Sade tihkui kasvoilleni, kun seisoin Madilian palatsin kisa pihalla kädet sivuille levitettyinä ja katse kohti taivasta. Olisin varmasti ollut todella huvittava näky, elleivät kaikki olisi tienneet mistä on kyse. Suoritin joka sadas vuosi järjestettävän ”vartijan tunnustus” kokeen rituaalia. Lisäkseni rivissä seisoi pari kymmentä muuta nuorta. Hivutin katseeni sivulle ja huomasin Sanyn oikealla puolellani. Sanny jännitti koetta selvästikkin hyvin paljon. Minä sen sijaan olin tyynen rauhallinen. Olin varma ettei minua valittaisi huolimattoman luonteeni takia. Täytynee selventää sen verran, että nimeni on Mandy ja olen hyvin arvostettua sukua. Paras ystäväni Sanny on myös hienoa sukua. Kerran sadassa vuodessa järjestetään niin sanottu ”tehtävän anto”. siinä kaikki nuoret hieno sukuiset kootaan yhteen ja heistä valitaan kaksi Grugugsen vartijaa. Ja niinpä tänä vuonna minäkin olen yksi ehdolle joutunut.
Sade vain yltyi kun Minolex alkoi puhua. En ollut ennen nähnyt sitä, mutta tiesin että se on joillekin kuin jumala. Itse en ymmärtänyt mitä niin hienoa on härkäpäisessä miehessä, joka osaa katsoa tulevaisuuteen. oli minullakin kykyjä, oikeastaan kaikilla arvosukuisilla on joitain kykyjä, mutta ne riippuvat kokonaan tietysti suvusta. Minä pystyin hallitsemaan tuulta, eli vaihtamaan sen suuntaa ja luoda hurrikaaneja. sukuni nimi oli Wegor, ja siispä sukuni hallitsi kokonaan säät. Isoisäni hallitsi sadetta, hän oli jo jotain 120 vuotta, joten oli siis itsekin seissyt tässä missä minä. En ymmärtänyt miksi isoisä oikein antoi taivaan sataa, vaikka oli näin tärkeä juhla. Kastuminen oli inhottavaa.
Sitten se koe vasta todella alkoi. Jonkin sortin valo kulki meidän läpi hitaasti vuorotellen. Kun valo oli kohdallani tuli minulle todella miellyttävä ja lämmin olo. Kuin olisin juuri hypännyt kuumaan lähteeseen. Valon mentyä kylmyys palasi. Aloin jo pitkästyä sillä olin hyvin malttamaton. Suvustani ei oltu koskaan valittu vartijaa, ja perinne jatkuisi yhä.
Sitten Minolex astui taas pahe torniinsa ja alkoi veisata jonkin sortin rukousvirttä. Valo alkoi taas liikkua ja, sitten se tapahtui. Asia joka mullisti elämäni. Valo pysähtyi kohdalleni ja nosti minut ilmaan. Pysyttelin yhä samassa asennossa (katse kohti taivasta ja kädet levitettyinä) kun nousin ilmaan. Olin aivan sanaton ja kauhusta jäykkänä! En se minä voinut olla! En ollut todellakaan valmis Grugugsen vartijaksi! Vartioita valittiin aina kaksi joten aloin tiirailla kuka se toinen oli. Sannyko? Ei, se ei ollut Sanny vaan se oli Milon. En itse asiassa edes kovin tuntenut poikaa, mutta sama se. Oli ihanaa kohota ylöspäin, mutta en voinut karistaa millään ajatusta siitä että olin nyt Grugugsen vartija. En voinut myöskään vastustaa kiusausta joten tein pienen puhurin joka nosti pitkät siniset hiukseni pystyyn. Toivoin näyttäväni näin hienommalta.
Miksi juuri minä? En edes tahtonut tätä tehtävää! joidenkin hartain unelma oli päästä grugugsen vartiaksi, mutta minä en olisi millään tahtonut! En ollut niin, sanotaan nyt ”uskonnolinen” kuin meidän Gaarejen, eli hieno sukuisten, pitäisi olla. En tahtonut elää lyhyttä, mutta kunniallista elämää, toisin kuin muut. Olisin halunnut olla joku muu. Olisin halunnut olla Samini, eli niin sanottu talonpoika, mutten voinut!
