Tulen hyvin sairaasta perheestä, jossa mieleltään sairas "vanhempi" tyranisoi koko perhettä. Äitini on oman psykologini mielestä psyykkisesti hyvin sairas ja saa sadistista mielihyvää toisten satuttamisesta. Kyseinen "äiti" ei myöskään pystynyt erottamaan omaa seksuaalisuuttaan lastensa (en löydä tähän sopivaa sanaa, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan). Isä oli/on kiltti, mutta meni pulloon piiloon. Hän oli ihminen, joka ei kyennyt kantamaan vastuuta edes itsestään. Äitini ja isäni suhde on hyvin sairas ja ilmeisesti äitini on isälleni jonkinlainen oman äidin korvike.
Menin lapsena piiloon mielikuvitusmaailmaan jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jäin sinne mielikuvitudmaailmaan...
Elämäni oli puhdasta painajaista ja suorittamista. Ajan kuluessa mukaan tuli erilaiset stressiperäiset sairaudet. Minua käytettiin usein hyväksi, koska minulla oli tarve ostaa keneltä tahansa hyväksyntää ja pidin normaalina, että minua pidettiin sylkykuppina.
Neljän kympin rajalla korttitaloni romahti ja menetin kaiken. Olin ollut yhdessä narsistin kanssa, joka oli imenyt minut kuiviin ja kun minusta ei saanut enää hyötyä...
Romahdin täysin, ymmärsin koko elämäni valheeksi, meni terapiaan, löysin Jeesuksen... Ensimmäinen vuosi meni kuin unessa ja pystyin sanomaan suoraan ettei mielenterveyteni ollut kunnossa. Vuoden kuluttua olo alkoi helpottamaan pikkuhiljaa ja toinen vuosi oli valtavan henkisen kasvun aikaa.
Olen nykyään täysin eri ihminen kuin ennen ja mielummin kuolisin kuin palaisin siihen helvettiin missä ennen elin.
Mielikuvitusmaailmassani en tajunnut kuinka vajaa olin, mutta nyt näen kuinka paljon minulta puuttuu työkaluja normaaliin elämään. Minulta puuttuu kokonaan sisäänrakennettu taito normaaliin parisuhteeseen. En osaa riitelemällä pitää puoliani. En osaa edelleenkään laittaa rahaa itseeni...
Tällä hetkellä elämä on selviämistä päivästä toiseen niillä työvälineillä, mitä minulla on.
Kun en muutakaan osaa, niin teen paljon töitä.
Sekä työhöni liittyvää, että vapaaehtoistyötä. Olen antanut merkittäviä summia erilaisiin tarkoituksiin, mutta itselle (syötävää ja juotavaa lukuun ottamatta) en ole hankkinut juuri mitään kahteen vuoteen muuta kuin pakollisia vaatehankintoja rikkimenneiden tilalle -70% laarista tarjoustalosta.
Olen nyt 41
Olen akateemisesti koulutettu, teen koulutustani vastaavaa työtä ja saan enemmän palkkaa kuin oikeasti omasta mielestäni ansaitsisin saada. Asun vuokralla ja saisin kaikki olennaiset tavarani mahtumaan kahteen isoon kassiin. Kun muutin tähän, niin minulla oli yksi kassillinen tavaroita.
Minulla ei ole mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
En hae seuraa ja uskon, että olen tuomittu elämään loppuelämäni yksin. Minulta puuttuu eväät ja normaalit toimintamallit parisuhteeseen, niin on parempi olla yksin.
Minulla ei ole tällä hetkellä elämässä mitään muuta kuin usko Jumalaan ja työ.
Olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan niiden ihmisten kokemuksia, jotka ovat vasta aikuisiällä oppineet elämään ja löytäneet siitä huolimatta tyydyttävän elämän.
Menin lapsena piiloon mielikuvitusmaailmaan jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jäin sinne mielikuvitudmaailmaan...
Elämäni oli puhdasta painajaista ja suorittamista. Ajan kuluessa mukaan tuli erilaiset stressiperäiset sairaudet. Minua käytettiin usein hyväksi, koska minulla oli tarve ostaa keneltä tahansa hyväksyntää ja pidin normaalina, että minua pidettiin sylkykuppina.
Neljän kympin rajalla korttitaloni romahti ja menetin kaiken. Olin ollut yhdessä narsistin kanssa, joka oli imenyt minut kuiviin ja kun minusta ei saanut enää hyötyä...
