Minulla on miesystävä, mutta olen yksinäinen. Miehelle kaverit ovat tärkeimpiä ja niinpä vietän tätäkin lauantai-iltaa yksin. Kun kaverit on nähty, tulee mies kotiin ja yrittää tulla vuoteeseen vierelleni. Lukemattomien yksin vietettyjen iltojen jälkeen en tunne häntä enää läheiseksi. Tunnen itseni todella yksinäiseksi. Tänään hänen piti viettää koko päivä minun kanssani, mutta kuinkas kävikään. Ilta hämärtyy eikä miestä näy. Tunnen itseni hylätyksi. Hänellä on aina joku hyväkin syy menoilleen, mutta ilmeisesti ei yhtään hyvää syytä viettää iltaa minun kanssani.
Välillä tuntuu, että yksinäisyys tekee minut hulluksi. Tapaan joskus ystäviäni, aika harvoin kuitenkin. Huomaan, että alan kietoutua tähän yksinäisyyteen enkä enää jotenkin osaakaan olla sosiaalinen.
Puhuin miehelle tänään tunteistani, mutta hän vain suuttui. En haluaisi itkeä, mutta kyyneleitä en voi estää. Tämä yksinäisyys kalvaa mieltäni jatkuvasti.
Välillä tuntuu, että yksinäisyys tekee minut hulluksi. Tapaan joskus ystäviäni, aika harvoin kuitenkin. Huomaan, että alan kietoutua tähän yksinäisyyteen enkä enää jotenkin osaakaan olla sosiaalinen.
Puhuin miehelle tänään tunteistani, mutta hän vain suuttui. En haluaisi itkeä, mutta kyyneleitä en voi estää. Tämä yksinäisyys kalvaa mieltäni jatkuvasti.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ja näin siinä käy kun yksinäinen nainen ottaa itselleen sosiaalisen miehen.
Sanopa muuta. Nainen joka valitsee sosiaalisen miehen on kohtalonsa ansainnut. Naisen olisi pitänyt ymmärtää, että tietokoneen äärelle jumiutunut tissimies on turvallinen valinta.
En ollut yksinäinen ennen tätä parisuhdetta. Yksinäisyys on jotenkin vaivihkaa hiipinyt elämääni.
Tuttu tilanne!
aH NONIIN kaikk on nainsen syytä, vaan kerrommpa stooryn ; annoin elämäni, työurani, koulutin mieheneni: huolehdin lapseni ja kaikki rahaa ja paljon , non nyt ilen työkyvytön ja rikki, onneksi asun ulkomailla. sanon minkä sanon; ei ole luottamusta, eikä mitään; madamea kunnioitetaan ja kunrahaa on kaikki hoituu, elämä on erikoinen laji se on helvetistä
Hankala tilanne. Oletan, että kerroit tunteistasi rakentavasti, etkä syyttävästi tai vaativasti?
Ainakin neljä mahdollista selitystä tulee mieleen, miksi tilanne on tuo: a) kipinä on myös miehen puolelta hiipumassa tai hiipunut, b) suhteenne ei vastaa hänen näkemystään parisuhteesta, eli kokee jäävänsä jostain paitsi, c) suhteenne vastaakin täysin hänen ideaaliparisuhdettaan, eikä siinä siis ole mitään korjattavaa, tai d) hän ottaa sinut itsestäänselvyytenä.
Sekä a ja b että c ja d ovat tosin hyvin lähellä toisiaan ja voi olla yhdistelmä molempia. Tai näissä henkimaailman asioissa vaikka kaikki kerralla - myös toisensa poissulkevat b ja c.
No, mutta syystä riippumatta terveellisin vaihtoehto lienee pyrkiä opettelemaan se sosiaalisuus uudestaan/takaisin. Huonoimmassa tapauksessa olet paremmassa "neuvotteluasemassa", jos tulee vastaan, että suhde täytyy miettiä uusiksi. Parhaassa miestä alkavat taas yhteiset illat kiinnostaa, kun et enää jatkuvasti päivystä milloin hänelle sattuu läheisyys sopimaan, vaan yhteinen aika on enemmän kortilla. Keskimmäisessä vaihtoehdossa on ainakin tekemistä eikä ainakaan täysin yksinäistä, vaikka romanttisessa mielessä siten ehkä jatkuisikin.