Katsoin alaspäin. Näin Sannyn pettyneen ilmeen. Voi kunpa olisin voinut vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Katsoin Milonia. Hän oli selvästi todella halunnut tehtävän. Milon sädehti siinä edessäni. Eikö hän olisi pärjännyt yksin. Minut olisi voinut vapauttaa tehtävästä. Tiesin sen olevan mahdotonta. Minä jouduin ”kärsimään” tehtäväni, ja kuolemaan jo keski-ikäisenä!
Heräsin huoneeni ikkunasta kasvoilleni tulvivaan auringon valoon. Tuulihaukkani Viki istui pöydälläni ja tuijotti ulos. Venyttelin ja nousin hitaasti sängystäni. Avasin ikkunan ja Viki lennähti pihalle ja katosi metsän taa. Vaihdoin satiinipyjamani tavallisiin vaatteisiin, eli kauniiseen mekkoon jonka hihat levenevät todella suuriksi. Olin tosi kyllästynyt pukuun. Meidän Gaarejen on pidettävä aina samantyylisiä vaatteita, kun taas Saminit saivat pitää mitä halusivat.
Kävelin marmori rappuset alas ja suuntasin kohti ruokasalia. Äitini, Milly oli jo syömässä. En ollut nähnyt ketään perheen jäsentäni eilisen illan jälkeen, sillä minun piti jäädä kisapihalle vielä suorittamaan joitain rituaaleja sekä vannomaan valoja. Äiti loisti kun saavuin ruokasaliin.
- Olen sinusta niin ylpeä, oi rakas Mandy! Äiti huokaisi ja riensi halaamaan minua. Rimpuilin irti äidin otteesta ja sanoin:
- Miksi juuri minä! En olisi edes halunnut!
- Äläs nyt. Tuohan on suurin kunnia mitä voi saada! äiti sanoi vähän ärtyisästi. En vitsinyt sanoa vastaan sillä äidin tuntien siitä olisi tullut tappelu. Istuuduin aamiaispöytään kauemmas äidistä. Pian veljeni Adam tuli myös syömään.
- Onnea! hän sanoi minut nähdessään ja kumarsi ivallisesti. Näytin hänelle kieltä. Adam on kaikkein paras veljeni. Hän on aivan samanlainen kuin minä, eikä pidä vartijan paikkaa ollenkaan hyvänä ratkaisuna elämälle.
- En minä tätä paikkaa olisi halunnut, sanoin synkästi kun Adam istuutui vastapäätäni. (Äiti mulkaisi minua vihaisesti)
- Otan osaa, Adam sanoi: - En ymmärrä mitä järkeä on uhrata melkein koko elämänsä sen vuoksi että lopulta kuolee. Äiti katsoi Adamia todella vihaisesti. Adam ei välittänyt vaan jatkoi:
- En kyllä olisi uskonut että sinut valitaan!
Katsoi happamesti ruokaani, minulla ei ollut ollenkaan nälkä. Adam oli oikeassa, uhraisin melkein koko elämäni siihen että kuolen.
Yritin niellä ruokaani, mutten saanut läheskään kaikkea syötyä. Lopulta luovutin. Kiitin ruoasta ja lähdin ulos.
Asun perheeni kanssa suuressa kartanossa. Myös puutarhamme on hirveän suuri ja kaunis. Sitä hoitaa yhteensä jotain 15 puutarhuria. Meillä Gaareilla oli varaa yleellisyyteen.
Keskellä puutarhaamme on lampi jossa asuu 2 joutsenta ja 6 sorsaa. Pysähdyin lammen ylin kulkevalle sillalle ja jäin tuijottamaan veteen. Toljotin vettä varmaan 5 minuuttia, kunnes Adam löysi minut ja havahdutti minut ajatuksistani.
- Mitä aijot tehdä? hän kysyi ja yritti tavoittaa katseeni, mutta en halunnut irrottaa katsettani vedestä.
- Miten niin ”mitä aijon tehdä”? kysyin kummissani.
- Ajattelin kun nyt oot saanu vähä epätavallisen tehtävän, Adam naurahti.
- En kai mä sitä voi jättääkään, sanoin: - Pakko mun se on ottaa.
- Niin kai, mutta musta se sitten ei oo mikään kunnia vaan pikemminkin elämän ryöstö, Adam sanoi ja kuulosti hiukan apealta.
- Luuletko että mä pidän sitä kunnia tehtävänä!? En tosiaankaan, ärähdin Adamille.
- No hyvä, hulluja ne on jotka kadehtii sua, Adam sanoi ja jatkoi: - Millon sun on mentävä?
