Yleensäkin olen ystävällinen ihmisille, mutta jonkinlainen suojamuuri on aina ympärilläni. Tämän takia seurustelusta vastakkaisen sukupuolen kanssa on lähes mahdotonta. Olen kyllä keskustelutaitoinen ja saatan vahingossa sanoa jotain väärää, jolloin toinen vetää siitä herneen nenäänsä hyvin nopeasti. En aina tarkoita sitä, mitä sanon.
En osaa käyttää sanoja "rakkaani" tai "kultaseni". Minusta lause: "minä rakastan sinua" on merkitsetön eikä herätä tunteita suuntaan eikä toiseen. Miten saisin tunnevammaisuuteni pois?
En osaa käyttää sanoja "rakkaani" tai "kultaseni". Minusta lause: "minä rakastan sinua" on merkitsetön eikä herätä tunteita suuntaan eikä toiseen. Miten saisin tunnevammaisuuteni pois?
Vastaukset 7
Vanhimmat
itselläni on sama ongelma ku sulla.
mulla lääkitys (Seroxat, käytetään lähinnä masennukseen ja pakko-oireisiin) poisti tuon "suojakehikon", mutta sivuvaikutuksina oli tunteiden heittelyä laidasta laitaan, saatoin olla joku päivä niin masentunut että vain itsari pyöri mielessä enkä jaksanut nousta sängystä -ei puhettakaan.
Lääkitys siis oli masennukseen, mutta siinä sivussa se tehosikin tähän "kehikko-ongelmaan". itse masennus alkoi muistuttaa maanis-depressiivistä mielenhäiriötä(niin, ja olin lähellä tehdä itsarin).
Että en tiedä kannattaako noita ssri-lääkkeitä syödä. mutta voithan kokeilla, koska voi hyvinkin olla ettei sulla tule tuollasia sivuvaikutuksia, koska voi olla että olen poikkeustapaus, sillä olen adhd/asperger ja mulla siis voi olla poikkeavaa reagointia noihin lääkkeisiin.
Veikkaan, että ongelmanasi on tunnevammaisuuden sijaan se, että et jostain syystä uskalla mieltää sitä ajatusta että "sinunlaisesi tyyppi" olisi tunteellinen.
Tai että tunnevammaisuutesi "laji" on vaikeus mieltää itseäsi tunteelliseksi(miksi?).
Olen varma että sieltä löytyy tuo koska tiedostat itselläsi tällaisen ongelman. Todelliset tunnevammaiset eivät ajattele noin.
ongelmasi aiheuttaja löytyy todennäköisesti menneisyydestäsi.
itse en voi lääkkeitä käyttää, joten pitäisi löytää jokin toinen ratkaisu... ;-/
olen moniongelmainen, mutta yhtenä ongelmana on juuri tuo tunteiden "jäätyminen" olen sitä mieltä että se on yksi masennuksen oire. sisälläni on "lukkoja" joita en saa auki. lääkkeet eivät minua auttaneet, ja muutenkin, nehän eivät poista syytä, vaan oireet siksi aikaa kun niitä syö. olen käynyt mtt:n terapiassa ja nyt aloitan yksityisellä kelan tuen turvin. jospa apu löytyisi sieltä? olen myös lainannut kirjastosta itsehoito-oppaita. mm. rentoutumisharjoitukset ovat minulla auttaneet hetkellisesti.
Itse en ole lääkkeitä vielä kokeillut, puhumattakaan siitä että olisin uskaltanut näistä asioista kenellekkään kertoa. Olen välillä hyvinkin tunteellinen. Tosin nämä tunteet kohdistuvat mielestäni täysin vääriin asioihin. Saatan itkeä ja tulla surulliseksi jostain leffasta/ohjelmasta. Kaikki "todellinen elämä" ei hetkauta suuntaan ei toiseen. En itkenyt ystäväni hautajaisissa, vaikka yritin. En tuntenut mitään, vaikka jouduin luopumaan rakkaasta lemmikistäni. Ystäväni luulevat, että olen sen takia hyvä kuuntelija, koska osaan pitää tunteeni erillään ja antaa heille järkeviä neuvoja. Paskat. En vain osaa näyttää niitä. Eikä ole mitä näyttää, kun mikään ei tunnu miltään. Helppohan se on silloin järkeillä asioita.
