Minulle kävi näin:
Tapasin maailman ihanimman miehen.
Seurustelimme noin puoli vuotta, kunnes tapasin hänen lapsensa ensimmäisen kerran. Tykästyin lapseen heti.
Meillä oli kivoja viikonloppuja kolmestaan...kaikki sujui hyvin.
Minua suretti hirveästi, etten saanut osallistua heidän elämäänsä ihan täyspäiväisesti.
Asuimme silloin vielä omissa kodeissamme ja oli sääli lähteä heidän luotaan omaan (hiljaiseen ja tyhjään) kotiin yöksi.
Kului vuosi, ja päätimme muuttaa ihanan mieheni kanssa saman katon alle.
Sisustimme yhteisen kotimme ihan uudelleen, aloitimme elämämme "puhtaalta pöydältä".
Kaikki kulut jaettiin puoliksi, myös lastenhuoneen sisustus.
Meistä se oli reilua näin.
Jonkin aikaa kaikki sujui kuten ennenkin.
Olin ylpeä lapsesta, joka kaikille vieraille kertoi, että meillä on uusi Yhteinen koti!
Pikkuhiljaa lapsi alkoi muuttua.
Hänelle oli kauhean tärkeää tietää mitkä tavarat ovat isin ja mitkä tavarat ovat minun.
Selitimme ihmeissämme, että kaikki tavarathan ovat yhteisiä.
Kauheasti piti alkaa saamaan kaikkea tavaraa kaupasta. Tuntuu, että mikään ei riitä!
Periksi emme ole näissä "haluamisissa" halunneet antaa. Mitään ylimääräistä meillä ei valitettavasti ole varaa hankkia...
Miten reippaasta, kiltistä lapsesta tuli yhtäkkiä hirvittävän ahne?
Joka toinen viikonloppu meillä ei enää ole mikään yhteistä! On vain pikku hirviö huutamassa "minun", "minä", "minulle"....
Onkohan tämä jokin ohimenevä vaihe?
Tapasin maailman ihanimman miehen.
Seurustelimme noin puoli vuotta, kunnes tapasin hänen lapsensa ensimmäisen kerran. Tykästyin lapseen heti.
Meillä oli kivoja viikonloppuja kolmestaan...kaikki sujui hyvin.
Minua suretti hirveästi, etten saanut osallistua heidän elämäänsä ihan täyspäiväisesti.
Asuimme silloin vielä omissa kodeissamme ja oli sääli lähteä heidän luotaan omaan (hiljaiseen ja tyhjään) kotiin yöksi.
Kului vuosi, ja päätimme muuttaa ihanan mieheni kanssa saman katon alle.
Sisustimme yhteisen kotimme ihan uudelleen, aloitimme elämämme "puhtaalta pöydältä".
Kaikki kulut jaettiin puoliksi, myös lastenhuoneen sisustus.
Meistä se oli reilua näin.
Jonkin aikaa kaikki sujui kuten ennenkin.
Olin ylpeä lapsesta, joka kaikille vieraille kertoi, että meillä on uusi Yhteinen koti!
Pikkuhiljaa lapsi alkoi muuttua.
Hänelle oli kauhean tärkeää tietää mitkä tavarat ovat isin ja mitkä tavarat ovat minun.
Selitimme ihmeissämme, että kaikki tavarathan ovat yhteisiä.
Kauheasti piti alkaa saamaan kaikkea tavaraa kaupasta. Tuntuu, että mikään ei riitä!
Periksi emme ole näissä "haluamisissa" halunneet antaa. Mitään ylimääräistä meillä ei valitettavasti ole varaa hankkia...
Miten reippaasta, kiltistä lapsesta tuli yhtäkkiä hirvittävän ahne?
Joka toinen viikonloppu meillä ei enää ole mikään yhteistä! On vain pikku hirviö huutamassa "minun", "minä", "minulle"....
Onkohan tämä jokin ohimenevä vaihe?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikea vastata, kun ei tiedä lapsen ikää. Jos on 6-8v on aivan ymmärrettävää, poikien hormoonitoiminta alkaa ja ollaan niin miestä eli vain minä. Koulussa ja telkkarissa on paljon haluttavaa. Kestäkää hirviötä vuosi, älkää antako periksi, lapsi kaipaa aikuista ei ystävää, selitys miksi ei osteta ja pienen murjotuksen kestäminen, antaa turvallisuutta enemmän kuin arvaatkaan. Mikäli kysymys on murrosikäisestä, sitä suuremmalla syyllä ostamisen arvot ja muutkin arvot on pistettävä kohdalleen. Rakastakaa ja halatkaa, mutta älkää antako hallita.
Mukavaa oli lukea viestisi. Kyllä se aurinko vielä paistaa, uskomme näin!
Poika on kuusi vuotias.
Meille tuli vain niin yllätyksenä moinen käytösmuutos. Ei jaksa ymmärtää, miten noin pienelle voi olla niin suuri merkitys sillä kuka omistaa ja mitäkin (huh huh)!
Minua loukkaa erityisesti se, ettei lapsi arvosta mitään saamaansa huomioita. Minusta viis, mutta isään se koskee.
Toivotaan, että vaihe on ohimenevä ja meillä on vuoden päästä reipas koululainen!
Hei,
Luin viestisi ja muistelen omaa poikaa joka nyt on jo 10. Juuri ennen kouluunmenoa, eli esikouluikäisenä meilläkin oli ihan selvä muuttuminen käytöksessä. Ennen aivan hurmaava ja kiltti poika muuttui aivan riiviöksi. Eli hän kyllä testasi rajojaan aivan selvästi. Se ei ollut ainoastaan kotona vaan myös päiväkodissa. Keskusteltuani henkilökunnan kanssa (olin aivan huolissani mistä moinen johtui) sovimme, että periksi emme anna vaikka millainen "kiukkupuuska" tulisi.
Sitä kesti noin vuoden, ja kun koulu alkoi, asiat asettuivat pikkuhiljaa uomilleen.
Väittäisin että paras keino on selkeät rajat, rajaton rakkaus ja paljon yhdessä tekemistä ja keskusteluita. Myös vastuullisempien tehtävien jakaminen nuorelle herralle sekä selkeät sopimukset kuten esim. viikkoraha, ovat asioita jotka auttavat lasta kasvamaan.
Mutta kyllä se hermoja ja kekseliäisyyttä joskus vaatii. Etenkin jos on ainoa aikuinen ja on suuri sisaruslauma ympärillä, joilla on iästä johtuen toisenlaiset rajat ja säännöt...
Tsemppiä sinnepäin
itsenainenelisabeth