- En tiedä, en tosiaankaan tiedä, sanoin nyt todella allapäin. En ollut edes muistanut että tehtävään kuului myös Madilian palatsissa asuminen. Joutuisin siis luopumaan myös kodistani ja perheestäni! Huokaisin syvään ja katsoin Adamia silmiin. Adamin silmät kiilsivät kullankeltaisina auringossa. Hän asetti kätensä olkapäälleni lohdutukseksi. Laskin katseeni maahan, käänsin selkäni ja lähdin kävelemään pää riipuksissa kohti Salamarian puistoa. Adam ymmärsi onneksi olla lähtemättä perääni.
Salamarian puisto oli todella kaunis. Se ei ollut sellainen puutarha jossa on paljon kukkia ja perhosia. Se oli synkkä, siis tavallaan. Sitä on vaikea kuvailla. Asetuin selälleni sinilehtisen puun alle. Sen oksat riippuivat maahan asti joten olin kuin pienessä majassa. Rojahdin selälleni. En nähnyt taivasta puun läpi, mutta sillä ei ollut väliä sillä uppouduin ajatuksiini välittömästi.
Heräsin. Huomasin olevani yhä sen puun alla, jonka olin löytänyt puistosta. Oli jo aika pimeää. Olin torkkunut puun alla varmaan jo 4 tuntia. Mahtoiko kukaan etsiä minua? Siirsin puun roikkuvat oksat tieltäni ja katsoin tarkemmin ulos. Aurinko oli laskemassa. Kello oli varmaan jo yksitoista! Nousin, venyttelin ja lähdin juoksemaan kotiin.
Pysähdyin vasta, kotipihalle päästyäni. Valot paloivat vielä kotonani, mutta vain yhdessä huoneessa. Astuin sisään. Eteishalli oli pilkkopimeä, mutta ruokasalissa paloi vielä valo. Hiivin pitkän eteiskäytävän puoliväliin, jossa sijaitsi ovi ruokasaliin. Äiti istui yksin huolestuneen näköiseni suuressa ruokapöydässä. Tiesin, että häntä huolestutti minä. Odotin jonkin aikaa, mutta menin lopulta ilmoittautumaan äidille.
- Moi, sanoin varovaisesti.
- Missä sinä olet ollut!? äiti sanoi muka vihaisesti, muttei pystynyt kätkemään helpotustaan.
- ulkona, mutta puhutaan aamulla, koska olen väsynyt, sanoin äidille ja lähdin niin nopeasti, ettei äiti ehtinyt pysäyttää minua ja aloittaa saarnaansa. Ei minua oikeastaan edes väsyttänyt, mutta en vain tahtonut kuunnella nyt vihaista äitiä. Maleksin portaat hitaasti ylös. Huoneeni sijaitsee aivan heti portaiden yläpäässä, joten en voinut maleksia enempää. Kun tulin huoneeseeni näin Vikit istumassa ikkunalaudallani. Se raukka oli ollut koko päivän ulkona. Päästin linnut sisälle. Se lennähti heti katon rajassa olevalle orrelleen ja mulkoili sieltä minua pahasti.
Huokaisin syvään. Olin nukkunut päivällä monta tuntia eikä minua enää väsyttänyt. Vaihdoin kuitenkin päälleni pyjaman, sillä mekkoni oli hihojen vuoksi epäkäytännöllinen. Istahdin kirjoituspöytäni ääreen ja avasin pöytälaatikkoni. Pengoin jonkin aikaa laatikko, kunnes käteeni osuin pieni lasipallo. Se oli minun ja Sannyn ajatuskuulan eli muranaatin toinen osa. Sannylla oli toinen osa. Joskus olimme käyttäneet niitä paljonkin, mutta viime vuosina ne olivat unohtuneet. missäköhän Sanny säilytti palloaan? Puristin kuulaa kovaa ja ajattelin Sannya. Niin kuula toimii. Jos Sanny olisi ollut kuulansa lähettyvillä, hän voisi ottaa minuun telepaattista yhteyttä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tuhahdin ja viskasin muranaatin sängylle. Olisin todella halunnut jutella Sannyn kanssa. Minusta alkoi tuntua jotenkin todella pahalta.. Muistin kuinka Sanny oli innoissaan kertonut siitä, että voisi päästä vartijaksi, muuta minä olin nyt varastanut hänen unelmansa. Viki ymmärsi, ettei minua kannattanut juuri sillä hetkellä ärsyttää ja lensi nukkumaan vaatekaappini päälle. Sitä kävi melkein sääliksi. pillahdin yhtäkkiä itkuun. En ole varma miksi. Minusta vain tuntui vain niin pahalta. Rojahdin sängylleni ja itkin. Itkin ainakin tunnin, mutta lopulta uni vei voiton.
