Ollaan 35 pariskunta. Yhteistä taivalta talsittu 13 vuotta. Nyt tuntuu että aika on humahtanut kuin siivillä. En ollut rakastunut mieheeni kun tapasimme. Hän kuulemma rakastui ensisilmäyksellä. Miehessäni vain oli jotain mitä ei kenessäkään ennen häntä. Kiltti, huomioonottava jämäkkä omilla jaloillaan seisova. Hyvällä itsetunnolla ja hauskalla huumorilla höystetty mies. Tuleva anoppini taas ei ikinä sietänyt minua, koskaan ei välimme olleet lämpimät. Oma äitisuhteeni myös oli todella huono.
Ensimmäinen seurusteluvuotemme oli sellaista toisen kanssa opettelua. Tuntui että aikamme loppui kesken. Aloin vuoden tuntemisemme jälkeen odottamaan esikoistamme. Siinä alkoivat sitten raskaushormonit hyrrätä. Musta tuli tosi ilkeä ja v-mäinen vaimo. Tuntui hienolta silti odottaa lasta, kun olin aina ajatellut ettn koskaan niitä maailmaan saata. Tuntuu edelleen siltä, että se yhteinen aikamme jäi liian pieneksi. Ei keretty tutustumaan kunnolla toisiimme eikä viettämään sitä kahdenkeskistä aikaa, mikä sitten kostautui myöhemmin. Ensimmäinen lapsemme oli koliikkivauva. Kaikki aika tuntui menevän keskinäisiin väittelyihimme. Siis että minä väsyneenä motkotin ja ilkeilin miehelleni. Toista lasta aloin odottaa, ja aika meni taas hormonien kanssa temppuillesa. Väsymys painoi, ja tuntui ettei isovanhemmistakaan saanut tukea. Arvostelua lähinnä. Tuntui myös ettei mies aina pitänyt puoliani anopin hyökkäyksiltä. Toinen lapsemme oli kiltti lapsi joka nukkui kaiket yöt nätisti. Johon mennessä esikoisenkin unirytmi oli kohdillaan. Esikoisemme on silti ollut aina vaativa lapsi, johtui varmasti kokemattomuudestamme. Niin aina hänen kanssaan tuntuu että kaikki asiat saavat valtavat mittasuhteet. Kolmas lapsemme sitten syntyi ja ikäeroa vanhimpaan oli kolme vuotta. Elämä olikin sellaista vaippasirkusta ja kokopäivätyötä. Tuntui kuin lastentarhaa olisi pyörittänyt.
Tässä vaiheessa anoppi oli sairastunut ja se varjosti elämäämme. Parisuhteenkin hoito jäi retuperälle. Ei ollut mammaloita mihin olisi lapsia vienyt. Se romanttinen elämä jäi taka-alalle. Tuntui kuin oltaisiin perheyritys jossa lapsia hoidettiin. Puolisokin tuntui lähes parhaalta kaverilta. Tunteet olivat kuolleet jonnekkin arjen tiimellyksessä. Kummllakaan ei tuntunut olevan halua parantaa tilannetta. Kumpikin ikäänkuin odotti, että toinen tekee jotain. Monasti ajattelin, että avioero olisi ainut ratkaisu.
Mies muutti toiseen huoneeseen, ja viisi vuotta meni melko tunteettomasti. Lasten takia ei haluttu erotakaan. Ja arki rullasi muuten hyvin. Tunteita vain ei ollut.
Puoli vuotta sitten hätkähdin huomaamaan, että näinkö sitten elämme loppuun asti. Siirsimme sängyn taas makuuhuoneeseen ja yritettiin löytää kipinää vielä parisuhteestamme. Mies ei ollut aluksi kovin hienotunteinen. Suorastaan tyly. Muutaman kerran loukkasikin tosi pahasti. Niitä sanoja nyt sitten yritän unohtaa.
