Lähestyn teitä nyt pienoisen epätoivon sävyttämässä olotilassa. Kaipaan neuvoja ja vinkkejä siihen, kuinka tilannettamme voisi mahdollisesti muuttaa, ja jos ei muuttaa, niin ainakin haluaisin ymmärtää sitä paremmin. Perheeseemme kuuluu mies ja hänen lapsensa, minä ja kaksi lastani, sekä yksi yhteinen 3kk ikäinen vauva. Olemme kärvistelleet jos monenlaisissa haasteissa viimeisen kahden vuoden aikana. Näin jälkiviisaana, löimme hynttyyt yhteen kenties liian nopeasti, ainakin lasten kannalta. Minulla on monia kysymyksiä, mutta päälimmäisenä seuraava:
Noin vuoden verran mieheni neljä vuotias tytär on harrastanut leikin ohella "matkimista". Hän toistelee viisi vuotiaan tyttäreni sanomisia sana tarkasti, toisinaan matkii eleitä, liikkumistapaa ja jopa yskimistä. Alkuun asian annettiin olla, koska oletimme, että tyttö haluaa vaan päästä porukkaan mukaan. Hyvin lyhyen ajan jälkeen, tapa alkoi luoda ongelmaa, sillä viisi vuotiasta alkoi kovasti ärsyttämään tämä matkiminen. Hän hoiti tilannetta mieheni sanoin "syrjimällä" pienempää, eli ei halunnutkaan aina leikkiä, vaan poistui paikalta/halusi leikkiä veljensä kanssa. Tämä puolestaan on herättänyt miehessäni suurta närää, "kun yksi jätetään ulkopuolelle". Neljä vuotiaan kanssa on keskustelu asiasta jonkin verran. On sanottu, että jokainen on hyvä omana itsenään, ja että toisia ei tarvitse matkia, sillä se voi tuntua toisesta pahalta. Auttaa välillä, välillä ei.
Mistä johtuu, että lapsi kokee tarvetta matkia toisen sanoja, eleitä, leikkejä jne.?
On ongelmallista, kun yksi aloittaa leikin ja toisen pitää päästä leikkimään samaa, samoilla leluilla. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole kaikkia leluja kahta kappaletta. Eniten itseäni häiritsee kuitenkin tuo eleiden kopioiminen, istuma-asento, käsien asento, yskiminen tms. Mieheni näkemys tilanteesta on eri kuin omani, hänestä tämä ei ole kovin iso ongelma. Hänen mielestään paisuttelen juttuja, ja siksi hänen pitääkin aina miettiä, onko niissä "**Minun nimeni**-lisää". Tämä puolestaan loukkaa minua, sillä tunnen eriarvoisuutta ja sitä, että talossa on yksi "spesiaalimpi" lapsi, jonka tekemisiin ei puututa niin tarkasti kuin muiden.
Noin vuoden verran mieheni neljä vuotias tytär on harrastanut leikin ohella "matkimista". Hän toistelee viisi vuotiaan tyttäreni sanomisia sana tarkasti, toisinaan matkii eleitä, liikkumistapaa ja jopa yskimistä. Alkuun asian annettiin olla, koska oletimme, että tyttö haluaa vaan päästä porukkaan mukaan. Hyvin lyhyen ajan jälkeen, tapa alkoi luoda ongelmaa, sillä viisi vuotiasta alkoi kovasti ärsyttämään tämä matkiminen. Hän hoiti tilannetta mieheni sanoin "syrjimällä" pienempää, eli ei halunnutkaan aina leikkiä, vaan poistui paikalta/halusi leikkiä veljensä kanssa. Tämä puolestaan on herättänyt miehessäni suurta närää, "kun yksi jätetään ulkopuolelle". Neljä vuotiaan kanssa on keskustelu asiasta jonkin verran. On sanottu, että jokainen on hyvä omana itsenään, ja että toisia ei tarvitse matkia, sillä se voi tuntua toisesta pahalta. Auttaa välillä, välillä ei.