Istuin puutarhapenkillä. Näin Vikin. Se lensi minua kohti. ojensin käsivarteni ja se istahti siihen.
_________________________________________________
Mä en tienny minne tän laittasin niinlaitoinpa tänne arvostelkaa se.. Eij nyt kovin hyvä kylläkää.. :/
Sade vain yltyi kun Minolex alkoi puhua. En ollut ennen nähnyt sitä, mutta tiesin että se on joillekin kuin jumala. Itse en ymmärtänyt mitä niin hienoa on härkäpäisessä miehessä, joka osaa katsoa tulevaisuuteen. oli minullakin kykyjä, oikeastaan kaikilla arvosukuisilla on joitain kykyjä, mutta ne riippuvat kokonaan tietysti suvusta. Minä pystyin hallitsemaan tuulta, eli vaihtamaan sen suuntaa ja luoda hurrikaaneja. sukuni nimi oli Wegor, ja siispä sukuni hallitsi kokonaan säät. Isoisäni hallitsi sadetta, hän oli jo jotain 120 vuotta, joten oli siis itsekin seissyt tässä missä minä. En ymmärtänyt miksi isoisä oikein antoi taivaan sataa, vaikka oli näin tärkeä juhla. Kastuminen oli inhottavaa.
Sitten se koe vasta todella alkoi. Jonkin sortin valo kulki meidän läpi hitaasti vuorotellen. Kun valo oli kohdallani tuli minulle todella miellyttävä ja lämmin olo. Kuin olisin juuri hypännyt kuumaan lähteeseen. Valon mentyä kylmyys palasi. Aloin jo pitkästyä sillä olin hyvin malttamaton. Suvustani ei oltu koskaan valittu vartijaa, ja perinne jatkuisi yhä.
Sitten Minolex astui taas pahe torniinsa ja alkoi veisata jonkin sortin rukousvirttä. Valo alkoi taas liikkua ja, sitten se tapahtui. Asia joka mullisti elämäni. Valo pysähtyi kohdalleni ja nosti minut ilmaan. Pysyttelin yhä samassa asennossa (katse kohti taivasta ja kädet levitettyinä) kun nousin ilmaan. Olin aivan sanaton ja kauhusta jäykkänä! En se minä voinut olla! En ollut todellakaan valmis Grugugsen vartijaksi! Vartioita valittiin aina kaksi joten aloin tiirailla kuka se toinen oli. Sannyko? Ei, se ei ollut Sanny vaan se oli Milon. En itse asiassa edes kovin tuntenut poikaa, mutta sama se. Oli ihanaa kohota ylöspäin, mutta en voinut karistaa millään ajatusta siitä että olin nyt Grugugsen vartija. En voinut myöskään vastustaa kiusausta joten tein pienen puhurin joka nosti pitkät siniset hiukseni pystyyn. Toivoin näyttäväni näin hienommalta.
Miksi juuri minä? En edes tahtonut tätä tehtävää! joidenkin hartain unelma oli päästä grugugsen vartiaksi, mutta minä en olisi millään tahtonut! En ollut niin, sanotaan nyt ”uskonnolinen” kuin meidän Gaarejen, eli hieno sukuisten, pitäisi olla. En tahtonut elää lyhyttä, mutta kunniallista elämää, toisin kuin muut. Olisin halunnut olla joku muu. Olisin halunnut olla Samini, eli niin sanottu talonpoika, mutten voinut!
Katsoin alaspäin. Näin Sannyn pettyneen ilmeen. Voi kunpa olisin voinut vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Katsoin Milonia. Hän oli selvästi todella halunnut tehtävän. Milon sädehti siinä edessäni. Eikö hän olisi pärjännyt yksin. Minut olisi voinut vapauttaa tehtävästä. Tiesin sen olevan mahdotonta. Minä jouduin ”kärsimään” tehtäväni, ja kuolemaan jo keski-ikäisenä!
