Niin kauan saimme kulkea yhteistä matkaa

Olimme kauan sitten pelkät ystävät. Emme seurustelleet keskenämme emmekä kumpikaan tahollamme. Olimme seksuaalisesti aktiivisia nuoria. Harrastimme seksiä muutamia kertoja ja tulin vahingossa raskaaksi. Lapsen isä olisi halunnut abortin mutta minä en kokenut pystyväni siihen. Päätin synnyttää lapsen. Lapsen isälle halusin antaa vapaan mahdollisuuden olla isä, tai sitten jatkaa omaa elämäänsä erillään meistä. Hän päätti yrittää. Vuosia meni niin että hän syyllisti minut elämänsä pilaamisesta. Pikkuhiljaa sopeuduimme elämään yhdessä ja itse koin sen turvalliseksi ja helpoksi. Opimme vuosien myötä rakastamaan toisiamme jos sitä rakkaudeksi voi kutsua. Elämme nykyäänkin yhdessä samassa osoitteessa kaikki kolme. Meillä mieheni kanssa ei ole ollut koskaan mitään yhteistä, ei yhteisiä ystäviä eikä harrastuksia. Olen hoitanut kodin ja lapsen ja hän on saanut tehdä mitä on halunnut. Silti hän on tuntenut että rajoitan ja kontrolloin hänen elämäänsä, sillä olen kysellyt häneltä missä, koska, kenen kanssa, yms. kysymyksiä.
Nyt jokin aikaa sitten hän ihastui ulkomaan matkallaan itseään 10 vuotta nuorempaan tyttöön. He pitävät yhteyttä sähköpostitse ja soittelevat silloin tällöin. He lähettelevät toisilleen kuvia itsestään ja muuta sellaista.
Koin itseni syrjäytetyksi ja olisin halunnut selvittää asianlaidan. Mutta en saa puuttua mieheni elämään, hänellä on kuulemma oikeus pitää ystäviinsä yhteyttä. Hän mm. mailaa exänsä kanssa vakituisesti.
Keskustelemme näistä vaikeista asioista jotka mieltäni painavat ainoastaan jos minä ne puheeksi otan. Silloinkin sanon jotain yleensä väärin ja asia vaan pahenee. Mieheni ei asiasta haluaisi puhua eikä muutenkaan kysy miten minä voin tai yleensäkkään hän ei kysy minulta yhtään mitään. Hän kertoo vain omia asioitaan. Olen aikaisemmin yrittänyt myöskin kertoa omia asioitani ja ajatuksiani mutta valitettavan usein ajankohta on hänelle väärä tai muuten hän ei jaksa asiasta keskustella. Juttelumme on lähinnä hyvää päivää, kaunis ilma tasolla. Toivoisin hänenkin haluavan keskustella minun kanssani syvällisemmistäkin asioista ja suhteestamme. Sitä en tiedä mitä hän näiden ns. ystäviensä kanssa kirjoittelee.
Asia on mennyt nyt niin pitkälle että päätin luovuttaa ja kirjoitin erohakemuksen ja kerroin siitä miehelleni. Hän ei uskonut sitä todeksi. Mutta vakuuteltuani sain hänet uskomaan tuntemukseni. Lopulta päätimme vielä yrittää parantaa suhdettamme. Seuraava päivä meni uskomattoman hyvin mutta nyt on sama entinen arki palannut. Nyt en jaksaisi enää yrittää yksin. Pelkään toisaalta ulkopuolisten ihmisten reaktioita jos lähden. Ulospäin olemme onnellinen perhe. Ja jos nyt lähden saan varmasti kaikki syyt niskoilleni. Lisäksi pelottaa se miten lapsemme käy. Hän tykkää valtavasti isästään enkä haluaisi riistää heitä toisiltaan.
Harkitsin joku aika sitten itsemurhaakin mutta lapsen takia en uskaltanut tehdä sitäkään.
Nyt en jaksa enää! Jos joku voisi auttaa, mutta pelkäänpä ettei kukaan voi sitä tehdä.
Haluaisin muuttua kiveksi, joka ei tunne, johon ei satu. Kiveksi, joka ei tiedä olevansa kylmä tai kuuma. Kiveksi, joka on vain murunen tai suuren suuri kallio. Mutta kiveksi, joka tyytyy siihen, mikä se on. Kiveksi, joka hyväksyy mikä sen osaksi tuleva on.