Author: Kriizz
Title: Polttorauta (tämä on niitä ficcejä joissa nimi tuli vain hetklen mielijohteesta)
Rating: PG-13
Paring: Ei ole kuulkaas! Valitan.
Genre: Angst. Täyspitoisesti!
Disclaimer: Rowlingin pitäisi omistaa hahmoista kaikki, sillä minä omaan vain vajaan älykkyysosamäärän.
Warnings: Juu, ficissä tehdään itsemurha ja tässä käsitellään myös asiaa nimeltä kuolema. Huu, juoskaa karkuun… *haukotus*
Betareader: Sunrihan se autteli ^^ *heittäytyy maahan palvomaan*
A/N: Okkej, en paljon tässä turise. Kappaleenpätkät ovat tähtien välissä. Juu nou? X) Hehhee...
Summary: Sanotaan nyt vaikka, että Harry on kyllästynyt. Totaalisesti.
Kiitoksia: Tässä tapauksessa Arty-hanille, (heh heh) kun tämä esitteli minulle tämän paikan. Normaalisti homehdun vain Finissä. (Käymisen arvoinen paikka)
-------------------
*Nämä teot kirjoittaa
sydämeen kuin polttorauta*
Tuuli henkäisi, ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kevätyö, kaikki uinuivat Rohkelikkotornin kuudesluokan poikien kammarissa. Lähes kaikki.
Poika vääntelehti vuoteellaan saamatta unta, alakuloinen, masentunut, epätoivoinen poika. Tämä poika ei tiennyt mitä tehdä millään, edes sillä rievullaan jota hän kutsui elämäkseen. Vai oliko tämä edes enää elämää? Kysymyksiä, tyhmiä, sekä vaikeita velloi pojan mielessä, hänen noustessa pois sängystään.
Hän kääntyi selälleen ja kuunteli kolmen muun nukkumisen ääniä, miten he voivatkaan olla noin rauhallisia? Vaikka tietävätkin maailman kavaluudesta? Selityshän on naurettavan helppo. Heillä ei ole sitä taakkaa, sitä saamarin taakkaa, jota hän joutui kantamaan. ”Harry Potter – Poika joka elää”, ”Se jolla on voima kukistaa pimeyden lordi”…vain naurettavia fraaseja, naurettavia ennustuksia, luulevatko he tosiaan, että hän oli jotain tämän arven vuoksi?
Oven kynnyslauta narahti vienosti pojan astuessa sen päältä.
Syyn seurauksena hän kuuli ohimennen jonkun noista kolmesta nukkuvasta murahtavan jotain unissaan, heitä oli vain kolme. Neljän sijasta. Se riipaisi, ja syvältä. Ronin kohtalo ei ollut ollut samanlainen kuin Siriuksen. Hirveämpi? Harry ei osannut sanoa. Oli hankala kuvitella miltä järkensä menettäneen olo on, kiistättekö? Kuolonsyöjät voivat olla julmia, ei, he ovat julmia. He tiesivät tarkasti, että Ron oli umpirakastunut, Hermioneen, jonka kohtalo oli ollut sitä mitä Siriuksen. He tiesivät, että paras asia mitä Ronille olisi voinut silloin tapahtua, olisi sama kohtalo, mutta he riistivät häneltä senkin ilon. Vain sietämätöntä tuskaa napsahtamiseen saakka.
Mungon ihmisten mielestä fyysisesti terveen ihmisen tarkoituksellinen kuolemantuottamus oli jotakin hyväksymätöntä, eikö ole kaameampaa pitää tätä hengissä, jos oli kuollut jo henkisesti? Eivät he ymmärtäneet. Ronin täytyi odottaa aikaansa vielä kauan, toisin, kuin Harryn. Hän ei odottaisi enää ketään tai mitään, kaikki kuolivat aikanaan, miksi ei nyt saisi olla hänen vuoronsa?
Hän seisoi jo muotokuva-aukon luona, tämän jälkeen ei olisi paluuta, ei mihinkään. Ajatus sai hymyn lipumaan pojan kasvoille. Kuinkahan pahasti mahdollinen vastaantulija nyt säikähtäisi, kun näkisi itse Potterin hymyilevän kuin tyhjämielinen ajatukselle omasta kuolemastaan, Harryn täytyi todella hillitä hihityksensä ajatellessaan asiaa. Oliko hän sekoamassa? Luultavasti, mutta siinä olisi jälleen yksi hyvä syy ottaa ja häipyä.