Mistä johtuu, että lapsi kokee tarvetta matkia toisen sanoja, eleitä, leikkejä jne.?
On ongelmallista, kun yksi aloittaa leikin ja toisen pitää päästä leikkimään samaa, samoilla leluilla. Meillä kun ei yksinkertaisesti ole kaikkia leluja kahta kappaletta. Eniten itseäni häiritsee kuitenkin tuo eleiden kopioiminen, istuma-asento, käsien asento, yskiminen tms. Mieheni näkemys tilanteesta on eri kuin omani, hänestä tämä ei ole kovin iso ongelma. Hänen mielestään paisuttelen juttuja, ja siksi hänen pitääkin aina miettiä, onko niissä "**Minun nimeni**-lisää". Tämä puolestaan loukkaa minua, sillä tunnen eriarvoisuutta ja sitä, että talossa on yksi "spesiaalimpi" lapsi, jonka tekemisiin ei puututa niin tarkasti kuin muiden.
Vastaukset 43
Vanhimmat
...Jatkuu...
Tyttöjemme väliset riidat ylipäätäänkin ovat olleet parisuhteellemme rasite. Herkästi mieheni puollustaa tytärtään ja vaatii mielestäni minun tyttäreltäni liikaa. Jo kolme vuotiaasta saakka tyttäreni on pitänyt osata ottaa huomioon hänen tyttärensä halut ja tarpeet, kannustaa, jakaa lelut, ymmärtää etc. Tämä on mielestäni paljon vaadittu lapselta, jolle tuttavuus on kuitenkin tuore ja hyvin erilainen kuin esimerkiksi suhde omaan veljeen, joka on ollut paikalla aina. Itsekin välillä sorrun puollustuskannalle omani kanssa, sitä en kiellä.
Olemme yrittäneet keskustella tyttöihin liittyvästä asiasta, itse käyn mm. pari kertaa kuussa terapeutin juttusilla. Haluan ymmärtää, miksi mieheni lapsen tulo meille ahdistaa minua välillä niin suunnattomasti. Vaikka eihän se ydinfysiikkaa ole, kun lasten riidat saavat aikaan sen, että aikuisetkin riitelevät. Olen kertonut miehelleni terapiakäyntien sisälläöstä, jonka hän on puolestaan tulkinnut siten, että "hänen tyttärensä on niin kamala, että pitää oikein terapiaan mennä siitä puhumaan".
Muutoinkin keskinäinen kunnioituksemme on matkan varrella ottanut kolhuja. Mieheni käyttää tunteideni puhumisesta ilmaisuja "länkytys, nalkutus" yms. Viimeisimpänä hän totesi eilen, että minulla on kuulemma tarve motkottaa kaikesta. - Tämä siis seurausta siitä, että koen jääväni kotitöiden, vauvan ja isompien lasten kanssa kamalan yksin, samalla kun mieheni käy töissä sekä tämän lisäksi tekee gradua. Hänellä on myös harrastuksia, toisin kuin itselläni. Harrastukset eivät kuitenkaan keskustelussa paljoa paina, sillä mieheni mielestä ne eivät ole mitään vapaa-aikaa, kun aina on kotiin kiire.
