Täällä puhutaan paljon katkeruudesta. Jos aloitan keskustelun jostakin pahasta tai kielteisestä asiasta, mitä vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuu, saan ainakin yhden vastauksen, jossa minua syytetään siitä, että olen katkera. Kuitekaan en itse tunne itseäni katkeraksi.
Miksi te puhutte katkeruudesta ikään kuin se olisi syntiä? Tiedän kyllä, että Raamatussa sanotaan, ettei saa olla vihainen eikä katkera. Kuitenkin ihmisten tunteet ovat todellisia. Ne eivät poistu sillä, että Raamatussa sanotaan jotakin.
Entä miksi jonkun toisen ihmisen katkeruus on ongelma teille? Miksi siitä pitää syyttää toista ikään kuin hän olisi tehnyt jonkin rikoksen teitä kohtaan? Kysehän on hänen olotilastaan eikä teidän. Miksi ette anna hänen tuntea sitä mitä hän tuntee?
Ja lopuksi tärkein kysymys: miksi ette kiinnitä huomiotanne niihin syihin, miksi toinen on katkera?
Miksi te puhutte katkeruudesta ikään kuin se olisi syntiä? Tiedän kyllä, että Raamatussa sanotaan, ettei saa olla vihainen eikä katkera. Kuitenkin ihmisten tunteet ovat todellisia. Ne eivät poistu sillä, että Raamatussa sanotaan jotakin.
Entä miksi jonkun toisen ihmisen katkeruus on ongelma teille? Miksi siitä pitää syyttää toista ikään kuin hän olisi tehnyt jonkin rikoksen teitä kohtaan? Kysehän on hänen olotilastaan eikä teidän. Miksi ette anna hänen tuntea sitä mitä hän tuntee?
Ja lopuksi tärkein kysymys: miksi ette kiinnitä huomiotanne niihin syihin, miksi toinen on katkera?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Muakin askarruttaa, miksi asioiden esilleotto leimataan katkeruudeksi (joka puolestaan oletetaan ilman muuta synniksi silloinkin kun kyse saattaisi olla vain tunteesta eikä asenteesta).
Voin kuvitella kaksi syytä. Toinen on, että tällainen leimaaminen on vakiokeino, jolla on totuttu (vl-piireissä, ehkä muuallakin) tukahduttamaan arviointi. Tätä keinoa useimmat luultavasti soveltavat tiedostamattaan.
Toinen syy on, että ihmiset eivät ehkä osaa erottaa toisistaan asiakysymyksiä ja ihmisten välisiä riitoja. Ihmissuhteissa 'katkeruus' voi olla melko tehokas keino jäsentää sitä tilannetta, jossa riita alkaa velloa samanlaisena vuodesta toiseen. Silloin voi olla hyvä kysyä, onko mukana katkeraa asennetta, josta olisi syytä pyrkiä vapaaksi. Sen sijaan asiakysymyksissä 'katkeruus' on luullakseni hedelmätön käsite.
Jos joku lyö minua poskelle, se harmittaa. Kuitenkin 30 vuoden kuluttua olisi varmaan syytä antaa anteeksi. Mutta jos joku panee minut kahleisiin, on paikallaan vielä 30 vuoden päästäkin ottaa asia esille ja pyytää, että kahleet avattaisiin. Olisi naurettavaa leimata sellainen katkeruudeksi.
Luultavasti eri ihmiset havaitsevat maailmaa erilaisten suodatinten läpi. Jotkut näkevät vain asiakysymyksiä, toiset vain ihmissuhdekysymyksiä, kolmannet molempia. Esimerkiksi 70-luvun tapahtumat lestadiolaisuudessa voivat näyttää ratkaisevasti erilaisilta sen mukaan, näkikö silloin ihmissuhteita vai asioita. Luulen, että silloin oli enemmän kysymys asioista, mikä on kai myös virallinen tulkinta. Mutta suodattimeni oli 70-luvulla varmaankin virittynyt juuri asiakysymysten suuntaan, joten kuvani voi olla vääristynyt.
Katkeruus-sanasta on tullut sellainen muotisana tällä palstalla jota käytetään monissa paikoissa jopa sopimattomastikin.Jos palstoja seuraa tarkasti,niin niitä on muitakin ilmaisuja esim. "vain me"-sanoja käytetään jopa haukkumasanoina vl-ihmisistä.
Sanat leviävät yhteisössä ja kun niitä on kaikki aikansa maiskutellut ,niin tulee uusi muotisana jne...
Sofia, sinulla on varmaan herkkä kielikorva. Iloitse siitä ,älä ole katkera.....
Keskustelunavaukseni koski tärkeää asiaa. Ikävää, että vähättelet sitä. Lisäksi ryhdyt piikittelemään minua.
Tämä sinun puheenvuorosi kuvastaa samaa ilmiötä kuin katkeruudesta syyttäminenkin. Vastapuolen esiin ottamat asiakysymykset sivuutetaan ja sen sijaan miekankärki suunnataan henkilöön.
"Rakkaus ei katkeroidu."
Kaipa meistä jokainen tulee tilanteisiin, jossa on mahdollisuus tulla katkeraksi. Syntyy katkeruuden juuri, josta ihminen ammentaa, ja sen sitten kuulee puheestakin. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Tarkoittanet, että lähimmäisenrakkauden nimissä ei saisi muistella kärsittyä pahaa. Minusta tällainen sääntö on julma. Lähimmäisenrakkaus ei mielestäni liity mitenkään siihen, saako olla katkera vai ei.
Onko se rakkautta, että ihmistä kielletään muistelemasta kärsimäänsä pahaa? Auttaako tällainen kielto kärsivää ihmistä paranemaan traumoistaan?