Nyt mietin, että se meidän haluttomuusjaksokin oli niin pitkä, etä voiko tunnepuolelta enää saada mitään irti. Epäilen vieläkin miehen tunteiden aitoutta. Itse olen aina ollut kovinkin estynyt ja ujo juuri tunnepuolella. Joskus tuntuu että tämä kaikki on liian myöhäistä. Miksi emme koittaneet parantaa välejämme aiemmin. Viikko menee hyvin, ja sitten vanhat asiat taas saavat voiton pään sisällä. Mökötän ja etäännyn ja olen tyly miehelleni. Häpeän ja kadun jokaista sanomaani asiaa, koska huomaan kuinka surulliselle tuulelle toinen siitä tulee.
Kuitenkin tälle masennusjaksolle on pitkä historia. Olen aina elänyt miehen ja lapsien kautta. Ollut kotiäitinä monta vuotta. Tämä kevät tuli kaikista voimakkaimmin kun lapset aloittivat koulun. Aloin miettimään kuinka he kohta lentävät pesästä ja jäämme kaksin mieheni kanssa. Jotenkin ajattelen onko meillä mitään yhteistä enää kun lapset lähtevät. Kun ei ole töissä niin mustat synkät ajatukset pyörivät samaa rataa päässä. Mieskin on ihan huolestunut, kuulemma en ole koskaan iloinen. Asiat ovat saaneet jo niin suuret mittasuhteet päässäni. Epäilen miehen jokaista sanaa ja liikettä. Epäilen että hän miellyttää minua tekemällä kaiken mielikseni. Halustaan pitää perhe kasassa. Arjen hoidan ja lapsilla on puhdasta päällä, ruokaa jne. Loput ajat vain mietin samaa asiaa. Mitä meidän suhteesta tulee. Ovatko miehen tunteet aitoja ja kaikkea muuta tyhmää. Vuosi sitten puhuin hänelle avoimemmin tunteistani, asioita joita en koskaan ole puhunut. Hän suhtautui siihen kauhean tylysti. Silloin minä tulin varovaiseksi kaikesta. Nykyään nolottaa jos tunteilen liikaa. Mietin mitä hän ajattelee minusta. Monet asiat haluaisin takaisin mitä olen sanonut. Elämä tuntuu olevan jatkuvaa kyräilyä ja kyselyä. Hetken voi mennä hyvin, mutta sitten se iskee täysillä. Kun oikeasti haluaisi vain mennä lähelle niin sitä torjuu toisen ja loukkaa pahasti. Monet illat ja yöt olen salaa vudattanut kyyneleitä. Välillä tuntuu etten enää millään jaksa. Suvussamme on paljon masentuneisuutta ja oma äitin on vuosia kärsinyt pahoista masennusjaksoista. Tuntuu että vuodenajallakin on merkitystä. Ja sillä että tuntuu ettei ole elämässään saanut mitään aikaiseksi. Elämässä on niin suppeat kuviot. Perhe on kuitenkin paras tukipylvääni ja ystävänkaipuuseeni on riittänyt lasten kanssa puuhastelu. Mutta kotona on tullut oltua niin kauan. Tietysti jos olisi työ ja työympäristö. Paras ystävättärenikin muutti vuosia sitten kauemmas ja yhteydenpito jäi. Tuntuu ettei kenenkään kanssa saa mietittyä asioita ja kysyttyä neuvoa. Pienimmätkin asiat tuntuvat yksin kantaa liian suurilta. Tämä oli pitkä vuodatus, mutta helpotti kun sain kirjoittaa.