Poika työnsi muotokuvaa varovasti auki, lihavan leidin pitäisi olla yövaelluksellaan, hänellä ei ollut näkymättömyysviittaa, saatikka kelmien karttaa mukanaan, se olisi ollut liian ilmeistä. Dumbledore olisi tiennyt heti hänen lähteneen jonnekin. Harry halusi muutenkin tuntea ainakin vielä kerran sen vienon vaaran tunteen ytimissään… Hän hykersi jälleen, hän oli sekoamassa.
Hän pysähtyi vaistomaisesti, ilman mitään varsinaista syytä, vilkuillen hitaasti ympärilleen. Hiljaista. Matka itätorniin saattaisi sujuakin ilman mitään kummallisuuksia. Tympäännyttävältäkin kuin asia tuntui.
”Röyhkeä poika! Sinunhan pitäisi olla nukkumassa!” kimeä naisääni rääkäisi, keskeyttäen Harryn ajatuskulun. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja erotti vasemmallaan etäisesti vanhan keltahapsisen noidan. Taulussa. ”Mitä luulet tekeväsi käytävillä tähän aikaan yöstä?” kuva papatti kiihtyneesti, saattoi kuulostaa ilkeältä, mutta Harryn mielestä tuo taulun luiseva nainen toi hänen mieleensä jotakin vihaisen rouva Weasleyn ja Petunia Durlsleyn väliltä. Siinä yksi asia jonka hän veisi varmasti mukanaan tyrskyiseen hautaansa.
”Ei huolta rouva – ”, Harry sanoi tahallaan, liioittelevan kohteliaasti.
”Neiti”, Taulu korjasi.
”No, neiti. Lupaan tämän harharetkeni jälkeen nukkua piitkäään ja rauhallisesti, takuuvarmasti”, poika vastasi, suoden naiselle suloisimman hymynsä, joka sai hänet näyttämään varsin friikahtaneelta.
”Teinit…”, nainen ärisi itsekseen nyrpistäen nenäänsä tuskastuneesti, lysähtäen kuvansa vihreään nahkatuoliin.
Harry jatkoi matkaansa, sulkien korvansa taulun vielä viimeisiltä uhkauksilta. Hänellä oli päämäärä saavutettavanaan, taulut eivät voineet siihen vaikuttaa. Hän pysähtyi.
Siinä seisoivat itätornin portaat, paikka johon kukaan harvoin eksyi, sellaisiahan oli tämän kokoisessa linnassa paljon. Portaiden kapuamisessa ei kestäisi kauan, hän oli kulkenut reitin läpi jo kahdesti viime viikon aikana, vain varmistaakseen sen että ei vahingossakaan eksyisi. Tämän oli mentävä nappiin kertalaakista, Dumbledore aavistaisi heti mistä olisi kyse, jos hänet löydettäisiin hortoilemasta käytävällä keskellä yötä.
Luojan kiitos, että sitä vaaraa ei enää ollut…
”Pysähdy siihen paikkaan Potter!” kajahti kärttyisä mörähdys käytävässä.
Harry pysähtyi ja puri hampaansa yhteen raivosta, ei taas noita saamarin tauluja! ”Mitä helvettiä te haluatte, taas!” hän karjahti ja kääntyi ympäri nähdäkseen minkälainen kääpä hänelle nyt jäkätti. Nyt saisi pahainen kehyksiin läntätty pergamentinpala tuntea hänen kärsimättömyytensä pigmenteissään!
Kääpähän se oli, mutta elävä sellainen. Noin kymmenen senttiä poikaa lyhyempi Voro seisoi suoraa hänen edessään Norriska sylissään voitonriemuisesti myhäillen. ”No niin, kiinni jäit, kuten rakas kollegani Kalkaros on joskus sanonut: ”säännöt koskevat myös julkkiksia, Potter”, joten älä luulekaan saavasi mitään vapauksia. Aurora Monotunen taulu ilmiantoi sinut ilahduttavasti."
Jaa että kollega? Harry ei voinut muuta kuin virnuilla pirullisesti takaisin. Taitaa vanha ukkeli luulla itsestään vähän liikoja. Jälkimmäiset ajatuksensa hän lausui ääneen.