Ja samalla voit kartoittaa tilannetta ja yrittää avata keskusteluyhteyttä asiasta.
Tuohon usein ei keskustelut auta. Parempi rehellisesti lähteä eri teille kuin hakea seksiä tai jotain yksittäistä asiaa muualta ja silti pysyä yhdessä tuossa. Vaikka kummallakin olisi omia kavereitaan niin silti ei pitäisi olla sitä tuntemusta, että on yksin suhteessa silloin on jotain pahasti pielessä.
Totta, mutta ainoa asia, minkä aloittaja voi tehdä asian korjaamiseksi on keskustelu, joten kannattaa sitäkin koettaa muutaman kerran. Itse ongelmahan on kärjistetysti, ettei mies joko ymmärrä, että nyt tarttis varmaan tehrä jotai, tai sitten ei halua. Ainoa terve ratkaisu on, että mies omatoimisesti alkaa haluta tai saa ahaa-elämyksen - ja jompaankumpaan näistä voi siis aloittajakin vaikuttaa.
Aloittaja kertoi, että tapaa ystäviään harvoin ja ymmärsin, että nykyisin vähemmän kuin aiemmin. Suosittelen edelleen (samaa kuin eilen näköjään), että pitäisi kiinni nyt niistä ystävistä, kun niitä vielä on. Myöhemmin on aina hankalampi alkaa kaveeraamaan tavallaan alusta.
Sun pitäisi puhua asiasta miehellesi asiasta! Kunnon mies kyllä ymmärtää viisastuu ja oppii ottamaan sinut paremmin huomioon ja viettää kanssasi laatu aikaa. Jos senkään jälkeen kun olet puhunut miehesi kanssa niin jos mikään ei muutu niin miettisin vakavasti miksi olet hänen kanssaan.
Ole ylpeä itsestäsi ja äijä kiertoon mihin kuuluukin!
Sama täällä. Naiseni keksii aina jotai tärkeämpää, ettei tarvi olla kanssani.
Jos on suunniteltu jotai etukäteen niin takuu varma, että hän tekee oharit taas...
Oltu 5 vuotta naimisissa ja koko ajan vaan pahenee.
Niin, että naimisissa, mutta yksin aina.
Täälläkin kolmas sininen. Meillä tuo tahtoo mennä vielä siihen että jos saan sovittua meille yhteisen illan ja se jostain kumman syystä toteutuukin niin miehen kaverit soittelee pitkin iltaa ja laittaa viestiä.. noh. Eihän hän voi olla vastaamatta tai sanoa että soittaa myöhemmin vaan on päivitettävä kaikki sillä kyseisellä hetkellä. Tuntuu siis usein ettei toinen ole läsnä vaikka vieressä onkin. Itse hän ei asiaa ymmärrä useista keskusteluista huolimatta ja hänestä kaikki on ok ja suhde voi hyvin.. Itsekin näkisin mielelläni ystäviäni vaikka joks päivä ja kokoajan mutta asuvat aika kaukana, joten joka päivä/viikkokaan ole mahdollisuutta tavata.
Kuulostaa siltä BL että miehelläsi on elämä ja sinulla ei, koska sinulle elämä on olemista miehesi kanssa. Tähänkin on hyvä ohje se että kahvia voi juoda, mutta kohtuudella eli 24 kuppia päivässä ei ole hyväksi. Eli kannattaa hankkia muutakin ajateltavaa kuin se parisuhde.
Tunnistan tunteen. Parisuhteessa luulin olevani ja nyt kaikki maailman kiireet yhtäkkiä ajavat aina minusta edelle. Vähitellen alan huomaamaan, että olen liiankin tyytyväinen yksinolemiseen.
En enää odota tapaavani kumppaniani, silloin vain petyn aina uudelleen kun tapaamiset aina peruuntuvat. Nyt kun en jaksa enää olla kiinnostunut hänen tekemisistään, menemisistään ja työkuvioistaan huomaan, että hän on alkanutkin ottamaan uutta lähestymisyritystä kehiin.
Hämmentävintä on se, että en ole ollenkaan varma haluanko itse enää elää tässä parisuhteessa, jossa tunsinkin oloni yllättäen todella yksinäiseksi.