Ensimmäinen seurusteluvuotemme oli sellaista toisen kanssa opettelua. Tuntui että aikamme loppui kesken. Aloin vuoden tuntemisemme jälkeen odottamaan esikoistamme. Siinä alkoivat sitten raskaushormonit hyrrätä. Musta tuli tosi ilkeä ja v-mäinen vaimo. Tuntui hienolta silti odottaa lasta, kun olin aina ajatellut ettn koskaan niitä maailmaan saata. Tuntuu edelleen siltä, että se yhteinen aikamme jäi liian pieneksi. Ei keretty tutustumaan kunnolla toisiimme eikä viettämään sitä kahdenkeskistä aikaa, mikä sitten kostautui myöhemmin. Ensimmäinen lapsemme oli koliikkivauva. Kaikki aika tuntui menevän keskinäisiin väittelyihimme. Siis että minä väsyneenä motkotin ja ilkeilin miehelleni. Toista lasta aloin odottaa, ja aika meni taas hormonien kanssa temppuillesa. Väsymys painoi, ja tuntui ettei isovanhemmistakaan saanut tukea. Arvostelua lähinnä. Tuntui myös ettei mies aina pitänyt puoliani anopin hyökkäyksiltä. Toinen lapsemme oli kiltti lapsi joka nukkui kaiket yöt nätisti. Johon mennessä esikoisenkin unirytmi oli kohdillaan. Esikoisemme on silti ollut aina vaativa lapsi, johtui varmasti kokemattomuudestamme. Niin aina hänen kanssaan tuntuu että kaikki asiat saavat valtavat mittasuhteet. Kolmas lapsemme sitten syntyi ja ikäeroa vanhimpaan oli kolme vuotta. Elämä olikin sellaista vaippasirkusta ja kokopäivätyötä. Tuntui kuin lastentarhaa olisi pyörittänyt.
Tässä vaiheessa anoppi oli sairastunut ja se varjosti elämäämme. Parisuhteenkin hoito jäi retuperälle. Ei ollut mammaloita mihin olisi lapsia vienyt. Se romanttinen elämä jäi taka-alalle. Tuntui kuin oltaisiin perheyritys jossa lapsia hoidettiin. Puolisokin tuntui lähes parhaalta kaverilta. Tunteet olivat kuolleet jonnekkin arjen tiimellyksessä. Kummllakaan ei tuntunut olevan halua parantaa tilannetta. Kumpikin ikäänkuin odotti, että toinen tekee jotain. Monasti ajattelin, että avioero olisi ainut ratkaisu.
Mies muutti toiseen huoneeseen, ja viisi vuotta meni melko tunteettomasti. Lasten takia ei haluttu erotakaan. Ja arki rullasi muuten hyvin. Tunteita vain ei ollut.
Puoli vuotta sitten hätkähdin huomaamaan, että näinkö sitten elämme loppuun asti. Siirsimme sängyn taas makuuhuoneeseen ja yritettiin löytää kipinää vielä parisuhteestamme. Mies ei ollut aluksi kovin hienotunteinen. Suorastaan tyly. Muutaman kerran loukkasikin tosi pahasti. Niitä sanoja nyt sitten yritän unohtaa.
Nyt mietin, että se meidän haluttomuusjaksokin oli niin pitkä, etä voiko tunnepuolelta enää saada mitään irti. Epäilen vieläkin miehen tunteiden aitoutta. Itse olen aina ollut kovinkin estynyt ja ujo juuri tunnepuolella. Joskus tuntuu että tämä kaikki on liian myöhäistä. Miksi emme koittaneet parantaa välejämme aiemmin. Viikko menee hyvin, ja sitten vanhat asiat taas saavat voiton pään sisällä. Mökötän ja etäännyn ja olen tyly miehelleni. Häpeän ja kadun jokaista sanomaani asiaa, koska huomaan kuinka surulliselle tuulelle toinen siitä tulee.