Olen lisäksi täysin vainoharhainen, koskien sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat tai kanssani tekevät. Ajattelen aina pahinta, enkä voi uskoa jos joku tekee minulle jotain mistä ei muka itse hyödy mitenkään. Olen täysin varma, että ihmiset käyttävät minua vain hyväkseen. En pysty tutustumaan uusiin ihmisiin, koska he ovat kieroja ja kaksinaamaisia. Vihaan tätä tunnetta sisälläni, mutta toisaalta se on ainoa tunne jonka tunnen.
Olen kaltaisesi, mutta tunnevammaisuuteni ei minua pahemmin vaivaa. Tiedän, että olen lähes nolla tunneälyltäni, mutta minkäs sille mahtaa, joten miksi sitä murehtia. TV:stä tuli kerran ohjelma, missä puhuttiin jostain syndroomasta, jollaisen omaavat kertoivat itsestään. Tällöin totesin, että itselläni on varmaankin ko. syndrooma, koska noiden ihmisten tunne-elämän vajavaisuus oli täysin samanlainen kuin minulla. Koska ko. syndrooma johtuu geenimuunnoksesta, en itse voi sille mtään, mitä perimääni olen saanut.
Siis älkää te muutkaan tunnevammaiset turhaan murehtiko, vaan hyväksykää itsenne sellaisena kuin olette. ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ ALKAKO SYÖDÄ PSYYKELÄÄKKEITÄ, koska ne johtavat vain ojasta allikkoon.
minua se häiritsee erittäin paljon, kun tiedän että ne tunteet kuitenkin ovat jossain sisälläni, mutta olen henkisesti lukossa. kun en pysty tuntemaan juuri mitään, ei läheisistä ihmissuhteistakaan oikein tule mitään. ja yksin en halua olla.
omasta kokemuksesta voin sanoa että tuo geeniperimäselitys on täyttä roskaa. olin itse "tunnevammainen" nuoresta "aikuisuuteen", pitäen sitä myös vain osana itsessäni. mutta nyt huomaan vain huijanneeni itseäni johtuen syvistä itsetunto-ongelmista joita en halunnut itselleni myöntää. juuri mm. kokemukset ettei mikään tunnu missään ja kaikkia ihmisiä on syytä epäillä jonkinmoisesta vilpistä suhteessa minuun johtuivat epävarmuudestani. en ole käynyt hoidossa enkä syönyt lääkkeitäkään. oivallukseni itsestäni ja ongelmistani selkenivät minulle kun tajusin rakastuneeni vasta kun rakkauteni ei enää ollut elämässäni. hänet menetin oman typeryyteni vuoksi, sen vuoksi etten osannut elää tunteella, eli en pystynyt saamaan "suhteesta" mitään, enkä antamaan toiselle. nyt olen itkenyt päiviä, enkä edes muista milloin viimeksi olisin itkenyt. kaikki on niin selkeää, kylläkin liian myöhään.. kuinka paljon olen muutenkin menettänyt elämää, liikaa! olen ollut lukossa, tukossa, tyhjää. kun nyt ajattelen elämääni huomaan olleeni kuin unessa. onneksi olen herännyt, sillä ei ole elämää ilman tunnetta.
kaikki kasvamme eri vauhtia. se että löytää aidot tunteet itsestään on merkki kasvusta. ja jos ei kiinnosta kasvu ja kehitys, niin ainakin ajatus siitä että elämisestä täällä tässä maailmassa löytyisi edes pienikin idea toteutuu vain tunteen kautta. tiedän sillä ennen en elänyt, nyt elän.
Seurustelen miehen kanssa, jolla on myöskin joku suojamuuri. Emme ole kolmen vuoden seurustelun aikana juurikaan tapeltu mistään. Eli asioista ei puhuta. Hän kätkee tunteet, eikä osaa ilmaista tunteita. Eikä myöskään usko että minulla olisi mitään tunteita häntä kohtaan. Hän ei piittaa juuri mistään. Kaikki on aivan sama. Ajattelee että kaikki käyttää häntä hyväks (ei sano sitä, mutta sen huomaa) myös minä. Ajattelee myös niin että kaikki on hyvin jos hankkii mulle kaiken mitä tarvitsen. Yrittää pitää minut tyytyväisenä niinkuin pelkäisi että katoan.
Ajattelin ensin että se on masennusta. Ehdotin että menis käymään lääkärissä, mutta ei mene. Sanoi ettei kaikkee tarvi ratkoo lääkkeillä. Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö (jota ei oikeen hän usko) Ja syyttää nyt mun lääkkeitä siitä että elämä ei oo normaalia.
Yhteiselo alkaa käydä "rankaksi" Haluaisin auttaa ennenkuin kaikelle tulee loppu. Mitä tehdä?