Olen pyrkinyt riidellessä aloittamaan lauseet "minusta tuntuu/toivoisin" ja kaikin muin tavoin, VAROEN. Yleensä keskustelun avaus päättyy siihen, että mieheni ilmoittaa minulle, että asiat eivät ole niinkuin ne koen -> seuraa pitkä lista "perusteluja"= listaa mitä minä olen tehnyt/teen päin p*tä. Toteaa, että minä kuulema teen mitä minua huvittaa ja muut sitten joutuvat sopeutumaan. Tämän väittämän koen kuitenkin hieman kärjistetyjsi, ottaen huomioon sen, että valvon lähes joka yö vauvan kanssa, että hän saisi nukkua, teen ruoat valmiiksi, että sitten kun hän tulee töistä, niin saa heti syödä. Koitan mahdollistaa hänelle ainakin 45 minuutin hengähdystauon työpäivän jälkeen, kun sitä sanoo tarvitsevansa (tämäkään ei kuulemma toteudu käytännössä ??) Annan hänen nukkua viikonloppuisin pidempään. Siivoan omasta mielestäni ainakin 80% kotimme sotkuista (tästä mies varmasti eri mieltä). Olen jättänyt omat unelmani hyllylle perhe-elämän tähden. En enää harrasta musiikkia, koska sille ei yksinkertaisesti ole aikaa. Hoidan miehen lasta 2 päivää joka toinen viikko, että mieheni ja hänen lapsensa saisivat olla enemmän yhdessä. Käyn hyvin harvoin missään silloin, kun omat lapseni ovat paikalla. Mieheni haluaa minut kuitenkin paikalle myös silloin, kun hänen tyttärensä on täällä (ja omat lapseni isällään) = minulla ei ole kovinkaan paljon päiviä, jolloin voisin "luvan kanssa" poistua vaikka ystävän kanssa kahville. Kuuntelen hänen kertomustaan työpäivästä, otan kantaa, keskustelen. Lähetän kauniita viestejä, pyrin kiittämään aina kun aihetta on.
Minä en osaa riidellä tämän ihmisen kanssa ilman, että riita muuttuu kymmenessä minuutissa pikkulasten "ite oot" -meininkiin. En tiedä mitä tehdä. Mieheni ehdotti, että vika on vain minun asenteessani. Ehkä näin, ehkä ei. Apua ja ideoita kaivataan. Kiitos!
Hmm, juu.. pieni vauhtisokeus päässyt siis yllättämään. Elääkö perhe nyt lähinnä miehen tuloilla? Hoitaako mies ollenkaan yhteistä vauvaanne? Yritän kartoittaa hieman plus- ja miinuspuolia.
Tulot ovat jotakuinkin molemmilla yhtä suuret, vaikka kotona vauvan kanssa olenkin. Mies hoitaa vauvaa aina välillä, mutta ehkä vauvan kanssa on vaikeampi olla kuin isompien? Toisinaan on lasten kanssa kuin unelma, leikkii, laulaa ja naurattaa, joskus taas turhautuu pienimmästäkin. Olen kokenut, että hän useinmiten hyväksyy lapseni aikaisemmasta liitosta. Ongelmat ilmenevät vasta sitten, kun lapseni ja hänen lapsensa välille ilmaantuu kiistaa.
Joo, se on ihan tyypillistä. Oma lapsi on aina oma, ja syntyy helposti me vastaan te -asetelma. MUTTA teillä on nyt yhteinenkin lapsi, joten teidän on syytä skarpata ihan tosissaan ja olla SAMALLA PUOLELLA. Ette myöskään varmaankaan halua, että vanhemmat lapsenne joutuvat kokemaan useammankin perheenrikkoutumisen noinkin nuorina.
Ensinnäkin, 4- ja 5-vuotiaat on tosi pieniä vielä, eikä heitä pidä jättää keskenään pärjäilemään. Vaativat siis jatkuvan valvonnan aikuisilta. Uhmaikä kestää usein 5-vuotiaaksi asti ja nää molemmat riitapukarit vaikuttavat olevan vielä uhmaikäisiä. Se vaatii aikuisilta paljon ihan kuten murrosikäkin sitten aikanaan. Muistakaa semmoinen, että ihan normaaleissa ydinperheissäkin sisarukset tappelevat - aina. On tärkeää noudattaa samoja sääntöjä kaikille.
On myös muistettava, että lapsia ei viime kädessä voi PAKOTTAA leikkimään yhdessä. Eli jos se ei onnistu ilman kiusaamista/tappelua, voivat leikkiä sitten molemmat omia juttujaan ilman, että se on syrjimistä. Onko poika tyttöjä vanhempi? Ja ovatko sinun ap lapset toisinaan biologisella isällään? Isäpuolta voi rasittaa se, jos he ovat koko ajan ja hänen lapsensa vain toisinaan. Miten "isot" lapset suhtautuvat vauvaan, yhdistääkö se heitä vai ovatko mustasukkaisia vauvan saamasta huomiosta?
