En voi enään elää tällaisessa tilassa. Kroppani on kokoajan valmiustilassa kuin hyökkäystä torjuessa, muurini ovat kasvaneet nyt niin koviksi että tukehdun niiden sisään.
Vanhat tuttuni eivät enään tunnista minua ja kertovat että olen vakava ja puhun nopeasti, että olen muuttunut eri ihmiseksi. Peitän kaiken vakavan naaman taakse ja salaa haluaisin itkeä mutta tiedän, etten saa vapautusta siitä kivusta joka vihloo minua vieläkin.
Pakenen toistuvasti ihmisten keskuudesta, kuin vaistomaisesti ja yleensä olen hereillä myöhään ja päivällä sitten nukun koska minusta tuntuu, että vihaan päiviä elämässäni. (En halua nyt keskustella unirytmeistä, koska se ei ole ongelmani.)
Olen kadottanut identiteettini, itseasiassa minulla ei ole enään identiteettiä. En taida tulla enään koskaan eloon koska en vain tunne sitä kuka minä joskus olin. Eräs ihminen elämässäni muutti minut ja teki minulle väärin, manipuloi ja minä en osannut sanoa enään ei. Hän oli narsisti jonka luulin tunteneeni 3-vuotta.
Olen ollut loppusuoralla opintojeni suhteen, nyt luovutan ne koska en enään jaksa. En enään pysty menemään samaan kouluun tämän ihmisen kanssa kenestä puhuin. En enään pysty kohtaamaan itseäni koska minulla on siellä vihamiehiä, en ole heille mitään velkaa ja tunnen että -nyt riitti- koska he eivät tiedä mitä minä tunnen päivästä toiseen, itseasiassa tunnen kuin olisin irtautunut itsestäni henkisesti. En pelkää heitä, mutta minusta ei ole enään mitään jäljellä heille ja en haluaisi vakuuttaa ketään siitä että olen nyt saanut tarpeekseni ja että menneisyyteni kiusaamiset yms. ovat mennyttä, siis tunnen että minun tulisi vakuuttaa kaikki ihmiset että olen nyt terve ja kaikki on kunnossa, jotta saisin itselleni luvan taas elää... Järjetöntä.
Nytkin, kello on puoli yksitoista illalla ja en pysty olemaan neljän seinän sisällä. Rutiiniini kuuluu, että lähden ulos... ''Lenkille''.. Jonka suoritan koska haluan vapautuksen tästä kaikesta. Valitettavasti koskaan ei tule mitään ideoita mieleen tämän aktin aikana, mutta pääsenpähän ainakin hetkeksi pois.
Olen ihminen joka on rikki, ihminen johon salaa sattuu jokainen paha kommentti, ihminen joka on itsemurha-altis, räjähtävä, aggressiivinen, pelokas, ahdistunut, loppuunpalanut, kuin sisäisesti kuollut, persoonaton, huono, mielenkiintonsa elämään menettänyt, vailla uskoa ja toivoa, vailla kohtaloa tai merkitystä. Olen ihminen joka ei ole uskaltanut tai osannut rakentaa elämäänsä, ihminen joka ei ole tiennyt miten elää tai mikä on oikea ja väärä. Ihminen joka on kestänyt niin paljon, että ei enään tiedä kuinka päästä eteenpäin.
Ihminen jonka elämä keskittyy noidankehässä pyörimiseen, kun näen muutamankin ihmisen ketä arvostan tai ketä kohtaan tunnen jotakin niin tuntuu että sen kehän portit aukeaisivat hetkeksi ja että olisin elossa jälleen. Olen tunteellinen mutta jyrkkä.
En haluaisi piilottaa mitään, mutta kaikki tieni johtavat vain samaan pisteeseen jota olen kulkenut, siksi olen tottunut olemaan hiljaa.
En halua itsemurhaa, haluan vain pois tästä samasta noidankehästä jota pitkin kuljen kun muut aidan toisella puolella tuntuvat nauravan ja nauttivan siitä kuinka kärsin, vaikkei heillä ole siitä tietoakaan kuinka paljon tuskissa olen.
Olen 19-vuotias nainen, kenenkä ''elämä'' taisi kuolla jo 17-vuotiaana... Siis sosiaalisesti... Tai sitten itse olen vain ollut pahimmissa tuskissa jo siitä asti.
Vanhat tuttuni eivät enään tunnista minua ja kertovat että olen vakava ja puhun nopeasti, että olen muuttunut eri ihmiseksi. Peitän kaiken vakavan naaman taakse ja salaa haluaisin itkeä mutta tiedän, etten saa vapautusta siitä kivusta joka vihloo minua vieläkin.
Pakenen toistuvasti ihmisten keskuudesta, kuin vaistomaisesti ja yleensä olen hereillä myöhään ja päivällä sitten nukun koska minusta tuntuu, että vihaan päiviä elämässäni. (En halua nyt keskustella unirytmeistä, koska se ei ole ongelmani.)
