ELÄMÄ ON IHANAA

Minulla on takanani pitkä avioliitto, joka päättyi eroon. Sittemmin oli muutama lyhyehkö suhde (muutaman vuoden). Nyt olen muutaman vuoden tapaillut miestä, joka haluaisi vielä perustaa ns. kahden aikuisen perheen. Ja sekös onkin "kamalaa". Olen asunut yksin lähes 10 vuotta seurustelusuhteistani riippumatta. Olen oppinut itsenäiseksi ja itse pärjääväksi naiseksi. Mies on aivan ihana ja suhteemme on hyvä eli ei ole mitään syytä olla perustamatta hänen kanssaan yhteistä kotia. Ongelmanani on vain se, etten tiedä, olenko valmis luopumaan omasta vapaudestani. En tarkoita hyppimistä miehestä toiseen, vaan sitä, että saa olla rauhassa omassa kodissaan ja tehdä just mitä itse haluaa. Minulle sopeisi sellainen ns. viikonloppu- ja lomasuhde, mutta kun harvoille miehille sellainen ei sovi. He haluavat vielä iäkkäämpänäkin perhesuhteen. Tosin monet ystäväni ovat sanoneet, että olen ollut liian kauan yksinäni ja siksi perhesitoutuminen on vaikeaa.

Minun elämäni on ollut myös kivikkoinen ja särmikäs ja on valitettavasti edelleenkin sitä.
Viimeisessä suhteessani sain kokea kaikkea muuta kuin kynttiläillallisia, kuitenkin kaipaan sellaista sillä olen aikamoinen romantikko.
Sain kokea henkistä ja fyysistä väkivaltaa miesystäväni taholta, on ollut kerran hengenlähtökin lähellä tuon "uroksen" vuoksi.
Olen onneksi selviytynyt voittajana lähinnä peräänantamattomuuteni, huumorini ja optimismini ansiosta.
Jaksan yhä uskoa, että siellä "jossain" on yhä oikea ihminen minua varten kunhan vaan kurssimme kohtaavat.
Olen onnellinen sinun puolestasi ja pidä kiinni onnestasi, ei tuollaista kovin useasti tarjoudu ihmiselle. Älä anna epäluulolle valtaa, vaan nauti tästä päivästä tässä ja nyt.

Kukapa sitä tietäisi mikä oikein on hyvä olotila.
Minäkin olen kokenut monta kolhua matkanvarrella ja olen ollut yksin jo yli viisitoista vuotta.
Joskus on tunne että kaipaa sitä kainaloa johon välillä käpertyisi maailman myrskyiltä turvaan.
Mutta en myöskään haluaisi kuitenkaan ihan jokapaiväistä asuinkumppania, kun on tottunut kaiken tekemään jo omalla tavallaan. Ja ehkä siinä on taustalla myös pettymisen pelko, kun on
jo elämässä monesti saanut "takkiinsa", ei haluaisi
enää uudellen käydä tuskia läpi. On turvallisempaa
olla yksikseen, vaikka se välillä kirpaiseekin.
"jos hyvää ei saa ja huonoa ei huoli".