Auh.
Mitä te teette kun elämä alkaa ahdistaa?
Tai, siis.
Olen parisuhteessa, jossa toinen asuu ulkomailla ja minä Suomessa. Näin on ollut 8 hyvää vuotta.
Nyt alkaa ahdistaa. Kerran kahdessa kuukaudessa tavataan. Joskus useammin. Joskus harvemmin.
En pysty kertomaan toiselle.
Enkä ole puhunut asiasta kenellekään muullekaan.
Joka ilta juttelemme tunnin, pari nettipuheluna onneksi kiinteiden yhteyksien yli.
Onko aikuisilla ihmisillä edes tapana pohtia tällaisia asioita ystäviensä kanssa?
Minulla ei ole koskaan ollut tapana avautua ja purkaa sydäntäni mutta nyt olisi tarve enkä taida osata tehdä sitä. Ketään en ole niin lähelle ystävistä päästänyt että tarpeeksi luottaisin...
Vai pitääkö nämä asiat aina pähkäillä yksin?
Mitä te teette kun elämä alkaa ahdistaa?
Tai, siis.
Olen parisuhteessa, jossa toinen asuu ulkomailla ja minä Suomessa. Näin on ollut 8 hyvää vuotta.
Nyt alkaa ahdistaa. Kerran kahdessa kuukaudessa tavataan. Joskus useammin. Joskus harvemmin.
En pysty kertomaan toiselle.
Enkä ole puhunut asiasta kenellekään muullekaan.
Joka ilta juttelemme tunnin, pari nettipuheluna onneksi kiinteiden yhteyksien yli.
Onko aikuisilla ihmisillä edes tapana pohtia tällaisia asioita ystäviensä kanssa?
Minulla ei ole koskaan ollut tapana avautua ja purkaa sydäntäni mutta nyt olisi tarve enkä taida osata tehdä sitä. Ketään en ole niin lähelle ystävistä päästänyt että tarpeeksi luottaisin...
Vai pitääkö nämä asiat aina pähkäillä yksin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
..sekö sinua ahdistaa, että näette niin harvoin, ettei teillä ole yhteistä kotia/kotimaata vaiko se, että et osaa puhua kenellekään asioistasi, avautua? Vaiko kaikki yhdessä?
Aikuisilla ihmisillä on kaikenlaisia tapoja, kellä mitäkin ja sinä olet sinä, älä mieti muita. Ei sillä ole väliä, mitä muut tekevät, mutta sinulla itselläsi on väliä.
Ahdistuskin on osa elämää. Ja se että tiedostaa olevansa simpukkaluonne on jo paljon, siitä se lähtee.. Miten aijot jatkaa?
Siis ahdistaa se, että tuntuu että rakkaus olisi ehkä liian vähissä.
Ja ahdistaa se että en osaa tukeutua muihin ihmisiin kun olen aina ollut muille vahva ja muiden olkapää ja muiden auttaja.
Tunnen oloni ihan tosi tyhmäksi kun en tiedä onko järkevää alkaa purkaa parisuhdeongelmaa jollekin ystävälle vai ei.
Kukaan ei tiedä että minulla voisi olla murheita koska kaikki luulevat meidän olevan täydellinen pari ja pitävät minua aurinkoisena ja sellaisena kypsänä ihmisenä joka osaa käsitellä kaiken ihan itse.
Mutta nyt en osaa. Nyt itkettää. On liikaa pelissä. En halua sotkea kaikkea. Olen liian kauan kuitenkin jo rakastanut tätä yhtä ja liian paljon on yhdessä koettu. En voi tehdä hänelle tätä enkä itsellekään. Vaikka tuntuu ensimmäisen kerran että huomaan muutkin naiset ja katson jopa sillä silmällä mikä ei ole mun tapaista.
Minä en ole koskaan pettänyt enkä aijo nytkään.
Suru on kuin suuri nyrkki rintakehässä. Pää halkeaa kohta. Enkä saa puhuttua kellekään.