Romahdin täysin, ymmärsin koko elämäni valheeksi, meni terapiaan, löysin Jeesuksen... Ensimmäinen vuosi meni kuin unessa ja pystyin sanomaan suoraan ettei mielenterveyteni ollut kunnossa. Vuoden kuluttua olo alkoi helpottamaan pikkuhiljaa ja toinen vuosi oli valtavan henkisen kasvun aikaa.
Olen nykyään täysin eri ihminen kuin ennen ja mielummin kuolisin kuin palaisin siihen helvettiin missä ennen elin.
Mielikuvitusmaailmassani en tajunnut kuinka vajaa olin, mutta nyt näen kuinka paljon minulta puuttuu työkaluja normaaliin elämään. Minulta puuttuu kokonaan sisäänrakennettu taito normaaliin parisuhteeseen. En osaa riitelemällä pitää puoliani. En osaa edelleenkään laittaa rahaa itseeni...
Tällä hetkellä elämä on selviämistä päivästä toiseen niillä työvälineillä, mitä minulla on.
Kun en muutakaan osaa, niin teen paljon töitä.
Sekä työhöni liittyvää, että vapaaehtoistyötä. Olen antanut merkittäviä summia erilaisiin tarkoituksiin, mutta itselle (syötävää ja juotavaa lukuun ottamatta) en ole hankkinut juuri mitään kahteen vuoteen muuta kuin pakollisia vaatehankintoja rikkimenneiden tilalle -70% laarista tarjoustalosta.
Olen nyt 41
Olen akateemisesti koulutettu, teen koulutustani vastaavaa työtä ja saan enemmän palkkaa kuin oikeasti omasta mielestäni ansaitsisin saada. Asun vuokralla ja saisin kaikki olennaiset tavarani mahtumaan kahteen isoon kassiin. Kun muutin tähän, niin minulla oli yksi kassillinen tavaroita.
Minulla ei ole mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
En hae seuraa ja uskon, että olen tuomittu elämään loppuelämäni yksin. Minulta puuttuu eväät ja normaalit toimintamallit parisuhteeseen, niin on parempi olla yksin.
Minulla ei ole tällä hetkellä elämässä mitään muuta kuin usko Jumalaan ja työ.
Olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan niiden ihmisten kokemuksia, jotka ovat vasta aikuisiällä oppineet elämään ja löytäneet siitä huolimatta tyydyttävän elämän.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei sinä elämään opetteleva. Luin kirjoituksesi suurella mielenkiinnolla. minullakin on psyykkisesti sairas perhe. Isäni on raivohullu, joka suuttuu aivan ihmeellisistä asioista ja viinaa saatuaan voi hyökätä vaikka kimppuun. Äitini katsoo läpi sormien isäni käytöstä otsikolla; se nyt on sellanen. Äitini on manipuloinnin ja kiristyksen mestari. Lisäksi hän kerjää koko ajan myötätuntoa muilta ihmisiltä, kun hän on minun kanssani missä tahansa, vaikka kaupassa. Hän tekee sen jotenkin, että muille tulisi outo olo, kun äitini on lähellä. Tiedän olen esimerkiksi näkövammainen, mutta äitini pitää tilannetta vielä pahempana, kuin se on. Hän koittaa katkaista suhteeni kaikkiin ystäviini kiristämällä heitä. Hän tekee sen niin, että hän kysyy heiltä, ettehän te oikeasti minun ystäviäni ole. Vastauksen saatuaan, hän on tyytyväinen, kun sai taas yhden ystävyyssuhteen pilattua minulta. totuus on, etteivät ystävyyssuhteet oikeasti ole kovin kummoisia nykyään ja ei heiltä saa mennä kyselemään mitä tahansa. Äitini haluaa, että olen yksinäinen, niin minua on helpompi hallita. Olen joutunut yksinäisyyteni takia sairaalaan ja sitten se vasta alkaakin. Äitini kertoo, kuinka häntä rasittaa tämä tyttärensä elämä ja ottakaa tämä nyt jo tänne lopullisesti, kun hän ei enää jaksa hoitaa. Mitä paskaa. Äitini suuttui, kun pääsin kotiin sairaalasta. Tämä elämisen opettelu on hyvin työlästä ja ilman vanhempia se sujuisi paremmin.
Tässä vähän ajatuksia. Toivottavasti sait ajateltavaa minun tarinastani
Kiitos viestistäsi
Kuulostaa osittain hyvinkin tutulta...
