Olen 24-vuotias nainen ja mielettömän ujo, mutta ei sitä kaikki tajua.
Ujouden takia mulla ei ole ammattia eikä työkokemustakaan.
Psygiatrilla kerran kävin työkkärin kautta, mutta hän sanoi että hänen mielestään en tarvitse lääkitystä.
Kaikki tuntuu niin toivottomalta, ahdistavalta ja raskaalta.
Ihmiset pitävät mua laiskana, mitä en ole, mutta olen äärettömän ujo ja arka jonka vuoksi en meinaa saada mitään aikaiseksi.
peruskouluaikoinani tuskin pukahdin sanaakaan ja nyyäänkin vain, jos kykenen 100% luottamaan ihmiseen.
En saanut kerrottua asioitani lääkärille ja hän ei osannut esittää niitä oikeita kysymyksiäkään joten mistäpä hän olisi voinut nähdä todellisen tilanteeni.
Haen viinasta lohtua ja rohkeutta en haluaisi juoda, mutta haluan tämän ahdistuksen vittuun!!!
Välillä mietin onko ainoa vaihtoehto itsari sillä en näinkään jaksa elää alituisen töihin painostuksen paineessa tms. ja sen myötä jatkuvassa rahapulassa, veloissa kaulaa myöden.
Psygiatrin mukaan olen kykenevä töihin, mitä se voi tietää, kun kaksi kertaa mut tapasi ja jutteli enintään neljäkymmentä minuuttia yhteensä ja senkin ajan puhuttiin aivan muusta kuin mitä olisin todellisuudessa halunnut kertoa.
Oon vaan niin hemmetin tyhmä etten saa suutani auki vaan myöntelen ihmisiä!
En mä kuolla halua, mutta välillä en näe muuta ratkaisua....
Olen katkera, vihaan itseäni, en näe itsessäni mitään hyvää tai hyödyllistä.
Ujouden takia mulla ei ole ammattia eikä työkokemustakaan.
Psygiatrilla kerran kävin työkkärin kautta, mutta hän sanoi että hänen mielestään en tarvitse lääkitystä.
Kaikki tuntuu niin toivottomalta, ahdistavalta ja raskaalta.
Ihmiset pitävät mua laiskana, mitä en ole, mutta olen äärettömän ujo ja arka jonka vuoksi en meinaa saada mitään aikaiseksi.
peruskouluaikoinani tuskin pukahdin sanaakaan ja nyyäänkin vain, jos kykenen 100% luottamaan ihmiseen.
En saanut kerrottua asioitani lääkärille ja hän ei osannut esittää niitä oikeita kysymyksiäkään joten mistäpä hän olisi voinut nähdä todellisen tilanteeni.
Haen viinasta lohtua ja rohkeutta en haluaisi juoda, mutta haluan tämän ahdistuksen vittuun!!!
Välillä mietin onko ainoa vaihtoehto itsari sillä en näinkään jaksa elää alituisen töihin painostuksen paineessa tms. ja sen myötä jatkuvassa rahapulassa, veloissa kaulaa myöden.
Psygiatrin mukaan olen kykenevä töihin, mitä se voi tietää, kun kaksi kertaa mut tapasi ja jutteli enintään neljäkymmentä minuuttia yhteensä ja senkin ajan puhuttiin aivan muusta kuin mitä olisin todellisuudessa halunnut kertoa.
Oon vaan niin hemmetin tyhmä etten saa suutani auki vaan myöntelen ihmisiä!
En mä kuolla halua, mutta välillä en näe muuta ratkaisua....
Olen katkera, vihaan itseäni, en näe itsessäni mitään hyvää tai hyödyllistä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varaa maanantaina aika toiselle lääkärille. Kerro tuo sama, jonka kerroit viestissäsi. Uskon, että ottavat sinut vakavasti.
Yritä katsoa sitä, mikä elämässä on hyvää. Kauniita asioita on paljon (myös sinussa itsessäsi!!!), voimia niiden etsimiseen!
Ymmärrän hyvin sinun tuntemuksia.Itse olen 25-vuotias ja kärsinyt paniikkikohtauksista nyt n.vuoden verran.Itsemurhaa en ole koskaa ajatellut.Päin vastoin pelkään kuolemaa yli kaiken.Elämä ei ole helppoa kun jännittää melkein missä vaan.Pelkään että punastun ja kaikki tuijottaa.Enää en tykkää käydä kaupassakaan yksin.Sitä vaan miettii onko tää loppuelämä aina tällästä jännittämistä?
