Niinkauan kuin poikakaveri oli kuvioissa mukana tsemppaamassa, painoa oli kohtuuhelppo nostaa.
Kesällä grillaitiinkiin kimpassa, syöminen ei tuntunut mitenkään vieraalta tai pahalta.
Sitten poikkiksen viereen "nukkumaan" se jaksoi koko ajan tsempata. En koko seurusteluaikana edes kertaakaan oksentanut. Kehon tulo naisemmillisemmaksi tuntui hyvältä, poikkiskin kehui.
Sitten tässä kesällä sain päähäni alkaa nälvimään poikkista yhdestä sen vanhasta ja varmasti ohi olleesta hoidosta. En sitten ymmärtänyt lopettaa ajoissa, Sain itseni jotenkin tsempattua sellaiseen raivokkaaseen Vxttuilutilaan, ja sitten kaikki lähti hallinnastani, Poikkis sitten samantein kadulle.
En osannut mitenkää aktiivisesti yrittää korjata aiheuttamaani tilannetta, jotenkin tuntui hyvältä että poikkis kärsi.
Soitti muutaman kerran ja lähetti textareitakin & oli jutellut minun vanhempienkin kanssa. En vain antanut itselleni periksi.
Mutta sitten yhtenä päivänä käänsin kelkkani ja kaipasin poikkistani yli kaiken.
Aloin soitella & textailla sille ilman vastausta, kävinkin sen vanhempien talolla jossa poikkis väliaikaisesti asuu. Sen vanhemmat kertoivat ettei hän enää halua olla missään tekemisissä kanssani. "Eivät" tieneet missä poikansa on ollut viimeiset viikot.
Ymmärsin että poikkis on hylännyt minut nopeasti ja löytänyt uuden kumppanin.
Mailmani kaatui, lakkasin syömästä kokonaan. Itkin, nukuin ja lenkeilin koko ajan.
Laihduin hirvittävällä nopeudella. Onneksi vanhempani saivat minut puhuttua vähäksi aikaa sairaalaan stabiloitumaan ja lepäämään.
Olen aina sairaalajakson jälkeen purjehtinut vanhempieni luokse turvaan kylmältä mailmalta. Vanhempien pyyteetön jaksaminen on aina auttanut minut uudestaan elämän laitaan kiinni ja saanut minut tsemppaamaan syömisenkin kanssa.
Eläni hulluin teko on ollut välejen katkaiseminen entiseen poikakaveriini. Elämäni oli muutaman hetken menossa erittäin hyvään suuntaan, ei enää.
Tämä on anorektikon elämää - tämä on mielisairaan elämää.
Aina ei tiedä mitä elämässä tapahtuu...
Kesällä grillaitiinkiin kimpassa, syöminen ei tuntunut mitenkään vieraalta tai pahalta.
Sitten poikkiksen viereen "nukkumaan" se jaksoi koko ajan tsempata. En koko seurusteluaikana edes kertaakaan oksentanut. Kehon tulo naisemmillisemmaksi tuntui hyvältä, poikkiskin kehui.
Sitten tässä kesällä sain päähäni alkaa nälvimään poikkista yhdestä sen vanhasta ja varmasti ohi olleesta hoidosta. En sitten ymmärtänyt lopettaa ajoissa, Sain itseni jotenkin tsempattua sellaiseen raivokkaaseen Vxttuilutilaan, ja sitten kaikki lähti hallinnastani, Poikkis sitten samantein kadulle.
En osannut mitenkää aktiivisesti yrittää korjata aiheuttamaani tilannetta, jotenkin tuntui hyvältä että poikkis kärsi.
Soitti muutaman kerran ja lähetti textareitakin & oli jutellut minun vanhempienkin kanssa. En vain antanut itselleni periksi.
Mutta sitten yhtenä päivänä käänsin kelkkani ja kaipasin poikkistani yli kaiken.
Aloin soitella & textailla sille ilman vastausta, kävinkin sen vanhempien talolla jossa poikkis väliaikaisesti asuu. Sen vanhemmat kertoivat ettei hän enää halua olla missään tekemisissä kanssani. "Eivät" tieneet missä poikansa on ollut viimeiset viikot.
Ymmärsin että poikkis on hylännyt minut nopeasti ja löytänyt uuden kumppanin.
Mailmani kaatui, lakkasin syömästä kokonaan. Itkin, nukuin ja lenkeilin koko ajan.
Laihduin hirvittävällä nopeudella. Onneksi vanhempani saivat minut puhuttua vähäksi aikaa sairaalaan stabiloitumaan ja lepäämään.
Olen aina sairaalajakson jälkeen purjehtinut vanhempieni luokse turvaan kylmältä mailmalta. Vanhempien pyyteetön jaksaminen on aina auttanut minut uudestaan elämän laitaan kiinni ja saanut minut tsemppaamaan syömisenkin kanssa.
Eläni hulluin teko on ollut välejen katkaiseminen entiseen poikakaveriini. Elämäni oli muutaman hetken menossa erittäin hyvään suuntaan, ei enää.
Tämä on anorektikon elämää - tämä on mielisairaan elämää.
Aina ei tiedä mitä elämässä tapahtuu...
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kaikki on kemiaa, tunteilla eläjäthän sitä ei ymmärrä. Tunteella on niin mukava elää kuten juopon kännissä.
Sama kuin uskovaisilla jumala. Kun joku menee yli ymmärryksen, jumala teki sen. Anoreksia ei ole sairaus, se on seuraus. Tai 5% se johtuu aivojen poikkeamasta.
Tuossahan itse avaaja kirjoitti asiaa - anoreksia on mielisairaus.
Itse asiassa anorektikolla on myös keho rikki. Keho ja mieli ovat täydellisessä symbioosissa keskenään, jos toinen alkaa reistata se näkyy myös toisessa.
