin, mutta sitten palaa takasin normaaliin elämään.
Normi elämä on erilaisia touhuja. Ei kaikki ole tuottavia tai hyödyllisiä. Ihmisen kuuluukin olla välillä hiljaa ja kuunnella. Linnut laulavat, muurahainen temmeltää maassa. Koulut ja muut kannattaa kuunnella ja opetella, koska niihin ei pääse enää takasin myöhemmin.
Juu rankkaa on. Silti ystävällinen hymy on tauti joka tarttuu. Mitä se maksaa? EI mitään, mutta se antaa aina itselle ja toiselle jotakin. Toivoa paremmasta tai ainakin tekee ystävällisemmäksi sen hetken.
Jokaiselle on jokin paikka tässä maailmassa jossa kuuluu hullunkuriseen kokonaisuuteen.
Minä olen huomannut, että masennus tulee, jos on kovat odotukset jostakin ja sitten ei saavuta sitä. Siksi on hyvä tietää ertukäteen, että jotain saavuttaa ja jotain ei. Se on elämää :)