Heräsin huoneeni ikkunasta kasvoilleni tulvivaan auringon valoon. Tuulihaukkani Viki istui pöydälläni ja tuijotti ulos. Venyttelin ja nousin hitaasti sängystäni. Avasin ikkunan ja Viki lennähti pihalle ja katosi metsän taa. Vaihdoin satiinipyjamani tavallisiin vaatteisiin, eli kauniiseen mekkoon jonka hihat levenevät todella suuriksi. Olin tosi kyllästynyt pukuun. Meidän Gaarejen on pidettävä aina samantyylisiä vaatteita, kun taas Saminit saivat pitää mitä halusivat.
Kävelin marmori rappuset alas ja suuntasin kohti ruokasalia. Äitini, Milly oli jo syömässä. En ollut nähnyt ketään perheen jäsentäni eilisen illan jälkeen, sillä minun piti jäädä kisapihalle vielä suorittamaan joitain rituaaleja sekä vannomaan valoja. Äiti loisti kun saavuin ruokasaliin.
- Olen sinusta niin ylpeä, oi rakas Mandy! Äiti huokaisi ja riensi halaamaan minua. Rimpuilin irti äidin otteesta ja sanoin:
- Miksi juuri minä! En olisi edes halunnut!
- Äläs nyt. Tuohan on suurin kunnia mitä voi saada! äiti sanoi vähän ärtyisästi. En vitsinyt sanoa vastaan sillä äidin tuntien siitä olisi tullut tappelu. Istuuduin aamiaispöytään kauemmas äidistä. Pian veljeni Adam tuli myös syömään.
- Onnea! hän sanoi minut nähdessään ja kumarsi ivallisesti. Näytin hänelle kieltä. Adam on kaikkein paras veljeni. Hän on aivan samanlainen kuin minä, eikä pidä vartijan paikkaa ollenkaan hyvänä ratkaisuna elämälle.
- En minä tätä paikkaa olisi halunnut, sanoin synkästi kun Adam istuutui vastapäätäni. (Äiti mulkaisi minua vihaisesti)
- Otan osaa, Adam sanoi: - En ymmärrä mitä järkeä on uhrata melkein koko elämänsä sen vuoksi että lopulta kuolee. Äiti katsoi Adamia todella vihaisesti. Adam ei välittänyt vaan jatkoi:
- En kyllä olisi uskonut että sinut valitaan!
Katsoi happamesti ruokaani, minulla ei ollut ollenkaan nälkä. Adam oli oikeassa, uhraisin melkein koko elämäni siihen että kuolen.
Yritin niellä ruokaani, mutten saanut läheskään kaikkea syötyä. Lopulta luovutin. Kiitin ruoasta ja lähdin ulos.
Asun perheeni kanssa suuressa kartanossa. Myös puutarhamme on hirveän suuri ja kaunis. Sitä hoitaa yhteensä jotain 15 puutarhuria. Meillä Gaareilla oli varaa yleellisyyteen.
Keskellä puutarhaamme on lampi jossa asuu 2 joutsenta ja 6 sorsaa. Pysähdyin lammen ylin kulkevalle sillalle ja jäin tuijottamaan veteen. Toljotin vettä varmaan 5 minuuttia, kunnes Adam löysi minut ja havahdutti minut ajatuksistani.
- Mitä aijot tehdä? hän kysyi ja yritti tavoittaa katseeni, mutta en halunnut irrottaa katsettani vedestä.
- Miten niin ”mitä aijon tehdä”? kysyin kummissani.
- Ajattelin kun nyt oot saanu vähä epätavallisen tehtävän, Adam naurahti.
- En kai mä sitä voi jättääkään, sanoin: - Pakko mun se on ottaa.
- Niin kai, mutta musta se sitten ei oo mikään kunnia vaan pikemminkin elämän ryöstö, Adam sanoi ja kuulosti hiukan apealta.
- Luuletko että mä pidän sitä kunnia tehtävänä!? En tosiaankaan, ärähdin Adamille.
- No hyvä, hulluja ne on jotka kadehtii sua, Adam sanoi ja jatkoi: - Millon sun on mentävä?
- En tiedä, en tosiaankaan tiedä, sanoin nyt todella allapäin. En ollut edes muistanut että tehtävään kuului myös Madilian palatsissa asuminen. Joutuisin siis luopumaan myös kodistani ja perheestäni! Huokaisin syvään ja katsoin Adamia silmiin. Adamin silmät kiilsivät kullankeltaisina auringossa. Hän asetti kätensä olkapäälleni lohdutukseksi. Laskin katseeni maahan, käänsin selkäni ja lähdin kävelemään pää riipuksissa kohti Salamarian puistoa. Adam ymmärsi onneksi olla lähtemättä perääni.