Kuitenkin tälle masennusjaksolle on pitkä historia. Olen aina elänyt miehen ja lapsien kautta. Ollut kotiäitinä monta vuotta. Tämä kevät tuli kaikista voimakkaimmin kun lapset aloittivat koulun. Aloin miettimään kuinka he kohta lentävät pesästä ja jäämme kaksin mieheni kanssa. Jotenkin ajattelen onko meillä mitään yhteistä enää kun lapset lähtevät. Kun ei ole töissä niin mustat synkät ajatukset pyörivät samaa rataa päässä. Mieskin on ihan huolestunut, kuulemma en ole koskaan iloinen. Asiat ovat saaneet jo niin suuret mittasuhteet päässäni. Epäilen miehen jokaista sanaa ja liikettä. Epäilen että hän miellyttää minua tekemällä kaiken mielikseni. Halustaan pitää perhe kasassa. Arjen hoidan ja lapsilla on puhdasta päällä, ruokaa jne. Loput ajat vain mietin samaa asiaa. Mitä meidän suhteesta tulee. Ovatko miehen tunteet aitoja ja kaikkea muuta tyhmää. Vuosi sitten puhuin hänelle avoimemmin tunteistani, asioita joita en koskaan ole puhunut. Hän suhtautui siihen kauhean tylysti. Silloin minä tulin varovaiseksi kaikesta. Nykyään nolottaa jos tunteilen liikaa. Mietin mitä hän ajattelee minusta. Monet asiat haluaisin takaisin mitä olen sanonut. Elämä tuntuu olevan jatkuvaa kyräilyä ja kyselyä. Hetken voi mennä hyvin, mutta sitten se iskee täysillä. Kun oikeasti haluaisi vain mennä lähelle niin sitä torjuu toisen ja loukkaa pahasti. Monet illat ja yöt olen salaa vudattanut kyyneleitä. Välillä tuntuu etten enää millään jaksa. Suvussamme on paljon masentuneisuutta ja oma äitin on vuosia kärsinyt pahoista masennusjaksoista. Tuntuu että vuodenajallakin on merkitystä. Ja sillä että tuntuu ettei ole elämässään saanut mitään aikaiseksi. Elämässä on niin suppeat kuviot. Perhe on kuitenkin paras tukipylvääni ja ystävänkaipuuseeni on riittänyt lasten kanssa puuhastelu. Mutta kotona on tullut oltua niin kauan. Tietysti jos olisi työ ja työympäristö. Paras ystävättärenikin muutti vuosia sitten kauemmas ja yhteydenpito jäi. Tuntuu ettei kenenkään kanssa saa mietittyä asioita ja kysyttyä neuvoa. Pienimmätkin asiat tuntuvat yksin kantaa liian suurilta. Tämä oli pitkä vuodatus, mutta helpotti kun sain kirjoittaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varmasti sinulla on välillä toivoton olo, mutta minä ainakin rohkaisen teitä jatkamaan avioliittoanne. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei koskaan ole liian myöhäistä korjata tilannetta. Jos jaksatte yhdessä tämän pahimman vaiheen yli, niin varmaan eläkepäivinä saatte kaksinverroin nauttia, kun lapset tuovat omia lapsiaan mummolaan. En nyt tarkoita, että vasta eläkkeellä olisitte onnellisia, en lainkaan. Oma elämäntilanteeni on ihan erilainen. Olemme mieheni kanssa teidän ikäluokkaa, ja yritämme vasta ensimmäistä yhteistä lastamme, jota ei tosin tunnu kuuluvan. Olemme olleet yhdessä jo 7 vuotta, joten ainakin olemme tutustuneet toisiimme. Sinun tarinastasi tunnistan omat vanhempani. Kun minä oli koulu/teini-iässä, vanhemmillani meni todella huonosti. Huonoa jaksoa kesti noin 10 vuotta.
Nykyään, kun isä on sairaseläkkeellä ja äiti käy vielä töissä, he ovat todella onnellisia. Oikeastaan he ovat nyt onnellisempia kuin koskaan aiemmin. Ja todellakin, isä asui vaikeimpina aikoina asuntovaunussa pihallamme. Rukoilen teille voimia, toivon koko sydämestäni, että voitte unohtaa menneet. Olen uskovainen, ja seurakunnassa korostetaan paljon sitä, että mennyt on mennyttä, ja juuri tämä päivä on oikea vaihtaa elämän suuntaan. Se on vaan sielunvihollinen, joka yrittää koko ajan kahlita meidät menneeseen, ja muistuttaa ikävistä tapahtumista.