Näitä on myös ihan oikeilla sisaruksilla. Toinen isän ja toinen äidin lapsi. Tärkeintä olisi vanhempien nyt puhaltaa yhteen hiileen. Ei puolustella kumpikaan omaansa. Kaikkein pahinta on tää on mun ja tää on sun. Yhteiset pelisäännöt vanhemmilla. Siitä se lähtee. vai lähteekö. Hyvähän mun on puhua.
Tuli mieleen tuo Erinin lauli. Sisar kateudesta. Onko tuossa matkimisessa myös ihailusta isonpaa sisarusta kohtaan.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi!
Poikani on 7v. ja tappelee siskonsa kanssa hyvin harvoin. Ehkä minulla on ollut tuuria, kun ovat aina olleet kuin "paita ja peppu", samalla sivulla toistensa kanssa.
Yleisesti ottaen, pyrimme noudattamaan samoja sääntöjä, tämä matkimisasia tuntuu vain olevan "tabu". Toki on välillä sitä, että miehen lapsi saa narista ja kiukutella "enemmän" ilman, että siihen puututaan, mutta sen kyllä tavallaan ymmärrän, siis mieheni kannalta.
"voivat leikkiä sitten molemmat omia juttujaan ilman, että se on syrjimistä"
- Näin sitä itsekin ajattelen. Ongelma on kuitenkin siinä, että tyttäreni haluaisi leikkiä veljensä kanssa kaksin, jolloin yksi jää ilman kaveria. Tyttöni on itsekin sanonut, että harmittaa toisen puolesta, jos joutuu leikkimään yksin. Eikä yksin leikkiminen oikein suju neljä vuotiaalta, kaipaa kaveria ja usein pyytääkin sitten poikaani tai isäänsä leikkimään kanssaan. Sanoo, että ei halua leikkiä itsekseen. Joskus saattaa suuttuakin, jos pistää yksin leikkimään.
Lapseni näkevät kyllä bio-isäänsä usein, kun melkein naapurissa asuu, että siinä mielessä taukoja nykyiselle on kiitettävästi.
Vauvaan ovat isommat suhtautuneet hyvin. Toistaiseksi ainut, joka on oirehtinut millään tavalla, on tuo nelivuotias. Enpä sitäkään oikeasti ihmettele, sillä onhan se hänelle ensimmäinen kerta, kun isällä on toinenkin lapsi.
Kiitos sinullekin asiallisesta vastauksesta! :)
Tiedämme kyllä, että samalla puolella oleminen olisi tärkeää. Isompi haaste itselleni onkin sitten tajuta se, miksi se ei tietyissä asioissa onnistu. Minä luulen, että miehelleni on jäänyt jonkin lainen syyllisyys tyttären perheen rikkomisesta, ja siksi juttuja katsotaan vähän läpi sormien. Varma en tietenkään voi olla.
Meillä on vaan homma ajautunut siihen, että joudun miettimään kymmenen kertaa, ennen kuin sanon mieheni lapselle mitään negatiivista. Muutaman kerran on käynyt niin, että mieheni on suuttunut oikein kunnolla, "kun olen puhunut hänen tyttärelleen rumasti" vaikka tosiasiassa kyse on ollut ihan samanlaisesta turhautumisesta kuin omienikin kanssa, tyyliin: voisitko nyt oikeasti mennä sinne vessaan.... Tuntuu, ettei mieheni luota minuun asioissa, jotka koskevat hänen tytärtään. Silloin kun hoidan lasta, leikin hänen kanssaan, juttelen, teen ruokaa tai ostelen tavaroita -kaikki ok. Mutta sitten jos on jotain negatiivista, niin ei hyvä.