Anoreksia ei ole sairaus valtaosassa tapauksista ja korjaantuu vain syömällä.
Kalorivajeen aiheuttama reikä on täytettävä, sitten mieli palautuu takaisin alkuperäiseksi. Moni jättää kesken ja jää kananaivoksi ahmijatyhjentäjä-tyypiksi.
Aika tavalla nyt vedetty kurvit suoriksi. Jos anoreksia tai mikä tahansa muu syömishäiriö on esimerkiksi alkanut seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamista inhon tunteista omaa kehoaan kohtaan, täytyy nämä tunteet myös saada hoidettua eli se mieli. Niinkuin itsekin sanoit, symbioosi. Eli ei tuota "kana-aivo"tilaa vältetä vain syömällä keho normaalipainoiseksi vaan selvittämällä myös sen mahdollisen mielen oikun, mikä syömishäiriökäyttäytymisen aiheutti. Sitten on toki tapauksia, joissa henkilö sairastui juuri, koska keho ajautui stressin tai onnettomuuden takia aliravittuun tilaan, mutta kyllä tuollakin tavalla syömishäiriön saaneet tarvitsevat tukea mielensä paranteluun, ei vain kehon!
Kun se mieli ei parane ennen kuin keho on korjaantunut.
Ja taas esim.tuollaisessa hyväksikäyttötapauksessa anoreksia on seuraus. Anoreksikot yleensä haluavat unohtaa tai peittää jotain asioita, muistoja tai luonteen piirteitä näännyttämällä itseään. Kehon nääntyessä keho alkaa säästää energiaa ja vähentää mm.aivotoimintaa, jolloin tietyt ikävät asiat eivät piinaa mieltä niin paljon enää ja ihmisen persoonallisuus muuttuu. Huononpaan suuntaan. Moni pelkää sitä että kun he paranevat he muistavat keitä ovat ja persoonallisuus palautuu ennalleen.
Ensin täytyy korjata keho, että anorektinen saadaan edes jotenkin ymmärtävään tilaan ja sitten voidaan alkaa keskittyä näihin henkisiin ongelmiin.
Itseasiassa tuo kana-aivotila johtuu siitä että anorektikko on insuliinille hyvin herkkä ja insuliinin työntäessä verensokerin tehokkaasti soluihin jää veren sokeripitoisuus matalaksi. Ja aivot eivät pelaa hypoglykemiassa tehokkaasti. Ainut tapa on syödä paino ylös, jolloin alkaa kehittyä insuliiniresistenssiä, jolloin verensokeri nousee normaaliin. Siitä johtuu mm.se että he eivät ajattele järkevästi, keskittyvät vain painonsa tarkkailuun ja pelkäävät sairaalloisesti lihomista.
Ai sä oot taas tää sama syy-seuraus-tyyppi... Jätänpä vääntämättä rautalangasta....
Valitan se on oikeasti näin yksinkertaista, mutta tunteella ajattelevathan eivät tätä pysty käsittämään. Pitää käyttää järkeä. Vain pienellä osalla se johtuu aivojen viasta, jota edes syömällä ei pysty korjaamaan.
Taitaa kuitenkin pääosa anorektioista olla mielisairautta, hoidettavissa useimmiten lääkityksellä, kunhan ensin saa positiivisen suhtautumisen lääkitykseen ja paranemiseen.
Miksi anoreksia uusii, jätetään ottamatta / lopetetaan määrätyt lääkkeet.
Miksi sairaalahoito useimmiten auttaa, hoidettava ei voi itse helposti jättää lääkkeitä ottamatta.
Parikin aikuisikäistä ystävääni on sellaisessa 5-6 vuoden kierteessä anoreksian kanssa, sairaalaan lääkitystä, olemus kohenee, jossain vaiheessa lopetetaan lääkkeet, alkaa hiljalleen laihduttelu sitten laihduttaminen kiihtyy, lähtee lapasesta, sairaala reissu sitten kaikki alusta.
Kummallakin on kehossa huomattavan pahat painonvaihtelun jäljet.
Lähinnä olen sanomassa jos anorektikko on senverran järjissään että pysyy sairaalassa ja ottaa lääkkeet oikeasti, on paranemisen mahdollisuudet hyvät. Jos ymmärrys on kokonaan menetetty, on ainoana kunnolla toimivana hoitokeinona pakkohoito. Pakkohoitoon aikuisen saaminen on tuskastuttavan vaikeata ja aikaa vievää.
Taas näitä SRI / NEUROLEPTI lääkenatseja.
Menisi itse kokeilemaan miltä tuntuu maata injektiolääkittynä pakkohoidossa.
Millaisia parantumattomia aivovaurioita nämä lääkkeet aiheuttavatkaan, kannattaa harkita näiden lääkkeiden lopettamista ainakin heti kuin kotiutuu sairaala jaksolta.
Keho tarvitsee vain vapautta ja jonkun vuoden parantuakseen.
Juurikin näin! Kuinka keho voi parantua, kun nuilla myrkrillä sotketaan kehon herkkää kemiaa? Ne aiheuttavat mm.insuliiniresistenssiä ja kuinka keho voi parantua, jos solut eivät voi ottaa vastaan ravinteita?
Aloittaja kuulostaa ihan tavalliselta ailahtelevalta naiselta.
Tavallaan kaikki naiset ailahtelevat, toiset enemmän toiset vähemmän.
Aloittajan pitää hankkia uusi poikakaveri.
Kanavoida kaikki tarpeensa yhteiselämään.
Katsoa ettei hankkiudu raskaaksi, painon noustessa alkaa kierto, ensimmäisellä kierron kerralla ei välttämättä ole viellä näkynyt mitää varoitusta kierron alkamisesta.