Olen kadottanut identiteettini, itseasiassa minulla ei ole enään identiteettiä. En taida tulla enään koskaan eloon koska en vain tunne sitä kuka minä joskus olin. Eräs ihminen elämässäni muutti minut ja teki minulle väärin, manipuloi ja minä en osannut sanoa enään ei. Hän oli narsisti jonka luulin tunteneeni 3-vuotta.
Olen ollut loppusuoralla opintojeni suhteen, nyt luovutan ne koska en enään jaksa. En enään pysty menemään samaan kouluun tämän ihmisen kanssa kenestä puhuin. En enään pysty kohtaamaan itseäni koska minulla on siellä vihamiehiä, en ole heille mitään velkaa ja tunnen että -nyt riitti- koska he eivät tiedä mitä minä tunnen päivästä toiseen, itseasiassa tunnen kuin olisin irtautunut itsestäni henkisesti. En pelkää heitä, mutta minusta ei ole enään mitään jäljellä heille ja en haluaisi vakuuttaa ketään siitä että olen nyt saanut tarpeekseni ja että menneisyyteni kiusaamiset yms. ovat mennyttä, siis tunnen että minun tulisi vakuuttaa kaikki ihmiset että olen nyt terve ja kaikki on kunnossa, jotta saisin itselleni luvan taas elää... Järjetöntä.
Nytkin, kello on puoli yksitoista illalla ja en pysty olemaan neljän seinän sisällä. Rutiiniini kuuluu, että lähden ulos... ''Lenkille''.. Jonka suoritan koska haluan vapautuksen tästä kaikesta. Valitettavasti koskaan ei tule mitään ideoita mieleen tämän aktin aikana, mutta pääsenpähän ainakin hetkeksi pois.
Olen ihminen joka on rikki, ihminen johon salaa sattuu jokainen paha kommentti, ihminen joka on itsemurha-altis, räjähtävä, aggressiivinen, pelokas, ahdistunut, loppuunpalanut, kuin sisäisesti kuollut, persoonaton, huono, mielenkiintonsa elämään menettänyt, vailla uskoa ja toivoa, vailla kohtaloa tai merkitystä. Olen ihminen joka ei ole uskaltanut tai osannut rakentaa elämäänsä, ihminen joka ei ole tiennyt miten elää tai mikä on oikea ja väärä. Ihminen joka on kestänyt niin paljon, että ei enään tiedä kuinka päästä eteenpäin.
Ihminen jonka elämä keskittyy noidankehässä pyörimiseen, kun näen muutamankin ihmisen ketä arvostan tai ketä kohtaan tunnen jotakin niin tuntuu että sen kehän portit aukeaisivat hetkeksi ja että olisin elossa jälleen. Olen tunteellinen mutta jyrkkä.
En haluaisi piilottaa mitään, mutta kaikki tieni johtavat vain samaan pisteeseen jota olen kulkenut, siksi olen tottunut olemaan hiljaa.
En halua itsemurhaa, haluan vain pois tästä samasta noidankehästä jota pitkin kuljen kun muut aidan toisella puolella tuntuvat nauravan ja nauttivan siitä kuinka kärsin, vaikkei heillä ole siitä tietoakaan kuinka paljon tuskissa olen.
Olen 19-vuotias nainen, kenenkä ''elämä'' taisi kuolla jo 17-vuotiaana... Siis sosiaalisesti... Tai sitten itse olen vain ollut pahimmissa tuskissa jo siitä asti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Kirjoituksessasi oli paljon asiaa, jotka voisin yhdistää omaan elämääni. Mainitsit että olet jonkinlaisen muurin sisällä. Minäkin tallaan näitä katuja ja en tunne että olisin enään osa tätä maailmaa. Onko sinun tunteesi vielä tallella? Tekstistä sai sellaisen vaikutelman ette olisi ihan täysin kuollut sisältä. Jos näin on, toivoa on vielä. Taidat olla ihminen, joka analysoi kaikkea vähän liiankin tarkkaan. Voisithan sinä kokeilla jotain meditaatiota tai muuta vastaavaa. Yrttiteetkin rauhoittavat mieltä.
Suosittelen, että pyrit jonkun juttusille. Ei siinä ole mitään hävettävää. Kuulostat masentuneelta, voi kuinka toivon että masennusta ei olisi ikinä keksittykään. Voimia sinulle!
Kiitos vastauksesta, lifeinyoureyes.
Olen kuullut tuon ennenkin, että analysoin kaikkea erittäin paljon. Tuntuu kuin ottaisin tai imisin ympäristöstäni liikaakin itseeni, eli kuin kaikki vaikuttaisi minuun eri tavalla kuin ehkä kuuluisi, koska lapsuudessani jouduin pelkäämään todella paljon perheväkivallan sekä suvussa ilmenneen väkivallan vuoksi, se on kuin osa minua kuinka rakennuin ihmisenä.
Nytkin ahdistaa ja itkettää se, kuinka olen jotenkin tippunut elämästä.