Kun oikeastaan mikään ei ole pielessä ja silti kaikki on. Kun mikään ei muutu. Kuitenkaan. Ja tätäkö sitä sitten jatkaa hautaan asti. Täytän ensi vuonna 40. Ja kuullostan teiniltä.
Nyt pitäisi rakennella elämää eikä purkaa sitä osiin.
koettuna, yhteyden kuihtuminen vähitellen. Minulla ei auttanut muu kuin ottaa ja luopua miten kipeältä se tuntuikin. Minullakin on oikeus omanlaiseeni elämään, liiaksi menin hänen ehdoillaan. Kunnes en enää jaksanut. Ja nyt olen yksin, mikä sekin on omanlaisensa ahdistus, ja mahdollisuus. Rakkaus on mystistä. Yhä edelleen kaipaan kaikkea mitä oli, mutta kertaakaan en ole toivonut että takaisin tulisi. Tässä koetan löytää mitä varten nyt elän, ja sitä omaa elämää, ei läheisriippuvaisena roikkuen ihmisessä jolle kävi vain kun hänelle kävi olla yhdessä, milloin työn milloin jonkun muun seikan vuoksi. Rohkeutta ystävä simpukkaluonne!
Hei!
Minäkin olen etäsuhteessa ja kuullostaa ihan tutulta kriiseilyltä.
Etäsuhteen tekee hankalammaksi se, että ei pääse juttelemaan kasvotusten silloin, kun epäilykset ovat suurimmat.
Meillä meni ainakin vuodenpäivät muuten joka tapaamisella fyysisen läheisyyden tarpeet ihan ristiin.
Oli aika turhauttavaa aikaa. Kun tavattiin, niin toista ei huvittanut tai toisella oli menkat tai muuta kivaa. Vieläkin hiukan kipuillaan välillä ja varmasti jatkossakin.
Elämään kuuluu suvantokaudet ja huiput. Taidat olla suvannossa suhteesi kanssa. Joko jatkat tai jäät. Minä olen itse jatkanut joka kerta.
..ystäville tai ainakin erittäin luotettaville ystäville. Kriisistä pitää myös hienovaraisesti puhua naisellesi, mutta ei tietenkään töräyttää kaikkea pöytään, että toinen pelästyy.
Kaukosuhde on sekä hyvä että toisaalta huono valinta. Kahdeksan vuotta on hitsin pitkä aika, kunnoitettava aika.
Kriisejä on joka suhteessa, eikä sen tarvitse merkitä eroa, vaan asioista puhumista, uudelleenarvioimista ja lähentymistä kumppanin kanssa.
Ettekö tosiaan voi muuttaa lähelle toisianne? Vai olisiko se helpottavaa ensinkään? Tiedä häntä..
Tuo vahvana ja aurinkoisena oleminen on minulle tuttua. Jotkut ystävät pitävät minusta tasan siihen asti, kun tarvitsevat olkapäätä. Ei olisi puhettakaan, että voisin mennä ongelmineni heidän luokseen. Joudun tosi tarkkaan valitsemaan kenelle puhun, sillä ymmärtämättömyyden lisäksi, saatan tarinani joutua lukemaan seuraavan päivän Hesarista..:D
Tämä on jo hyvä alku raotella kuorta, kirjoitele lisää. Tai mistäs tiedän, olet saattanut kirjoittaakin eri nikillä. Joka tapauksessa itsestä puhuminen, omista aroista asioista, on vaikeaa. Anonyyminäkin.
Seuraava askel voisi olla hakeutuminen lajitovereiden seuraan, ottaa ainakin jonkinlaisia yhteyksiä muihin, joiden tietää olevan l-ihmisiä. Tässä joukossa et ole outo itsellesi etkä muille, et vähemmistöä, hmmm ... kuulut sen joukon enemmistöön, ajattele! (Paikoissa on yleensä aina heteroitakin).
Ei se ole pettämistä eikä sellaisen aikomista. On helpottavaa, kun tutustuu muihin lesboihin, voi jutella lesbona lesbojen joukossa, ehkä vähitellen hivenen avautuakin joissain kohdin. Kestää paremmin tämän elämän.