”Mitä tuli sanottua?” Voro hymyili, silitellen vahvemmin kehräävää Norriskaa, ”Kuules poika, sinuna soisin heiman enemmän kunnioitusta vanhempia, viisaampia ja tärkeimmin sääntöjä kohtaan. Röyhkeää käytöstä koulun henkilökuntaa kohtaan, kahdesti ja vielä tämä valitettava hiipparointi keskellä yömyöhää. Sinulle rapsahtaakin pitkä jälki-istuntoputki, tosin jos minä asiasta päättää, lentäisit koulusta aikayksikön…”
Harry astui askeleen taaksepäin silmäillen Norriskaa, joka tuntui aavistavan mitä hänellä oli mielessään. ”Itse asiassa, minusta idea kuulostaa mukavalta. Erottakaa minut vain, tekisitte sen kuitenkin tämän jälkeen. Kangistumis tyystilys!” Harry huudahti, heilauttaen näppärästi sauvaansa.
Tätä Voro ei ollut odottanut, hän kaatui lattialle totaalisen jähmettyneenä, Norriska rääkyen samalla tavalla kuin Siriuksen äiti taulussaan kalmanhaanaukiolla. Katti oli tietenkin välttänyt loitsun, nyt se vain kyyhötti kolmen metrin päässä pojasta, mulkoillen tätä valtavilla silmillään murhaavasti.
”Et jaksaisi…” Harry mumisi ja kääntyi portaikkoihin. Hän kuuli puolimatkassa sähähdyksen ja tömähdyksen, mutta arveli kissankuvatuksen juosseen päin haarniskaa. Harryllä ei ollut aikaa eikä mielenkiintoa tarkistaa asian paikkaansa pitävyyttä.
Hän harppoi noin kolme askelmaa joka loikalla, hänen sisuksensa kuohuivat. Kohta hän olisi perillä…
Siinä ei kulunut edes ajatustakaan, kun hän jo seisoi tornin tasanteella. Vihdoin hänen mielensä hihkui, vihdoinkin tosiaan. Hän loikkasi muurille kuin voimistelija rekille ja suoristautui vetäen keuhkonsa täyteen iltakastetta.
"Odota", kuului tuttu ääni Harryn selän takaa. Poika kääntyi muurilla, miltei horjahti. Harry oli päätellyt omistajan oikein, ääni kuului Lunalle, joka nyt vain seisoi tornin portaiden ovella tuijottaen vaitonaisena lattiaan.
"Kuinka tiesit!" Poika ärähti hän ei todellakaan kaivannut ketään tähän nyt koskaan, eilen tai huomenna. Luna nosti kasvonsa Harrya kohti, katsoen häntä suurilla silmillään, jotka muistuttivat aivan lamppuja yöhämärässä. Pojan mieleen kuvastui väistämättä Norriska, se ei tehnyt häntä yhtään iloisemmaksi. ”Miksi tulit tänne?” hän murahti vielä hiljaa.
"Se ei ole tärkeää, mutta muista, että tuo on vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan", tämä sanoi hiljaa, äänestä oli nyt kaikonnut se normaali, unelmoiva sävy. Eivät ne silmät niin samanlaisia loppujen lopuksi olleet, Norriskan magmankellertävät silmät kirkuivat oveluutta ja vihaa Lunan omat olivat valkokultaa, niissä oli tietynlaista naiiviutta ja rauhaa.
Harry katsoi pitkään niitä silmiä. "Minun ongelmani eivät ole väliaikaisia", hän lopulta murahti kääntäen selkänsä Lunalle, katsoen kuinka kutsuvasti tuuli paiskasi aaltoja rantakalliolle kymmenien metrien päässä alapuolella. Kohta hänkin olisi siellä...
"Jos olet sitä mieltä", Luna sanoi vaimeasti ja nosti katseensa tähtiä kohden, huokaisten hiljaa. Kului muutama vaitonainen sekunti kunnes tyttö avasi taas suunsa: "Luuletko, että tapaat ketään, mentyäsi?"
