Valmistuminen

Kyllä kuulostaa, mutta osasin ennakoida tilanteen jo ennen valmistumista ja nyt suorittelen kahta lisätutkintoa työn ohessa.

Itselläni valmistuminen on vielä edessä, mutta olen miettinyt ihan samaa asiaa. Varmasti valmistuminen tuntuu oudolta, kun sitä on kuitenkin useamman vuoden ajan pyrkinyt tiettyyn päämäärään ja sitten saavuttanut sen. Ajatuskin siitä, ettei opiskelisi, tuntuu ihan oudolta. Vaikka eiköhän sitä ajan kanssa sopeudu monenlaisiin asioihin.

Voithan toki miettiä, kaipaisitko elämääsi jotain uutta. Opiskella voi, vaikkei uutta tutkintoa hankkisikaan. Tai hankkia uusia harrastuksia tms., kun aikaa oletettavasti paremmin löytyy.

Sulla ei ole tarpeeksi haastava työ tai et vaan ota sitä riittävän vakavasti ja työnantajasi huomaa sen kyllä ja antaa sulle kenkää.

Erittäin tuttu tilanne. Minusta tuohon tilanteeseen ei auta kuin jatko-opiskelu ja tutkimustyö, jolloin yhteys yliopistoon ei katkea. Itse en olisi koskaan kestänyt täydellistä poistumista yliopistoympyröistä, sen verran ehdin niihin kiintyä. Kaukaa viisaana menin hankkimaan myös toisen tutkinnonsuorittamisoikeuden, mikä nyt rajoituskeskustelujen pyörteissä alkaa tuntua todella hyvältä päätökseltä. Toinen tutkinto-oikeus on "varalla", ja siihen suoritan opintoja hissukseen, kun ehdin. Päätoimisesti pakerran kirjaa ja teen kliinistä työtä.

Heh, kuulostaa tutulta. Mielenkiintoista on se, että itse olen vasta päässyt yliopistoon sisään enkä lähdössä sieltä. Kriisi se pääseminenkin oli, uusi identiteetti pisti miettimään.
Eihän se ihme ole, että noin ison asian muuttuessa menee pää pyörälle - anna itsellesi aikaa.

Valmistuin maisteriksi joku vuosi sitten kesäkuussa, ja syyskuussa aloitin jo BBA-opinnot, joista valmistuin taas eräänä kesäkuuna, ja taas hain uuteen kouluun, mutta ONNEKSI en tällä kertaa päässyt. No, nyt luen sitten pääsykokeisiin. Ja työssä tietysti koko ajan yhtäaikaa.