Jos sattuisi käymään niin, että uusi rakkaus asettuisi sisimpään, kasvaisi ja valtaisi mielen, niin onko se pahasta? Vai onko pään piilottaminen pensaaseen, kieltäytyminen näkemästä muita, tapaamasta muita, vaikka hampaat irvessä, oman ahdistuksen uhallakin, niin arvokasta uskollisuutta, että suljet itsesi lämpimän ja hauskan yhteisöllisyyden ulkopuolelle? (Ehkä vähän kaunistelin yhteisöllisyyttä, myös meissä on yksilöitä joka lähtöön, mutta kyllä omat tuntosarvet löytävät mukavia kavereita, äh, simpukan tuntosarvet, no olkoon, en nyt etsi sopivampaa sanaa).
Sanoo eräs toinen simpukkalaji.
Tällä simpukalla ei ole ainoatakaan lesboystävää eikä sitä oikein osaa niitä etsiäkään näin varttuneemmalla iällä. Heteroystäville ei osaa avautua .. kun kalvaa epäilys että ei ne ymmärrä.
Miehet ovat hyviä ystäviä niin homot kuin heterotkin mutta näiden asioiden syvällisempi pohdinta tuntuu jotenkin vaikealta miesten kanssa.
Hassuinta tässä on se että kaikki nämä kyllä luottavat minuun murheissaan ja draamoissaan.
Minä vain tallaan omaa yksinäistä polkuani vailla sielunsisarta tai todellista läheistä ystävää.
Sellaista se elämä on.
Mutta tämä suomi24 oli kiva löytö. Minä olen sellainen näkymätön tilastoimaton lesbo joten nyt tunnen ehkä kuuluvani kuitenkin johonkin edes. Hölmöä.
on toinen luonto, ja lukkoseppää aina tarvitaan.
Kerrot, ja muillakin tuntuu olevan vastaavansuuntaista kokemusta, että muut ihmiset lajityypistä riippumatta turvautuvat alhoissansa sinuun, kun (murhe)kirstun avain on hukassa -ja tulevat jelpityiksi. Niinhän se menee, ja luontevaa on. Päänsisäisen pohdiskelun lisäksi 'pään aukominen' ymmärtäväiselle kuorenraottelutoverille monta kertaa auttaa, joskus löytämään helmen sopodiskopodinkin keskeltä.
Olisihan se miellyttävää, jos viestiyhteydet toimisivat vastavuoroisesti tarpeen ilmaantuessa. Tiedän, että niin ei useasti ole. Johtuneeko juuri erilaisuudesta vai mistä, että jollakin tapaa erilaiset saavat olla /joutuvat olemaan kuuntelijoita, ymmärtäjiä, eräänlaisia kanssaihmisten tienviittoja. (Jopa puhelinpylväitä muiden kommunikoinnissa; tulee mieleen Juicen Puhelinpylvään henkinen elämä -kpl.) Tällä perusteella ymmärrystä pitäisi löytyä, kukapa meistä ei erilainen olisi.
Olenkin miettinyt, että 'toisten töissä' oleminen virittää työkalumme, erikoistuttaa henkilön liki yksinomaan toisten draamojen selvittelyyn. Avaimista löytyy kirstun kuin kirstun avaamiseen ja näppäryyttä solmujen selvittelyyn. Mutta on kovin tottumaton käyttämään uuttuuttaan hohtelevia työkaluja omien juttujensa edes päänavaukselle. Ja ei tiedä löytyisikö jo autetuilta ja matkaan saatetuilta kiinnostusta, ymmärryksestä puhumattakaan, juuri minun, sen aina niin vahvan, pikkuhengenahdistuksille.
No eihän tässä ollut päätä ei hännäntutkainta. Sitä tahtoo sanoa tämä sille, että hyvä alku on löysätä kuortansa vaikka tässä vertais- ja harjaantumisyhteisössä. On tapojen mukaista täällä. Ei passaa pakahtua ihmisen issekseen.