Halaus sinulle!
Olen itse 28-vuotias nainen ja kärsin monta vuotta ihmisten huomauttelusta,ja he yleensä olivat vanhempia naisia.Tututkin ihmiset pitivät laiskana paskiaisena.Sitten rupesin jokaiselle kyselijälle kertomaan elämäntilanteestani.se auttoi kumasti.Pääsin töihin paikkaan jossa mm.kehitysvammaisia ja psyykkisesti sairaita.siellä ei paljon omaa erillaisuuttaan jaksa huomata.Mun ongelma lääkäreitä kohtaan oli se että mua pidettiin liian avoimena ja huolehdin liikaa itsestäni ollakseni sairas!!! Mutta tsemppiä sulle ja yritä pääst' jonkunlaiseen vuorovaikutukseen tohtoreides kans
Kuulostaa aika tutulta, kun miettii omaa tilannettani.
Ensimmäinen asia on alkoholi, joka kannattaa ehdottomasti jättää pois, jos se vain mitenkään on mahdollista. Alkoholi aiheuttaa pieninäkin määrinä kaikkien tutkimusten mukaan masennusta, vaikka se hetkellisesti saattaakin antaa helpotuksen tunnetta. Jos alkoholia ei pysty jättämään pois niin kannattaa harkita myös jotain hoitoa siihen ongelmaan.
Pitkäkestoista aerobista liikuntaa (kävely- ja juoksulenkkejä esimerkiksi) kannattaa myös lisätä, jos siihen pystyy. Tiedän, että se voi olla vaikeaa tuossa tilanteessa.
Lääkkeet eivät ole aina paras hoitovaihtoehto. Yleensä tehokkaammin toimii terapia, eli sairaanhoitajan kanssa keskusteleminen. Tiedän kyllä, etteivät etenkään nämä halvimmat kunnan tarjoamat ammattilaiset ole aina niin hirveän motivoituneita työhönsä, mutta parempi sekin kuin ei mitään. En ole koskaan kuullut, että sieltä olisi ketään käännytetty pois.
Minä en ole mikään ammattilainen, joten mielipiteeni kannattaa jättää omaan arvoonsa, mutta tapauksesi kuulostaa siltä, että esimerkiksi joku MAO-entsyyminestäjä voisi toimia hyvin. Ne vaikuttavat erityisesti aloitekyvyn paranemiseen, keskivaikeaan masennukseen sekä sosiaalisten tilantiden pelkoon. Myös alkoholin käyttö alkaa tuntua turhalta, koska MAO:n yhteydessä nautittuna se ei aiheuta nousuhumalaa vaan pelkästään huonon olon. MAOihin ei myöskään voi jäädä koukkuun.
Yritä siis päästä jonkun lääkärin (yleislääkärikin voi muistaakseni määrätä näitä MAO- ja SSRI-mielialalääkkeitä) vastaanotolle, joka tajuaisi tilanteesi. Yksi mikä voisi olla hyvä niin kirjoita sinua ahdistavia tilanteita ylös paperille ja kerro mahdollisesti muistakin ajatuksistasi jos se on mahdollista, ja näytä sitten se paperi lääkärille. Minä tein niin, ja lääkäri ymmärsi tilannettani heti paljon paremmin, kun minä(kin) ilmaisen itseäni paljon paremmin kirjallisesti. Eikä edes nauranut paperilleni vaikka niin etukäteen kuvittelinkin.
Tämä on varmaan aika kova klisee, mutta itsemurha ei ole mikään oikea ratkaisu. Sinäkin kuitenkin välität elämästäsi edes jonkin verran, koska olet yrittänyt hakeutua hoitoon. Mieluummin vaikka sitten erakoidut kokonaan, elät pelkän sosiaalituen turvin ja nautit niistä asioista joista sinä pidät, mutta älä edes harkitse itsemurhaa. Itsemurhan jälkeen ei olisi edes niitä satunnaisia hyviä hetkiä vaan kaikki olisi mennyttä.
Sinähän osaat ilmaista itseäsi niin kuin tuosta tekstistäsi näkee. Mitäs jos vaan kerrot asiat sille tohtorille etkä ujostele etkä piittaa paskan latia siitä mitä se susta miettii.
Tai jos se silti on vaikeaa (ymmärrän kyllä), kirjoita asiasi paperille ja anna se tohtorille. Parempi sekin kuin että asiat jäävät selvittämättä.