Välillä vaan ahdistaa kun ei saa olla oma itsensä. Olen kuitenkin siinä mielessä ihan tavallinen äiti, että välillä on hauskaa lasten kanssa, välillä ei. Mielestäni turhautumiset tms. kuuluvat elämään. Olen huomannut itsessäni, että jatkuva ulosannin varominen miehen tyttären seurassa on johtanut siihen, etten oikein osaa olla niissä hyvissäkään hetkissä rennosti.
Sinä sanoit mukamutsi että käyt terapiassa. Voisiko olla mahdollista että mieskin lähtis mukaan ? Kaikki eivät suostu pitävät sitä hölynpölynä.Tai mies voi mennä yksinään.
Pääsitkö edes kerran viikossa ulos ystäviesi kanssa tuulettumaan. Illalla lenkille tms.
Tulis pikkasen irtiottoa siihen kotiin.
Kuitenkin kirjoituksesi perusteella teillä välitetään lapsista ja yritetään ratkoa ongemia. Monessa perheessä ei sitäkään tehdä.
Voi elämäni kevät ja syksy, mitä provoja täällä sulla tupsahtaa joka päivä... lukekaa nyt mitä tässäkin aloituksessa taas... voi voi että on voi...ja kaiken huipuksi, vastaa vielä itselleen.
Mitä jos lässy hoitaisit ensin omat ongelmasi?
Olen näitä palstoja joskus lukenut, mutta koskaan aikaisemmin en ole näille mitään kirjoittanut. Mietinkin tuossa aamulla, että kauanko menee, ennenkuin tällaisia "pakkopäästäkuittaamaan" -kommentteja tulee ;D
Mä en myös ole koskaan aiemmin kirjoittanut, nyt oli eka kerta kun kirjoitan tässä näin. Ostin uuden tietokoneen ja ryhdyin kokeilemaan, ja eskyin heti tälle palstalla, ja kokeilin, ja tässä nyt kirjoittelen. Ensimmäistä kertaa.
Ajanpuutten korvikkeeksi joillekin hauskoja iltasatuja. Kaikilla heillä elämässä eksyneillä, on tarinansa kerrottavanaan. Aloittajajalla melkoinen kerronnanlahja... no lahja se on sekin.
Sinä olet lässytyänyt täällä kymmenen vuotta.
Etkä omaa mitään lahjoja.
Minulla takana uusperheilyä yli 10 vuotta. Oma ja mieheni lapsi eivät oikein koskaan tulleet juttuun; vaikka samaa sukupuolta ja samaa ikää olivat (ovat). Vasta nyt tilanne helpottui, kun ovat jo täysi-ikäisiä, toinen asuu jo omillaan. Kärsin kyllä paljon samoista asioita kuin ap; moitteen sijaa ei saanut hänen lapsestaan laskea, oman lapseni touhuja hän tarkkaili suurennuslasin alla ja valitti jatkuvasti ihan kaikesta mitättömästä. Näin jälkeenpäin ajatellen, olen niin helpottunut kun tilanne helpottui lasten kasvaessa täysi-ikäisiksi. uskon, että me kaikki kärsimme tilanteesta omalla tavallamme, mutta emme valitettavasti saanet asiaa koskaan paremmaksi.
Juu, lapsetkin siis kärsivät uusperheilystä. En itse kyllä millään tajua, että miksi sitä silti vaan jatketaan, vaikka toivotonta olisi. Se on vähän sama kuin että jatketaan sairasta ydinperhettä, jossa vaikka toinen vanhempi hakkaa toista. Lasten kärsimys pitäisi estää tavalla tai toisella eikä uhrata heitä parisuuuuhhhhhhteeeeeen seksialttarille. Monesti lapset eivät raaski myöhemminkään antaa palautetta asiasta, mutta kärisneet he ovat yhtä kaikki.