En ole mennyt puhumaan, koska en ole uskonut että parannun enään koskaan tästä kuinka pahasti eräs ihminen teki minulle toistuvasti, tunsin itseni siihen syylliseksi. Hän sai myös kaikki muut uskomaan että asia on näin.
Nämä päivät ovat niitä, jolloin olen ollut ilman alkoholia. Olen halunnut pääni sekaisin menemällä muutamalle oluelle viimeaikoina koska mielialani on kohonnut siitä ja olen saanut vietettyä tuttujen kanssa aikaa. Hauskaahan se on ollut, mutta kun tietää sisimmässään miksi haluaa ottaa sen yhdenkin oluen, se satuttaa. Nyt tiedän, ettei se ole ratkaisu tai kivunlievitys.
Tunteeni ovat tallessa kyllä, en vain uskalla näyttää niitä ja elää tunteen mukaan.. Ja olen aina ollut kuitenkin syvällinen ihminen ja siitä johtuen myös identiteettini rakentuu siihen fiilistelypohjaan.
Olen kokeillut meditaatiota, viimeksi se kyllä auttoi ja tuntui kuin olisin elänyt elämäni parhaimpia aikoja sen meditaation aikana. Se antoi voimaa.
Tunnen kuitenkin olevani yksin ja eristynyt. Minulla on myös kuva mielessäni jonka mukaan ihmiset vihaavat minua ja haluavat minun pitävän turpani kiinni, vain siksi koska tämä eräs ihminen menneisyydestäni hiljensi minut toistamiseen, kertoi minulle miltä näytän, mitä minun pitäisi tehdä, kuinka tyhmä olen, kuka minä olen, kuinka väärä minä olen. Hän laski tarkoituksella itsetuntoni jotta näkisi kuinka kärsisin siitä.
Kuvittelin olevani vahva ja jopa nauroin ajatukselle jossa hän laittaa minut alas. En kuitenkaan ollut päässyt siitä kaikesta yli ja puskin liian kovaa eteenpäin kertomatta kenellekään, en olisi voinut uskoa että muutun näin haavoittuvaiseksi.
Hei Diabolical.
Kirjoitat tuskasta, joka tuntuu määrittävän elämääsi.
Olet raskaasti pettynyt johonkuhun, jonka päästit lähellesi. Nyt haluat vain suojata itseäsi.
Itsensä suojaaminen kaikelta mahdolliselta, joka saattaisi haavoittaa, tuntuu aluksi lohdulliselta ajatukselta. Käperryt maailmasta kuin lasikuvun piiloon. Kuitenkin samanaikaisesti ja ristiriitaisesti ymmärrät, että tämä lasikupu rajoittaa sinua, estää sinua kasvamasta ja tuntemasta todellisen elämän tuoksun.
Kun mietit elämäsi tarinaa ja ihmisiä, niin tuleeko sinulle mieleen ketään, kehen yhä luotat? Joka ei käytä kuvusta poistumistasi satuttamiseen? Joskus se voisi olla jokin iäkkäämpi ihminen, toisille vaikka mummo tai kummi tms. Soisin sinun saavan kokea, että sittenkin kannattaa avata lasi ja ilmaista tunteitaan, ajatuksiaan ja toiveitaan - turvassa.
Myös seurakunnan työntekijän kanssa voi varata tarvittaessa keskusteluaikoja, esim. siellä oppilaitoksessa jossa opiskelit saattaa olla oppilaitosdiakoni tai pappi.
Miten tahansa tarinasi onkaan alkanut, sillä on mahdollisuus jatkua monella eri tavalla. Miten tahtoisit elämästäsi kirjoittaa vaikkapa vuoden päästä?
Terveisin Meiju, diakoni
Hei, olet nyt selkeästi murrosvaiheessa, et voi enää jatkaa niinkuin ennen. Olet palanut loppuun. Ymmärrän tuskaasi ja toivottoman olosi, se tuntuu todelliselta. Et ehkä näe elämääsi eteenpäin tai se tuntuu liian vaikealta. Haluan kaikesta huolimatta rohkaista sinua, että sinun on mahdollista parantua, eheytyä aivan uudeksi. Järkyttävisyä, vuosia kestäneistä vaikeista olosuhteista voi toipua. Kehoitan sinua antamaan nyt aikaa toipumisellisesi, vältä liiallista analysoimista ja pyri vain keskittymään omaan fyysiseen olemukseesi, hengittämiseen, rauhoittumiseen. Anna ajatustesi tulla ja mennä, puhu itsellesi lempeästi ja rauhoittelevasti. Luo toiveikkaita ajatuksia. Sinä kyllä selviät. Tulet löytämään todellisen itsesi, se on sinussa, kunhan annat aikaa itsellesi. Et ole kadonnut. Olet nyt vain piilossa kaiken kokemasi takana. Toivon sinulle rohkeutta luottaa elämän kantavaan voimaan ja voimia hakeutua hyvälle psykoterapeutille, johon luotat. Olet arvokas ja ajan myötä huomaat, kuinka olet kasvanut ulos tilanteestasi.