Kiitos kauniista sanoistasi. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. :)
Teidän pitäis yhdessä mennä jonnekkin, esim. perheneuvolaan miehesi kanssa. Tilanne on vielä takuulla korjattavissa, mutta se vaatii molemmilta panostuksen. Onnea ja voimia teille!
Älä nyt aliarvioi itseäsi noin pahasti. Olet ollut kolmen lapsen hyvä äiti ja vaikka ei sitä sinulle sanotakaan, sinun pitäisi itse se tietää. Nyt mietit, mitä kun lapset lähtevät, sehän tapahtuu vasta aikojen kuluttua, ethän ajattele muitakaan asioita, jotka ehkä tapahtuvat parinkymmenen vuoden päästä. Sinä et nyt ilmeisesti uskalla ottaa vastaan miehesi rakkautta, se on opettelemisen arvoinen asia. Ja sekin on opettelemisen arvoista, että pystyy pikkuhiljaa kertomaan omista tunteistaan, huolimatta siitä, että vastaukset ovat joskus tylyjä, ei siitä saisi loukkaantua, kaikki eivät vain aina löydä oikeita sanoja. Ja näköjään kaipaat aikuisten seuraa, ymmärrettävää kun kotiruljanssi on helpottanut. Yritä jotain tällaista, ota kerran viikossa pari-kolme tuntia aikaa itsellesi illalla, mene vaikka kävelemään, kahvikupille, elokuviin, näyteikkunaostoksille tai mene johonkin kurssille, vaikka valmistamaan italiaisruokaa tai puutyö/lapaskurssille, ihan mikä sinua kiinnostaa (ja hyvällä omallatunnolla). Pääset takaisin "ihmisten" joukkoon, piristyt ja miehesi pitää sinusta entistä enemmän.
Siinä se ongelma on. Epäilen mieheni jokaista sanaa. Kaipaan rakkautta ja hellyyttä väliimme, mutta tietoisesti torjun hänet. Se on sitä kun vanhat haamut nousevat päähäni. Silloin kun lapset olivat pienempiä, omaa aikaa ei koskaan ollut. Nykyään tuntuu, että on ilmeisesti liikaa aikaa pyöritellä asioita. Tarkkailen liikaa miestäni, hänen sanomisiaan ja tekemisiään. Jos hän ei tule lähelle, niin mietin että minussa on jokin vika.
Hän on yrittänyt lähentyä, mutta nykyään menen lähelle kun minulle sopii. Tuntuu etten enää osaa ottaa ja antaa sitä hellyyttä.
Miehestä huomaan jo kuinka varovaiseksi hän on tullut sanomisineen. Tulee tunne kuinka hän yrittää miellyttää. Huomaan että joka asiasta mistä nykyään sanon, jää särö suhteeseen. Joskus mietin että olisi parempi vain erota. Ja mietin mikiä on vikana kun tekisi mieli mennä lähelle, niin vain loukkaakin toista. Mutta tämä syksy oli vain monista asioista perheellemme vaikea. Pelkään pienen ikäkriisinkin kolkuttelevan.
Nyt olen löytänyt parikin ikäistäni naistuttua. Niinkin läheltä kuin lasteni koulukavereiden äitejä. Kun vain uskaltaa mennä puhumaan, niin. Päivittäin olen heidän kanssaan puheissa. Huomaan kuinka olenkaan kaivannut ikäisteni ihmisten seuraa.
On ainakin saanut hajoitettua niitä synkkiä ajatuksia.
Pistin itseni miettimään kirjoitustasi. Totta monelta kohdin. Tarvitaan monasti täysin ulkopuolinen ihminen sanomaan asioita.
Ja päätin että haluan olla se sama ihminen joka on tämän kuoren sisällä. Iloinen ja huumorintajuinen. Ja opettelen hymyilemään useammin ja ajattelemaan positiivisemmin.