Sinähän se kaikki tiedät. Mees kysyyn kuinka paljon alkoholisistiperheessä lapset voivat onnen ydinperheessä. mees kysyyn miten voivat mielenterveysongelmaisten lapset, sairaiden lapset, tätä voisi jatkaa loputtomiin. Niitä ongelmia on ihan tavallisissa perheissä. Paljon puhutaan esm. sisarkateudesta. Monesti se sisarkateus jatkuu vielä aikuisena.
Onko niin sinun mielestäsi että uusperheiden muksut ovat jotenkin viottuneita tai ongelmaisia, murhaajia, luusereita vai mitä ne on sinun mielestäsi.
Kuule riippuu ihan vanhemmista, olosuhteista tms. miten itsekukin kasvattaa lapsensa. Oli se sitten uusi, yksin, kaksi, kolmin tai vanha perhe.
Joskus vaan kaikki menee päin sitä ja ei tarvitse olla edes huonot vanhemmat. Sä vaan kyttäät täällä uusperheellisten ongelmia. Mee kuules niille vanha perhe sivuille. Kyllä ongelmaa löytyy sieltäkin. Tahvo olet ja tahvona pysyt.
Ps. Poikani pääsi yo:ksi keväällä. Mieheni poika viimevuonna. Eivät ole varsinaisesti sydänystävät mutta tulevat toimeen. Ollaan oltu miehen kanssa jo 15v. yhdessä.
Nyt poikani on armeijassa ja hakee yliopistoon opiskelemaan.
Miehen poika on jo yliopistossa. Ei, ei opiskele psykologiaa niinkuin sinä.
Niin ja kummatkin pojat ovat ihan tavallisia nuoria .
Miksi vedät keskusteluun alkoholistit ja mielenterveysjutut?
Jos kuse on normaalista perheestä joka rikotaan, niin ei sitä pidä hyväksyä.
No tulihan se Lässy sieltä esiin. Kun siellä normaalissa katsomasi perheessä voi olla niitä monitahoisia ongelmia. Esm. alkoholismi, mielenterveys, mustasukkaisuus tai jokin muu syy. Ihan vaikka että vanhemmat vaan yksinkertaisesti eivät tule toimeen. Eikös nämäkin vaikuta lapseen. On työttömyyttä, rahahuolia,kuolemaa. Mitä vain voi tapatua normaalissa perhessä. Ei se aina niin mene että perheessä ollaan onnellisina kylki kyljessä kiinni, että niinko pääskyset kesälaitumella.
Tai sitten siellä normaalissa katsomassasi perheessä ei välitetä lapsista laitetaan vaan raha käteen, mees nyt pyöriin siitä jaloista.
Se normaali perhe voi rikkoutua monella lailla, ei sitä tarvitse kenenkään tulla rikkomaan. Jos ukkos läksi, tuskin sillä oli siellä onnellista onnen ydin perheessä. Ilmeisesti oli onneton tai vain sellainen joka kulkee kukasta kukkaan eikä löydä pysäkkiä. Ole hyvilläsi kun lähti.
Niiku että kusee. Jokainen pissii. Vai onko teitillä virtsaumpi. Pösilö kösilö.
No silloinhan on hyvä tietysti että perhe rikotaan, pääsee exä ja lapset helpommalla, kun ei tarvi itse jättää semmoista isää ja miestä kun sutturat tekee sen heidän puolesta. Semmonen joutaa mennäkin.
Mutta miski rikkoa kunnollisen miehen perhe? Siinä ei ole mitään järkeä.
Sie et lukenu sitä viestiä kunnolla.
Tuskin se kunnollinen oli tai oli onneton, jompikumpi tai kumpikin. Kunnollinen onneton mies läksi etsimään onneaan. Onnen ydinperheessä ei riittänytkään miehelle onnellisuutta ja hän läksi, iäksi.
Onko se kunnollinen mies itse tahdoton ja kädetön? Miten kunnollisen miehen perhe rikotaan? Mitä kunnollinen mies itse tekee sillä aikaa? Eikö kunnollinen mies yritä estää kaikin tavoin perheenä rikkomista? Miksi kunnollinen mies antaa sen tapahtua?