Hyvä Blue lady. Olipa kauniisti ja kirjoitettu yksinäisyydestä, Tuollaiseksi elämä menee, kun elää vain toisen ehdoilla. Olen samanlainen nössö kuin sinäkin, enkä osaa otaa elämää omiin käsiini. Olisi kuitenkin uskallettava. Täällä ollaan vain kerran, ja jos aina vain elää jonkun muun ehdoilla, niin onko sellainen elämää lainkaan.
Monet täällä kirjoittelevat, että tee sitä tai tätä. Kaikki on kuitenkin aina helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki on helppoa sille, jonka ei tarvitse tehdä sitä itse. Niin se on näissä miehen ja naisen välisissä asioissakin. Näemme aina asiat omalta kannaltamme. Ja sehän on ihan luonnollistakin. Ei kukaan voi tietää, miltä toisesta tuntuu.
Henkilökohtaisesti minua harmittaa se, että Suomessa miehet ja naiset ovat ajautuneet niin kauaksi toisistaan. Vielä menneinä vuosikymmeninä vallinnut sukupuolten välinen kunnioitus on kadonnut. Miehet ovat jääneet asuttamaan maaseutua ja turvaavat perinteisiin arvoihin. Naiset taas ovat urbanisoituneet ja pälyilevät enemmänkin kaikkien rajojen tuolle puolen.
Toivon kuitenkin, että sinä hyvä '' Alakuloinen lady'' osaat tehdä tarvittavat ratkaisut elämässäsi, ja alkaa elää omaa elämääsi.
Kerronpa nyt miehen näkökulmasta yksinäisyyteen. Kaikki on kutakuinkin kunnossa, noin päälisin puolin. Töitä on molemmilla ja talous kunnossa ja varmalla mallillaan. Olemme olleet yhdessä 11-vuotta ja lapsia on kaksi, viisi- ja kaksivuotiaat.
Avovaimo (emme ole naimisissa) on paljon ilta- ja viikonlopputöissä ja silloin sen vähän aikaa mitä meillä olisi aikaa olla yhdessä, niin puhelin pirisee, keskeyttäen keskustelut ja välillä ruokailutkin. Suoraan sanottuna syö miestä rotan lailla, kun toinen ei ole läsnä. Vaimo (kutsun häntä silti vaimoksi ) rakastaa työtään ja on vihdoin löytänyt sellaisen työn mistä todella pitää, tuo on toisaalta osa sitä ongelmaakin.
Olen yrittänyt löytää kompromissia tuohon puhelimessa puhumiseen, mutta se aina unohtuu tai sitten työ menee vain sen edelle. Itse en jaksa enää samasta asiasta sanoa, vaan otan koiran mukaan ja lähden lenkille. Riita siitä taas tulisi ja mielummin säästän lapset tappelulta. Tätä on nyt muutaman vuoden jatkunut ja tuntuu, että aina vain menee hullummaksi. En tiedä onko meillä vain erilaiset arvot elämään vai mistä tuo kiikastaa. Itselle perhe tärkeä ja mielellään tekisin aisoita yhdessä.
Huomenna lapsen pikkujouluihin yksin, kun on taas töitä sovittu juuri tuolle illalle vaikka on pikkujoulut olleet tiedossa jo pitkän aikaa. Ei siinä ettenkö lasten kanssa pärjäisi, mutta mielummin menisin sinne yhdessä.
Kun olette yhdessä perheen kanssa kotona ja sanominen ei tuohon puhelimen vastaaamiseen toimi niin kerran tai pari rikot sen puhelimen hettämällä seinään ja kerrot että nyt ollaan perheen kanssa ja puhelimet kiinni. Laitappa muutaman kerran puhelin äänettömälle ettei naisesi huomaan niin tulee rauha taloon. Jos on sovittu viettä iltaa perheen kanssa tai kahdestaan niin silloin ei puhelimeen vastailla ja miehenä en aina vastaile jos joku soittaa jos ei hyvita puhella juuri silloin. Edesmennyt anoppi soitteli vkl jlo 8.00 aikoihin aamulla niin e ivastailtu puhelimeen kun oltiin vielä nukkumassa ja itse en vkl soita kenellekkään ennen klo 10.00 kun vapaajalla yleensä nukutaan pitkään. Vastaako naisesi puhelimeen jos olette sekstailemassa ja jos vastaan niin joku mättää ja pahasti.