Kun lähdin tervehtymään, niin minulla oli vielä yhteys vanhempiini. Kun kysyin jotain tekoa, mitä oli tehty, niin se tuli aina siihen, että olin keksinyt päästäni kaiken ja muistan väärin. Siitä alkoi kunnon mustamaalaaminen kaikille sukulaisille, sillä olin tullut uhaksi hänen minäkuvalleen toisten silmissä.
Tällä hetkellä minulla ei ole mitään yhteyttä heihin eikö ole ollut yli vuoteen ja tämä on ollut auttajieni mukaan hyvä ratkaisu.
Pitää armahtaa itsensä!
- Lapsi ei ole mitään velkaa vanhemmilleen, vaikka meidät on syyllistetty uskomaan niin.
- Kaikkiin ihmisiin, jotka tekee sinulle henkistä väkivaltaa kannattaa katkaista välit, vaikka kyse olisi läheisestä sukulaisesta.
- Seurakunnista löytyy varmasti uusia ystäviä, jotka ei puukota selkään tai lähde pois (mikäli sinä et itse tee niin)
Tsemppiä sinulle
Hei, niin varmaan onkin, ettei minun tarvitse olla tekemisissä vanhempieni kanssa edes seuran takia. Isäni on umpimielinen kaikenaikaa selvinpäin ollessaan. Hänen mielestään jos on jotain, mitä hän ei ymmärrä, niin sitä ei ole. Tämähän ei pidä paikkaansa. Jos jotain ei tapahdu sen sahajauhoaivon päässä, niin se ei tarkoita, etteikö sitä asiaa olisi. Tämän perusteella hän on monta kertaa soittanut ambulanssin ja siinä sitten ihmetellään, että kuka täällä tarvitsee apua. Herran oman olon helpotus vai neidin uskomaton tarina. Kukaan ei ole niiden juttutuokioiden jälkeen varma enää mistään. Sääliksi käy itseni, että isästäni on aina harmia. Lopulta tuntuu siltä, että tässä pariskunnassa ei ole mitään järkeä. Kumpikin pitää puoliaan ja perheen ystävätkin tajuavat tilanteen. Perintörahoja ja vapaudenriistosotkuja. Tämä voisi olla aika pitkä rekisteri asioita, mutta kun edes mun isäni nimeä ei kysytä koskaan. Hän toimii täysin nimettömänä soittelijana jota ei kyllä saisi päästää ilman henkilötietojen rekisteröimistä. Hän tulisi siis myös asianosalliseksi. Kaikin puolin tulisi asiat selvemmiksi, jos katkaisisin välit kokonaan
Hei Mfc
Kerrot elämäntarinaasi analysoiden ja pohtien. Vaikka kokemuksesi ovat olleet henkisesti raskaita, sinulla vaikuttaa kuitenkin epäilyistäsi huolimatta hyvinkin olevan työkaluja asian työstämiseen ja prosessoimiseen. Kyky ilmaista itseään on tärkeä oman itsensä hoitamisen välinen. Minun mielestäni ilmaiset ajatuksiasi erittäin hyvin. Entä tunteesi? Missä voisit niitä ilmaista turvallisesti?
Kerroit olleesi terapiassa. Ymmärsinkö oikein, että se loppui? Tuntuisiko sinusta, että hyötyisit sen jatkamisesta? Terapian vaikutukset harvoin vuodessa tulevat kokonaan esiin. Tunteiden läpikäyminen luottamuksellisesti terapiassa paikkaa sielun haavoja.
Kerrot työn ja vapaaehtoistyön sisällöistä elämääsi. Minulle tulee mieleen, minkälaisia ihmissuhteita sinulla tällä hetkellä on jäljellä? Oletko työn tai vap.eht puitteissa saanut terveitä ihmissuhteita, jotka eivät vie energiaasi? Joiden kanssa voisit olla se oma itsesi, joka sinulta on menneisyytesi ihmissuhteissa kadonnut.
Haluan rohkaista sinua edelleen toivoon. Hyvä asia on, että vaikka lapsuus vaikuttaa elämäämme merkittävästi, siitä huolimatta on mahdollista saada hyvä aikuisuus tai hyvä vanhuus aikanaan. Psyykkistä työtä se vaatii, poisoppia väärät käsitykset ja oppia tilalle ns emotionaalisesti korvaavia kokemuksia. Erityisen paljon se vaatii kykyä sietää erilaisia tunteita ja rohkeutta tuntea niitä läpi. Luottaa elämään, vaikka alla näkyisi vain tyhjää.