On itsekkäitä ja ihmeellisiä ihmisiä olemassa. Täällä haukutaan koko arsenaali, niinkun se nyt auttaisi yhtään mitään! Jos on valittamista tai sanomista ja joku ärsyttää, sanokaa se päin naamaa.. sitten alkaa tapahtua. Pitää sanoa, haukkua ja huutaa... sille ketä ärsyttää... muuten ei mikää irtoo eikä korjaudu.
Ihmettelen, miten noinkin pienten lasten vanhemmat ovat saneet jo edellisen liittonsa "paskaksi" ja uutta heti putkeen. Tällöin ei odotettavissa voi ollakaan muuta kuin ongelmaa ongelman perään.
Tässä on tosiaan molemmilla puoliskoilla ollut eronsa aikaan pikkuiset lapset. Silti äkkiä tehdään uudessa liitossa lisää lapsia kärsimään. Ilmiselvästi kummastakaan, niin miehestä kuin naisesta, ei ole perhe-elämään asettujaksi, vaan on lähinnä sitä tyyppiä, että koko ajan pitää olla uuden uutukainen rakastumisen tunne päällä.
Mee vaan petaamaan oma tilas. Tiedä mitä sieltäkin löytyy.
Siis sehän on juuri mitä tavallisinta, että heti lastensaannin jälkeen ruvetaan tekemään eroa. Miehillä syynä, että nainen ei jaksa innostua seksistä enää ollenkaan, tai sitte innostuu siitä liian vähän (vrt. Laasasen teesit, miehillä oikeus seksiin jne). Naisilla syynä, että lapsen aiheuttaman työn/valvomisen lisäksi pitäisi hoitaa ja huoltaa (myös seksuaalisesti päivittäin) raavasta äijää -> ei jaksa. Eikä kaikki lisääntyneet ihmiset ole missään "liitoissa" nykyään. Vai mistä ammattiliitoista sä edes puhut...
Täällä vallitseva ajtus "mitäs menit naikkonen ottamaan miehen jolla on lapsia, ryöstämään toisen lapset, pilaamaan toisen perheen, kestäpä nyt sitä" on mielestäni jokseenkin outo. Olisiko ihanneyhteiskunta sellainen, että yh-miehet elävät yksin munkkeina loppuelämänsä?
Perheenrikkomisen uhreja semmoiset miehet jotka luulevat että lapston nainen on paras elämänkumppani, siten voi hylätä omat lapset kun toinen siinä kannustaa. Omituista se on että ensin rikotaan ja sitten alataan haukkumaan ja estämään miestä tapaamasta omia lapsiaan, sekä aiheutetaan puolisoiden riitaa ja vihaa toisiaan kohtaan, perättömillä jutuilla.
Ei tarvii munkkina elää, MUTTA ei pidä ottaa uusia akkoja nurkkiinsa asumaan. Naisia voi tavata ihan vapaasti silloin kun lapset on oikean äitinsä luona. Ei semmosta miestä oo olemassakaan, etteikö kestäisi välillä paria päivää ilman seksikumppania.
Mitköhän se sinulle kuuluu kuka tekee mitä tekee ? Miiten sinä muka tiedät mikä milloinkin on jollekulle paremmin sopiva.
Ajattelit kai että voisi paremmin kontrolloida isää kun exemäntä pääsis kyyläämään oven rakoon lapsen varjolla.
Jos on erottu niin ollaan. Lapsista ei olla erottu.
Kyllä se narsisti puoliso tai narsistin uhri joka lähtee hullua karkuun on yleisin syy eroihin
Ylimielistä ja järkyttävää on todeta, että miehen lapsia voi kiusasta miten haluaa ja kuinka paljon haluaa. En ymmärrä miten mies voi olla niin tossu että antaa kaikent apahatua omille lapsilleen. Se on niin järkyttävää niin järkyttävää, että itku tulee.
Miksi ihmiset tekee lapsia, kun antavat heitä sitten toisten kohdella miten sattuu. Missä on lastensuojelu, mitä se tekee kun lapset kuitenkin kärsii??