Täällä tuntuu olevan monta "yksinäistä" naista vaikka parisuhteessa olettekin ja haluan vaan sanoa että älkää suostuko ns varaplääniksi, eli jos miehen kaverit ei lähde baariin ni sit ehkä saatte heistä seuraa. Väitän että te kaikki ansaitsette parempaa
Hei kiitos sinulle zakey olet mies paikallaan lienetkö aikanaan ollut jossakin suomi24 keskustelupalstalla kun kuvasi on niin tutun oloinen =)) Tsemppiä sinulle vuoteen 2016
Niin ja lisätään tuohon vielä, että itse alkaa kiristää tuo ainainen puhelimessa pälättäminen, josta seuraa suomeksi sanottuna v*tutus, joka heijastuu taas kaikkeen muuhun perheen tekemiseen. Itse kaipaisin ihan tavallisiin asioihin juttukaveria, joku joka olisi läsnä tässä hetkessä, ilman että taas asiat keskeytyy tai sähköposti piippaa.
Kait sitä juttukavereita löytyisi muitakin, mutta itse olen sen verran suoraselkäinen, että en ala mitään toisen seläntakana vehtaamaan.
Ehkä se on vain syytä ottaa asia vielä kerran esille ja jos ei häntä itseään kiinnosta asiaa muuttaa, niin sitten laitettava kattilat jakoon. Eipä tämä näinkään voi jatkua, tai voisi mutta minä en halua. Ja en ala hänelle muutosta tyrkyttämään, jos ei itse halua tai ymmärrä, niin mihinkäs seepra raidoistaan.
Syyttäkää itseänne, mitäs olette hankkiutuneet tavan vuoksi sellaiseen parisuhteeseen, kun voisitte olla kavereidenne kanssa. Miksi pitää ruveta suhteisiin, kun voisi pitää sitä kipinää yllä? Tiedättehän, "the chase is better than the catch". Kun toisen "saa" itselleen, ei tarvitse enää yrittää, ja siihen se mielenkiinto lopahtaakin ja hommasta tulee arkea.
Mutta jos nyt pakko on itselleen suhde hommata, niin olisi varmaan kannattanut etsiä toisenlaista ihmistä. Varmasti olisi aloittaja löytänyt miehiä, jotka olisivat antaneet huomiota enemmän ja pitäneet kuin kukkaa kämmenellään, mutta kun nämä miehet eivät ikinä ole päällisin puolin kiinnostavia naisten mielestä. Täytyy olla se porukan suulain ja röyhkein, jotta se rakenteilla oleva suhde olisi mielenkiintoinen, ja sitten ihmetellään, kun supliikkimiehellä on vientiä, eikä pelkkä muijan kanssa läpättäminen riitäkään. Se nurkassa yksin istuva olisi ehkä toista maata ja olisi takuulla parempi kuuntelija ja keskustelija kuin sellainen, joka on tottunut vain jauhamaan paskaa isossa porukassa, ja joka on kuuntelevinaan kaikki huoletkin silloin, kun pippeli on heräilemässä. Mutta eihän tuollainen mies ole vaihtoehto, hänen statuksellaan kun ei voi surffailla.
Mutta hei, eihän tässä voi kuin muistuttaa, että kaikki on omasta asenteestasi kiinni. Opi rakastamaan itseäsi ensin ja hymyile helvetisti, niin sitten ukkosikin rupeaa diggaamaan sinua. Eihän tämä palstan vakiovinkki paskapuhetta voi olla. Ai niin, oletkin nainen. Tämä toimii vain yksinäisiin miehiin. Sinä oletkin uhri, jota tulee vain ymmärtää, etkä voi itse millään lailla vaikuttaa tilanteeseesi. Syyttäkäämme jälleen miehiä.