Salamarian puisto oli todella kaunis. Se ei ollut sellainen puutarha jossa on paljon kukkia ja perhosia. Se oli synkkä, siis tavallaan. Sitä on vaikea kuvailla. Asetuin selälleni sinilehtisen puun alle. Sen oksat riippuivat maahan asti joten olin kuin pienessä majassa. Rojahdin selälleni. En nähnyt taivasta puun läpi, mutta sillä ei ollut väliä sillä uppouduin ajatuksiini välittömästi.
Heräsin. Huomasin olevani yhä sen puun alla, jonka olin löytänyt puistosta. Oli jo aika pimeää. Olin torkkunut puun alla varmaan jo 4 tuntia. Mahtoiko kukaan etsiä minua? Siirsin puun roikkuvat oksat tieltäni ja katsoin tarkemmin ulos. Aurinko oli laskemassa. Kello oli varmaan jo yksitoista! Nousin, venyttelin ja lähdin juoksemaan kotiin.
Pysähdyin vasta, kotipihalle päästyäni. Valot paloivat vielä kotonani, mutta vain yhdessä huoneessa. Astuin sisään. Eteishalli oli pilkkopimeä, mutta ruokasalissa paloi vielä valo. Hiivin pitkän eteiskäytävän puoliväliin, jossa sijaitsi ovi ruokasaliin. Äiti istui yksin huolestuneen näköiseni suuressa ruokapöydässä. Tiesin, että häntä huolestutti minä. Odotin jonkin aikaa, mutta menin lopulta ilmoittautumaan äidille.
- Moi, sanoin varovaisesti.
- Missä sinä olet ollut!? äiti sanoi muka vihaisesti, muttei pystynyt kätkemään helpotustaan.
- ulkona, mutta puhutaan aamulla, koska olen väsynyt, sanoin äidille ja lähdin niin nopeasti, ettei äiti ehtinyt pysäyttää minua ja aloittaa saarnaansa. Ei minua oikeastaan edes väsyttänyt, mutta en vain tahtonut kuunnella nyt vihaista äitiä. Maleksin portaat hitaasti ylös. Huoneeni sijaitsee aivan heti portaiden yläpäässä, joten en voinut maleksia enempää. Kun tulin huoneeseeni näin Vikit istumassa ikkunalaudallani. Se raukka oli ollut koko päivän ulkona. Päästin linnut sisälle. Se lennähti heti katon rajassa olevalle orrelleen ja mulkoili sieltä minua pahasti.
Huokaisin syvään. Olin nukkunut päivällä monta tuntia eikä minua enää väsyttänyt. Vaihdoin kuitenkin päälleni pyjaman, sillä mekkoni oli hihojen vuoksi epäkäytännöllinen. Istahdin kirjoituspöytäni ääreen ja avasin pöytälaatikkoni. Pengoin jonkin aikaa laatikko, kunnes käteeni osuin pieni lasipallo. Se oli minun ja Sannyn ajatuskuulan eli muranaatin toinen osa. Sannylla oli toinen osa. Joskus olimme käyttäneet niitä paljonkin, mutta viime vuosina ne olivat unohtuneet. missäköhän Sanny säilytti palloaan? Puristin kuulaa kovaa ja ajattelin Sannya. Niin kuula toimii. Jos Sanny olisi ollut kuulansa lähettyvillä, hän voisi ottaa minuun telepaattista yhteyttä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tuhahdin ja viskasin muranaatin sängylle. Olisin todella halunnut jutella Sannyn kanssa. Minusta alkoi tuntua jotenkin todella pahalta.. Muistin kuinka Sanny oli innoissaan kertonut siitä, että voisi päästä vartijaksi, muuta minä olin nyt varastanut hänen unelmansa. Viki ymmärsi, ettei minua kannattanut juuri sillä hetkellä ärsyttää ja lensi nukkumaan vaatekaappini päälle. Sitä kävi melkein sääliksi. pillahdin yhtäkkiä itkuun. En ole varma miksi. Minusta vain tuntui vain niin pahalta. Rojahdin sängylleni ja itkin. Itkin ainakin tunnin, mutta lopulta uni vei voiton.
Istuin puutarhapenkillä. Näin Vikin. Se lensi minua kohti. ojensin käsivarteni ja se istahti siihen.
_________________________________________________
Mä en tienny minne tän laittasin niinlaitoinpa tänne arvostelkaa se.. Eij nyt kovin hyvä kylläkää.. :/
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.