Itke vänökki ihan rauhassa. Perättömistä jutuista tiedät kun itse olet niiden välittäjä. Tässkin suollat perättömiä. Sun peräsuolesta niitä perättömiä tippuu koko ajan.
Märäne sinne yksinäisyytesi. Kone ystävänä, ei sinulla muuta. Kuka tuollaista peepäätä kaverikseen haluaa, ei kukaan.
Kero yksikin perätön juttu?
Sinä mollaat täällä kaikkien kirjoitukset ja aloitukset, olet paha peikko, joka vihaa ihmisiä ja elää kuin erakko. Menist töihin tai etsi harrastus, niin ei tarvi täällä haukkua kaikkien kirjoituksia ja ajatuksia. Mihin on sun buahhahhaaa huuto joutunut?
Kerroitko itsestäsi ?Tuo osui oikein hyvin sinulle. Mene nyt vääntään ripulia perästäs. Kohta suollat sitä palstalla.
Voi että sulla on musta mieli ja paha olla. Olet kokenut elämässä ilmeisen kovia asioita kun tuommosia juttelet... voisitko hakea apua itsellesi tai pyytää jotain tuttavaa auttamaan avun etsimisessä? Monet täällä ei voi varmaan sinua auttaa.
Nuo k... puheet on kyllä todellakin surullisia ja sulle viimeinen oljenkorsi mihin voit uhmata itseäsi ja mieltäsi.. korostaa pahaa oloasi. Halin sua... yirtä hankkiutua johonkin keskustelupiiriin tai vastaanotolle, jotta saat mielesi kuntoon. Tsemppiä sinulle.
Esim. Lue onnen ydin perheen ja hänen sääntöjä huutavan sivu persoonan kirjotuksia niin luet perättömiä juttuja silmät ja korvat täyteen
Taasko itsellesi kirjoitat. Se on hyvä halata itseäsi, kun muitahan siellä ei ole. Se on hyvä se kun kehoitat itseäsi hakeutumaan hoitoon,kun et voi muita pyytää apuun kun niitä ei ole.
Jos on erittäin paha olo sinulla et kerkiä nyt keskustelupiireihin . Soita heti hätäpuhelimmenn. he tulevat välittömästi.
Yksinkertaisesti olet törmännyt siihen, että monilapsisen perheen äidillä ei ole vapaailtoja tai päiviä. Olet ehtinyt tottua niihin kun lapsesi olivat isällään, mutta uudessa parisuhteessa lapsia on vielä enemmän ja heidän kanssaan menee enemmän aikaa. Vauva on vaan yksinkertaisesti liikaa. Alle kouluikäiset lapset oppivat lähinnä matkimalla, että sinänsä tyttöjen käytös on ihan normaalia. On myös täysin normaalia, että se ärsyttää isompaa lasta. Kun on kaksi hyvin samanikäistä tyttöä tai poikaa, on vaan yksinkertaisesti niin, että heille on hankittava samanlaisia leluja yms. ihan kuin he olisivat kaksosia. Hankkikaa jatkossa molemmille tytöille samanlaiset lelut, vaatteet ..väri tms voi hyvin vaihdella..tavaran määrää kannattaa vähentää mutta sitä mitä hankitaan hankitaan sitten niin, että riittää molemmille tai kaikille.
Meinaatko sä, että monilapsisen perheen äiti ei saa haluta eikä tarvitse yhtään vapaailtaa tai -päivää...? Kun normaalit isät kyllä helpottavat äidin taakkaa. Jos naisella on lapsia useamman miehen kanssa (hohhoijaa) niin sitten se vaatii kyllä melkoista aikataulujen säätämistä. Mutta te ette voi väittää, että monilapsisenperheen isällä olisi oikeus enempään vapaa-aikaan kuin monilapsisenperheen äidillä. Tämä koskee sekä onnen ydinperheitä että luuseriuusioperheitä.