Katkeraa tekstiä. Sinun maailmassasi nainen vaan valitsee miehistä sen mieleisimmän. Teissä lassukoissa on se vika, että ette itse huomaa kuin hyvännäköiset naiset ja luulette, että kaikkien naisten elämä on sellaista.
muuta ulkomaille jätä paska pois saat elämän niin
Minä kärsin parisuhteessani yksinäisyydestä, vaikka ukkokulta on kaiken aikaa kotona. Minun suurin ongelmani on se, että mies, jonka olen nainut, ei koskaan ollutkaan valmis jakamaan omia ilojaan, surujaan, näkemyksiään tai arvojaan minun kanssani.
Nyt lähinnä hämmästelen, että miten tässä näin kävi? Miten en tajunnut painaa jarrua siinä kohtaa, kun olin harppomassa "tahtomaan" kohti maistraattia, vaikka käsikynkässä oli mies, jota en lainkaan todellisuudessa tuntenut.
Kaippa minä kuvittelin, että kyllä tässä ajan kanssa opitaan syvemmin toisiamme tuntemaan. Hah, mitä itsensä huijaamista! Ollaan nyt oltu 3,5 vuotta (josta 1,5 naimisissa) kimpassa ja edelleen meidän syvällisin keskustelu koskee sitä, mitä pitää ostaa kaupasta tai minkälaisia velvollisuuksia viikonloppuvapaan aikana tulee suorittaa.
Minä olen pyytänyt ja rukoillut, että ukko edes hiukan minulle avaisi arvomaailmaansa tai tuntojaan; keskustelisi kanssani. Mutta ei.
Minä koen olevani totaalisen yksinäinen aviomieheni seurassa. Välillä tuntuu, että yksinäisyys olisi helpompi kestää, jos olisi aidosti yksin, eikä rinnalla olisi ihmistä, jolta jatkuvasti turhaan odottaa kommunikointia.
Mihin tämä puhumattomuus sitten on johtanut? Siihen, etten enää erityisesti halua läheisyyttä, seksiä vielä vähemmän. Päässä takoo vain päällimmäisenä koko ajan samat kysymykset: "Miksi helvetissä tuo ihminen ei puhu mulle? Kuka hän lopulta edes on?" Yritä siinä nyt sitten saada tunnelmasta kiinni ja kiihottua. Ja miksi minäkään huomioisin toisen toiveita, jos minunkaan huutooni ei vastata? Ollaan sitten kumpikin ilman.
Mitä pidempään tilanne tällaisena jatkuu, sitä kylmempi ja pirullisempi minusta tulee. Olen jo nykyisellään muuttunut aikamoiseksi noita-akaksi. Mutta ukkokulta sen kun hymyilee ja yrittää mielistellä. Olen ties kuinka monta kertaa sanonut, että toimivin tapa miellyttää minua on ryhtyä aidosti ja avoimesti keskustelemaan kanssani. Ja että kaikki muu mielistely tekee pelkästään vahinkoa.
Ihan yhtä tuloksellista on kuin se, että menisin metsään männynrungolle samoja asioita juttelemaan. Mikään ei siis muutu.
Miehenä en ymmäärä mittän noista syvällisistä keskusteluista ja arvomailaman saa selville myös esim. poliittisesta kannasta ja jos otta kanstaa johonkin päivän polttavaan asiaan ja niin edelleen. Ooneksi meillä puhutaan muustakin kuin että mitä pitää kaupasta hakea ja siinnitellaan lomia ja kaikkea muutakin kivaa mutta ollaan oltu jo yl i 25v naiseni kanssa ja kivaa on vieläkin.
Tosi hyvä aloitus sulta, yksin voi olla pahinta olla juuri toisten seurassa, koska sosiaalisuus on silloin vain näennäistä jolloin yksinäisyys tuntuu tuplaten pahemmalta, kun muut vain hokevat ja haukkuvat sinua että sullahan on kaikki hyvin! Tuplapaskat siis päälle.
Tuli mieleen elokuva vanhasta pariskunnasta jotka olivat kasvaneet samoin tavoin tavallaan erilleen, ja liikuttavinta oli seurata, miten he vuosien ajan pienessä asunnossaan eivät puhuneet toisilleen ollenkaan ja viestittelivät vain jättämällä viestilappusia toisilleen.
