En olisi vielä vikana opiskeluvuotenani ikinä uskonut, että valmistumisen myötä iskee jonkintasoinen "kriisi", niin hienolta kuin se tuntuukin saada paperit käteen. Kun oli työpaikkakin valmiina, niin pari kuukautta valmistumisen jälkeen meni miettiessä asioita kuten "mitäs nyt", "tässäkö tämä nyt on", "minkä projektin nyt aloittaisi, mitä nyt tavoittelisin".
Ekan kerran elämässä ei ole mitään konkreettista etappia, jota pitäisi tavoitella. Ei ole pakko just nyt edetä uralla johonkin. Ja silti ei ainakaan vielä osaa oikein nauttiakaan tilanteesta, vaikka saa tehdä antoisaa ja koulutusta vastaavaa työtä.
Kuulostaako tutulta?
Ekan kerran elämässä ei ole mitään konkreettista etappia, jota pitäisi tavoitella. Ei ole pakko just nyt edetä uralla johonkin. Ja silti ei ainakaan vielä osaa oikein nauttiakaan tilanteesta, vaikka saa tehdä antoisaa ja koulutusta vastaavaa työtä.
Kuulostaako tutulta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä kuulostaa, mutta osasin ennakoida tilanteen jo ennen valmistumista ja nyt suorittelen kahta lisätutkintoa työn ohessa.
Itselläni valmistuminen on vielä edessä, mutta olen miettinyt ihan samaa asiaa. Varmasti valmistuminen tuntuu oudolta, kun sitä on kuitenkin useamman vuoden ajan pyrkinyt tiettyyn päämäärään ja sitten saavuttanut sen. Ajatuskin siitä, ettei opiskelisi, tuntuu ihan oudolta. Vaikka eiköhän sitä ajan kanssa sopeudu monenlaisiin asioihin.
Voithan toki miettiä, kaipaisitko elämääsi jotain uutta. Opiskella voi, vaikkei uutta tutkintoa hankkisikaan. Tai hankkia uusia harrastuksia tms., kun aikaa oletettavasti paremmin löytyy.
Sulla ei ole tarpeeksi haastava työ tai et vaan ota sitä riittävän vakavasti ja työnantajasi huomaa sen kyllä ja antaa sulle kenkää.
Erittäin tuttu tilanne. Minusta tuohon tilanteeseen ei auta kuin jatko-opiskelu ja tutkimustyö, jolloin yhteys yliopistoon ei katkea. Itse en olisi koskaan kestänyt täydellistä poistumista yliopistoympyröistä, sen verran ehdin niihin kiintyä. Kaukaa viisaana menin hankkimaan myös toisen tutkinnonsuorittamisoikeuden, mikä nyt rajoituskeskustelujen pyörteissä alkaa tuntua todella hyvältä päätökseltä. Toinen tutkinto-oikeus on "varalla", ja siihen suoritan opintoja hissukseen, kun ehdin. Päätoimisesti pakerran kirjaa ja teen kliinistä työtä.
Jatko-opiskelua ja tutkimustyötä olen miettinytkin, vaikken koskaan ole ollut erityisen kiintynyt yliopistomaailman kuvioihin. Ensin ajattelin jatko-opiskelua nimenomaan päätoimisen työni ohella suoritettavaksi, ilman mitään varsinaista aikataulua. Mutta jos pääsisin apurahaan kiinni, voisin jopa ajautua tutkijaksi :) Pidän myös ihan mahdollisena, että joskus suorittaisin toisen tutkinnon. Tosin vielä ei ole sen aika.
Jatko-opintoja ei kannata kuitenkaan harkita mikäli todella ei ole sitä työpaikkaa tai apurahaa.
Jatko-opiskelijan työttömyysturva kun on kehnonlainen - ilmeisesti olematon. Tästä oli juuri n. viikko sitten hesarissa mielipidekirjoitus, mutta valitettavasti en muista tarkkaan minkä päivän lehdessä. Ehkä joku täällä voi tarkentaa lisää?
Heh, kuulostaa tutulta. Mielenkiintoista on se, että itse olen vasta päässyt yliopistoon sisään enkä lähdössä sieltä. Kriisi se pääseminenkin oli, uusi identiteetti pisti miettimään.
Eihän se ihme ole, että noin ison asian muuttuessa menee pää pyörälle - anna itsellesi aikaa.
Valmistuin maisteriksi joku vuosi sitten kesäkuussa, ja syyskuussa aloitin jo BBA-opinnot, joista valmistuin taas eräänä kesäkuuna, ja taas hain uuteen kouluun, mutta ONNEKSI en tällä kertaa päässyt. No, nyt luen sitten pääsykokeisiin. Ja työssä tietysti koko ajan yhtäaikaa.