On hieno kuulla, että elämässäsi on kaiken jälkeen myös antoisia ja hyviä asioita, kuten hengellinen elämäsi. Ehkä se näyttäytyy sinulle niinä käsivarsina, joiden varaan voi todellakin luottaa, tyhjää pelkäämättä.
Lohtua, toivoa ja elämäninnostusta toivottaen
Meiju, diakoni
Sinulla ei pitäisi olla mitään murehdittavaa.
Olethan korkeastikoulutettu ja saat hyvää palkkaa.
Se on ihan sama lakaiseeko ihminen katuja työkseen tai tekee sitä mitä minä teen. Oikeasti ei ole olemassa työtä mikä olisi jollain tavalla toista parempi tai huonompi kunhan se ei edellytä toimimista väärin. Koulutustasollakaan ei ole oikeasti mitään merkitystä. Raha taas on vain rahaa... sillä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa.
Jos sillä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa niin anna rahasi minulle.
Kiitos Meiju
Ensimmäinen terapeuttini oli todella hyvä ja hänen avullaan sain hyvän alun, mutta minulla oli mahdollisuus käydä hänellä vain viisitoista kertaa.
Sen jälkeen menin psykoterapiaan, mutta valitsin vääränlaisen ihmisen/terapeutin (ainakin minulle). Jäi varmaan paljon avaamatta, mikä olisi ollut hyvä käsitellä...
Terapian lisäksi olen käynyt läheisriippuvaisten vertaistuessa ja siellä kävin pitkään.
Omaa edistymistään on hyvin vaikea arvioida itse kun ei ole mitään vertailukohtaa. Tiedän, että olen psyykkisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, mutta sitä en tietenkään pysty itse arvioimaan, mitä se sitten tarkoittaa...
Minulla on ensimmäistä kertaa elämäni aikana oikeita ystävyyssuhteita, ihmisiä jotka ovat minulle tärkeitä ja tuntuvat hyvältä. He ovat kuitenkin ystäviä ja ihan kaikkea ei voi avata heidän kanssaan vaikka paljon voikin. Minulta puuttuu edelleenkin sellainen ihmiskontakti, jolla olisi aikaa minulle, minun tunteilleni ja minun ongelmilleni, eikä sellaista ole näköpiirissäkään.
Töissä viihdyn hyvin ja pystyn laittamaan rajat (toisin kuin ennen). Ennen minua käytettiin töissä hyväksi muutaman henkilön toimesta, mutta nyt olen tehnyt siitä lopun. Minulla ei ole enää samanlaista pakonomaista tarvetta miellyttää kaikkia ja kantaa vastuuta toistenkin tekemisistä.
Teen kuitenkin suhteessa paljon vapaaehtoistyötä ja lisäksi autan eri ihmisiä ilman korvausta. Kaikki vapaaehtoistyö ei ole mieleistä ja tarjoan mm. keskusteluseuraa yhdelle seurakuntalaiselle, jolla ei on pahoja psyykkisiä ongelmia, eikä ystäviä...teen tätä koska seurakuntamme pappi pyysi tätä aikoinaan ja tunnen vastuuta tästä ihmisestä. Suuri osa vapaaehtoistyöstä on kuitenkin sellaista, mistä itse pidän ja saan siitä iloa.
Minulla on edelleen tarve olla "hyödyllinen" ja "tuottava"...
Minulla on suuri halu auttaa ihmisiä, mutta en tiedä miksi minulla on se.
Kun maailmani romahti, niin pitkään (pari vuotta) toivoin ja rukoilin, että Jumala ottaisi minut pois täältä. Nyt elän päivän kerrallaan ja yritän olla onnellinen ja kiitollinen. Olen onnellinen kirkossa lähellä Jeesusta, mutta maallisessa elämässä en ole löytänyt mitään sellaista mikä tekisi elämisestä elämisen arvoista.
Ehkäpä tällä kirjoituksen aloituksella oli jonkinlainen tarkoitus yrittää löytää jotakin, mikä tekisi elämästä elämisen arvoista...muutakin kuin hengellisessä mielessä. Utopinen ajatus, että joku/jotkut olisi löytänyt jotain vastauksia...ja haluisivat jakaa ne.