Tee sä sama. Lopeta kaikki turha ja jo epäonnistunut puhuminen typerälle itsekkäälle siipallesi, ja aloita muutaman kuukauden mykkäkoulu, ja jätä vain paperilappusina hänelle miltä susta tuntuu. Jääkaapin sisälle kannattaa viestilappu ensiksi laittaa : "Kaljasi on kaupassa ja hae omat safkasi itse kaupasta, mä en jaksa niitä enää tänne raahata!" jne
Päätä etukäteen tästä "puhe-selibaatin" aikataulusta, ja pidä siitä kiinni.
Jos jätkä ei usko, uhkaa erolla.
Tee tämäkin aluksi lapulla ja katso miten tyyppi reagoi.
Jos vastausta ei tule millään lailla, valmistele tavarasi ja rojusi, ja tilaa juna-lento-bussilippu vanhempiesi/ystäviesi luo valmiiksi, ja muuta iloisena pois vanhasta orjuudestasi.
Loistava ajatus: ulos pihalle,. ulos ulkoelämään.
Yksinäisyys parisuhteessa on hvin tuttua minullekin. Kumppanini ei edes ole mitenkään erityisen menevää sorttia, mutta hänellä on kavereita, joiden kanssa hän viettää usein aikaa. Minulla ei ole. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että kumppanini on kavereidensa kanssa, koska en koe että häneltä ei liikenisi tarpeeksi aikaa myös minulle. Hyvä vaan että hänellä on toimiva sosiaalinen elämä. Ahdistaa vain että itse en näköjään pysty rakentamaan itselleni sellaista.
Kokemukseni on saanut minut ajattelemaan, että täydellinenkään parisuhde yksistään ei voi pelastaa ihmistä yksinäisyydeltä, koska tällöin oma sosiaalinen elämä nojaa yhteen ihmiseen. Kun tuo yksi ihminen on poissa, sosiaalista elämää ei ole. Joskus parisuhdetta on myös tavallaan "päästävä pakoon" esim. riitatilanteessa. Olen vahvasti sitä mieltä että kaikilla parisuhteessa elävillä pitäisi olla joku ulkopuolinen, jolle valittaa oman parisuhteen pienistäkin ongelmista, koska kahdestaan pienistä arjen haasteistakin vääntäminen käy pidemmän päälle niin rankaksi, että lopulta seinät kaatuu päälle, jos ei ole jotain muuta ympäristöä, johon voi välillä mennä puhumaan aivan muista asioista.
Itse olen yrittänyt kaikin keinoin luoda itselleni sosiaalista elämää (ja yritän edelleen), mutta tämä ei tunnu onnistuvan millään keinoin. Ei helpota yhtään että teen töitäkin kotona yksin. Järjellä ajatellen näen, että elämässäni on kaikki muu hyvin, mutta kavereita ei ole, joten tilanteen ei luulisi olevan kamala. Kuitenkin jatkuva yksinolo tuntuu vievän pohjan kaikelta muulta, eikä millään tunnu olevan mitään väliä.
Eikö se ole ihan hyvä, että miehellä on tosiaan niitä kavereita ja näkee heitä säännöllisesti. Tietysti jos jatkuvasti kavereiden takia parisuhteen suunnitelmat peruuntuu ja yhteistä aikaa ei löydy, niin ei sekään normaalia ole. Ei toista voi liikaa parisuhteessakaan rajoittaa, on hyvä että sitä edes toinen osapuoli harrastaa ja menee. Helpompaa voisi tietysti olla kahden yksinäisen yhteiselo, mutta aina jomman kumman olisi hyvä olla vahvempi osapuoli suhteessa. Tietenkin kurjaa jos toinen esim. ravaa jatkuvasti baareissa kavereiden kanssa, sellainen ei ole sitoutuneen ihmisen toimintaa.
Ei niitä paljon ole kun en asi sillä paikkakunnalla missä nuoruuteni vietin ja onneksi pääs isieltä tumppukylästä pois niin ei juorut liiku ja nuoruudesta ei ole kuin yksi kaveri jonka kanssa pidetään yhteyttä kun muut ovat juuttuneet sinne juntikylään ja eivät osaa tai halua ottaa yhteyttä kun aikanaan se oli yksipuolista niin lopetin.
kannattaa iskeä mies, tosi mies, silloin ei ole yksinäinen, eikä kannata luottaa kenenkään....