Minä olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja siihen liittyvästä ahdistuneisuudesta enempi vähempi koko ikäni. Ongelmallisimpana kiusa on ollut lähinnä viimeisen viiden vuoden aikana, kun erään tapahtuman seurauksena monissa erillaisissa tilanteissa puhkeava sosiaalifobia astui osaksi arkielämää. Olen syönyt ahdistuneisuuteen satunnaisesti Alproxia ja Propralia, mutta lähinnä tavoitteenani on tietysti lääkkeetön elämä ja pyrkimys löytää ne oikeat syyt siihe, että asiat pelottavat ja ahdistavat.
Viime aikoina olen törmännyt omituiseen, kaiken järjen mukaan täysin epärealistiseen (no, koko sosiaalifobiahan on oikeastaan aika absurdi ja järjetön sairaus) havaintoon. Olen alkanut käsittää, että pahinta ja voimakkainta ahdistusta minussa aiheuttavat ne asiat, joita odotan kaikkein eniten! Ne asiat, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Teini-ikäisenä ensimmäinen poikaystävä, avioituminen, eteneminen työuralla. Perheenlisäys on lykkäytynyt, sillä ajatus pienen ihmisenalun altistamisesta tällaiselle stressaamiselle tuntuu järjettömältä.
Kummallisella tavalla sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistuneisuus yhdistyy minulla POSITIIVISIIN kokemuksiin. Positiivisen palautteen vastaanottaminen on aivan järjettömän vaikeaa. Minun on helppo ottaa vastaan kritiikkiä, mutta suitsutus lamauttaa.
Olen pohtinut, yhdistyykö positiivisten kokemusten ja palutteen kokemisen vaikeus pelkoon siitä, että en halua tuottaa pettymyksiä. Positiivinen palaute asettaa riman entistä korkeammalle. Kun onnistun kerran, on onnistuttava aina. En edes tiedä pelkäänkö tuottavani pettymyksen itselleni vai jollekulle toiselle.
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku kokenut samanlaisia tunteita, ja millaisilla pelimerkeillä näitä asioita on ollut mahdollista prosessoida. Koen, että aika-ajoin ahdistuneisuus ja sosiaalifobiat rajoittavat todella paljon elämääni, vaikka pystynkin olemaan työelämässä ja ylläpitämään ystävyyssuhteitani ja parisuhdettani.
Kiitos, jos jaksoit lukea vuodatukseni :)
Viime aikoina olen törmännyt omituiseen, kaiken järjen mukaan täysin epärealistiseen (no, koko sosiaalifobiahan on oikeastaan aika absurdi ja järjetön sairaus) havaintoon. Olen alkanut käsittää, että pahinta ja voimakkainta ahdistusta minussa aiheuttavat ne asiat, joita odotan kaikkein eniten! Ne asiat, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Teini-ikäisenä ensimmäinen poikaystävä, avioituminen, eteneminen työuralla. Perheenlisäys on lykkäytynyt, sillä ajatus pienen ihmisenalun altistamisesta tällaiselle stressaamiselle tuntuu järjettömältä.
Kummallisella tavalla sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistuneisuus yhdistyy minulla POSITIIVISIIN kokemuksiin. Positiivisen palautteen vastaanottaminen on aivan järjettömän vaikeaa. Minun on helppo ottaa vastaan kritiikkiä, mutta suitsutus lamauttaa.
Olen pohtinut, yhdistyykö positiivisten kokemusten ja palutteen kokemisen vaikeus pelkoon siitä, että en halua tuottaa pettymyksiä. Positiivinen palaute asettaa riman entistä korkeammalle. Kun onnistun kerran, on onnistuttava aina. En edes tiedä pelkäänkö tuottavani pettymyksen itselleni vai jollekulle toiselle.
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku kokenut samanlaisia tunteita, ja millaisilla pelimerkeillä näitä asioita on ollut mahdollista prosessoida. Koen, että aika-ajoin ahdistuneisuus ja sosiaalifobiat rajoittavat todella paljon elämääni, vaikka pystynkin olemaan työelämässä ja ylläpitämään ystävyyssuhteitani ja parisuhdettani.
Kiitos, jos jaksoit lukea vuodatukseni :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Etkö ymmärrä? Nehän ovat vain pilkanneet sinua.
Aina ei voi onnistua. Onnistumisen pelkosi kuulostaa siltä, että täydellisyyden ylläpitäminen aiheuttaa sinulle huonoa fiilistä.
Tiedän tunteen, itsellä samaa, jouduin lähes täyteen ahdistustilaan kun edessäni oli kijoitukset. En ole kolmen vuoden jälkeen vieläkään kyennyt palaamaan kouluun. Minulla meni hyvin, sain hyviä numeroita. Odotin kirjoituksista ainakin yhtä L:ää. Se kaikki paine sai minut ihan rikki. Huono parisuhde tietysti auttoi paljon, ja muutenkin ahdistusongelmat ja silloin koko ajan jatkuva eksistentialistinen kriisini.
Jos teen töitä, teen töitä, mistä minulta ei odoteta mitään. Perus vapaaehtoishommia. Niistä taas sitten kun saan kehuja, niin se ei haittaa, koska työt loppuu viikon sisään.
Kokeile päästää irti täydellisyydestä. Hyvä putki voi katketa joskus, ja siinä ei ole mitään häpeää. Kunhan yrittää pitää putken päällä. Ja epäonnistuminen voi tuntua jopa hyvältä, mutta kokeile olla antamatta sille liikaa valtaa, koska sen luoma turvallisuus pitää sinut häkissä. Itse kokeilen näitä samoja asioita, parannusta on tapahtunut kyllä paljon verrattuna jokin aika taaksepäin, jolloin en voinut edes mennä mihinkään töihin edes hetkeksi.
Juuri eilen en uskaltanut mennä bändin kanssa istumaan, jotka tahtoivat minut heille laulajaksi. Valitettavaa on, että olisin halunnut soitella heidän kanssaan, mutta ahdisti liikaa epäonnistumisen pelko. Se ei ole kovinkaan hyvä asia esiintyjälle. Mutta vain muutama vuosi sitten, en ollut ikinä edes laulanut, tai esiintynyt. Änkytin ja hikoilin kun piti koulussa esitellä itsensä :D Nyt olen esiintynyt kymmeniä kertoja, ellei enemmänkin, ja epäonnistunutkin paljon, mutta realistisena olen etukäteen käynyt asiat läpi. ja helpompaa on tietysti heilua lavalla edes yhden muun kanssa kuin yksin.
Mullakin meni vuosia, että en hajonnut positiivisesta palautteesta... olin jotenkin aina varma, että kaikki valehtelevat minulle, että oikeasti olen epäonnistunut.
Opin vain sanomaan kiitos, oli palaute mitä tahansa enkä sen enempää jäänyt pohtimaan.