Olen odottanut kauan oikeaa. Olen torjunut kaikki sellaiset lähentymisyritykset, jotka eivät silmissäni kantaisi tulevaisuuteen. Tai jos en ole ollut kiinnostunut. Nyt en enää tiedä, miten päästää lähelle. Päästän kyllä tietylle etäisyydelle, mutta pidän käsivarren mitan päässä. Olen sokkeloinen. Olen kyllä ja ei. Ehkä. Tutkin ja mietin. Mahdatko sä ikinä löytää tämän rakentamani puolustuksen läpi? Ja tahdotko edes? Jos tietäisin, voisin vetää tykit pois muurilta. Ja purkaa miinakentän.
Hidas sytytys.
Miten on.
24542
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Paljon sun reach on? ;)
En puhunut granaatinheittimistä mitään. Ne on ja pysyy kunnes päätös on tehty tai asia muuten selvä.
Varmaan vallihautakin löytyy?
Avutonta. Kai sä nyt ite osaat puolustuksias säädellä tai pistää ne nurin jos tarvis? Kukaan rupee tollaseen, eikä tarviikkaan.
Kyllä rupee, jos luottaa itseensä ja siihen, että olen sen arvoinen. Se miten sen puolustuksen saa purettua, en tiedä itsekään. Mutta yritän, jos se on sen arvoista. Uskon niin.
Miksi minä ajattelen samoin... Olet liian hyvä keskustelija, mutta arvostan sitä ja pidän siitä...
Tiedän tunteen, samoja fiiliksiä ihmettelen joka päivä.
Miten se onkin niin vaikeaa joskus. Ja jännää, että niitä ei-kiinnostavia uskaltaa päästää lähellekin ja normaali kanssakäyminen onnistuu ongelmitta, mutta auta armias jos on kiinnostunut jostain, ei edes normaalista puhumisesta tule mitään ja lähelle päästäminen on iso juttu.
Pystyn kyllä puhumaan. Laskemaan leikkiä, olemaan lähellä. En tiedä, pystynkö enää siihen, mitä todellinen läheisyys edellyttää. Paljasta läsnäoloa omana itsenään, tunteiden osoittamista, hellyyttä, sylissä oloa, suukottelua ja rakastuneita katseita. Ei ole vielä sen aika, mutta kun se tulee. En sano jos vaan kun. Pystynkö? Osaanko? Uskallanko? Minä joka en ole saanut osoittaa tunteitani pitkään aikaan. Minä joka en ole kokenut molemminpuoleista rakkautta.
Taitaa olla samanlaiset muurit molemmilla :(
niin, todella toivon...
tuntuu välillä samalta kun tulpatonta mopoa yrittäsin polkea käyntiin. Missä lie vika?, mun päässä varmaan, mutta se on vaan pieni vika, eikä ole tarttuvaa.
Tulpat kastunu?
Voi olla, mutta kärkiväli on kohdallaan ;-). Tulpissa se sylttää, mutta ei se nyt kokonaisvaltaisesti haittaa, vähän vaan välillä tökittää ;-).
Miehelle, naiselle?
Kun tulee tavalla tai toisella torjutuksi tai ylipäätään, jos en saa "vihreää valoa" niin vetäydyn hankkeesta hyvin helposti. Mä en missään nimessä halua ahdistella ketään. Toisaalta tiedän tunteen sillä mä olen myös ns. hitaasti lämpeävä ja mua saa joskus hetken aikaa "jallittaa" ennen kun alan lämmetä ajatukselle...
Sama täällä. Ehkä ei pinnaa tarpeeksi jos tilanne jumittaa paikallaan. Halut häviää ja tulee se tunne, että kuinka helppoa on olla yksin ja saa tehdä niinkuin haluaa. Minussa on kaksi puolta.Tietynlainen laiskuus ja mukavuudenhalu tasapainottelee suhteeseen haluamisen kanssa. Suhteessa ollessa mukavuudenhalu ei voi olla tärkeintä. Voi olla etten koskaan tarvitse parisuhdetta oikein tosissani. Sururin syy tähän lienee tietyt erityispiirteet minussa. Pidän itsestäni juuri sellaisena kuin olen ja nautin elämästä.
Tiedän tuon ristiriitaisuuden tunteen. Mutta eihän suhde ja oman tietynlaisen itsenäisyyden tunteen saavuttaminen ja tasapainottaminen pitäisi mahdotonta olla. Tietysti suhteessa on tarpeen huomioida se toinen osapuoli ja itse asiassa hyvässä suhteessa tavoitteena olisi tehdä asioita, että ne on hyväksi ensisijaisesti sille toiselle. Mutta tässäkin piilee ongelma, löytää se tasapaino ettei liiaksi alistu toisen tahtoon ja kadota itseään. No jaa, kunhan pohdiskelin.
Ei saakkaan alistua toisen vietäväksi.Sopeutuminen toisen ventovieraan ihmisen kanssa vie aikaa ja rakkaus,rehellisyys,avoimmuus sekä anteeksianto luo pohjan pitkäälle,jopa loppuelämän mittaiselle onnelliselle suhteelle.Epärehellisyys ja toisen väheksyntä,sekä ylimielisyys ei ruoki hyvää parisuhdetta.
Olet mieletön, siksi kait sinuun kiinni jäin. Ihana huumorisi ja älysi. Kiitos.
En voi muuta toivoa kuin, että toivottavasti miinat lähtee taivaan tuuliin. Sitä todella
hartaasti toivon. Mutta kaikella on syynsä ja yritän ymmärtää. Missing..
eikö sitä voi olla ensin hiljalleen kaveri ja tutustua ja sitten miettiä uudelleen noita asioita, kyllä, ei, kyllä , ei
No näinhän se voi mennä ja meneekin. Mutta jos tulee kaverivälit, ne ei minun kohdalla siitä muuksi muutu. Yleensä. Se jää kaveruudeksi.
N?M?
Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Olen erillainen parisuhteessa, kuin muiden kanssa, vähän kuin humala päissään ja selvä päissään. Tietysti jokaisella on alussa tiettyä varautuneisuutta, olkoon se luonnollinen puolustus.
Ap:lle ja ketjun kirjoittajille. Pyrstö pystyyn, tulee vielä päivä
kun tunteet on molemminpuolisia ja kohtaatte sen oikean. Mä toivon jokaiselle palstallaolijalle rakkautta elämään.
Kävin ja nyt meen...hep!