Harry kääntyi takaisin Lunaa kohden silmät loistaen itsevarmuutta, itsevarmuutta jota hän ei ollut tuntenut kertaakaan Siriuksen menetyksen jälkeen. ”En minä luule, minä tiedän”, hän sanoi, siirtäen katseensa alaspäin. Tuuli hengitti vahvemmin, leikitellen molempien hiuksilla.
Luna astui hitaasti, lähemmäs Harrya ja nojautui muurin reunaan, katsoen varovaisesti alas. Harry vilkuili syrjäsilmällä tytön toimia, hymähtäen nähdessään Lunan lievästi hämmentyneen ilmeen tämän erottaessaan kallioiden päät tyrskyjen seasta hämärässä.
”Kerran se vain kirpaisee”, Harry hymähti kuulostaen siltä että, olisi puhunut hyvinkin arkisesta asiasta. Hän kumartui ja käänsi katseensa kokonaan tyttöön, hymyillen tälle vienosti, lohduttavasti. ”Nyt on hyvästien aika”, Harry kuiskasi aivan yhtä pehmeästi kuin hän katsoi Lunaan. Tyttö tuijotti poikaa hämääntyneenä, jähmettyneenä, kun tämä kurottautui täyteen pituuteensa ja silmät tiiviisti menosuuntaa kohden.
”Älä!” Luna huudahti ja heittäytyi Harryä kohden. Poika havahtui tytön yhtäkkiseen äänenkorotukseen ja käännähti hämmentyneenä tätä kohden. Tai niin hänen piti, liukas muurinreuna antoi periksi pojan jalkojen alla. Se oli menoa nyt, turha oli enää mitään tapella, luonto voisi hänen puolestaan hoitaa homman kotiin. Tuntiessaan tyhjyyden alapuolellaan, hän sulki silmänsä ja mutisi mielessään viimeiset jäähyväiset, jotka keskeytti tiukka ote hänen ranteestaan. Hän avasi silmänsä ja näki vielä kerran Lunan kasvot.
”Mitä?” Oli ainoa sana jonka poika pystyi suustaan päästämään, hämmennys oli niin suuri.
”Ei, en päästä sinua, en ennen, kuin olen sanonut sanottavani loppuun”, Luna hengähti, Harrysta kiinni nappaaminen oli vaatinut paljon voimia, velhot eivät sauvojensa heilutuksilta juuri harjoittaneet omaa fyysistä kuntoaan, ellei siis ollut kyse huispaajista.
”Mitä vielä?” pojan äänestä välkkyi hänen tahtomattaan lievä turhautuneisuus.
”Kun näet äitini, lupaathan sanoa hänelle, että kaipaan häntä?” Luna kuiskasi, hyvin hiljaa, kuin peläten että sanat rikkoisivat jotain arvokasta ja pyhää, ”Lupaathan?”
”Lupaan”
”Nähdään”
”Kuinka pian?”
”Nopeammin kuin uskotkaan”
Luna päästi irti.
*Lupaukset ilmaa
Jokaiselle valmis hauta*
--------------------
A/N: Okei, tämä on myös Finissä nimimerkilläni Kriizz. Kommentti olisi toivottua, virtuaaliset muumipiparit kaikille kommentoineille! ;]
Jos ihmettelette noita kappaleenparsia tuossa alussa ja lopussa, Apulannan kappaleesta Hippo ne ovat. Hyvä kappale kuules! Hehe.
Joten... Kommenttia?... *puppy eyes*
Title: Polttorauta (tämä on niitä ficcejä joissa nimi tuli vain hetklen mielijohteesta)
Rating: PG-13
Paring: Ei ole kuulkaas! Valitan.
Genre: Angst. Täyspitoisesti!
Disclaimer: Rowlingin pitäisi omistaa hahmoista kaikki, sillä minä omaan vain vajaan älykkyysosamäärän.
Warnings: Juu, ficissä tehdään itsemurha ja tässä käsitellään myös asiaa nimeltä kuolema. Huu, juoskaa karkuun… *haukotus*
Betareader: Sunrihan se autteli ^^ *heittäytyy maahan palvomaan*
A/N: Okkej, en paljon tässä turise. Kappaleenpätkät ovat tähtien välissä. Juu nou? X) Hehhee...
Summary: Sanotaan nyt vaikka, että Harry on kyllästynyt. Totaalisesti.
Kiitoksia: Tässä tapauksessa Arty-hanille, (heh heh) kun tämä esitteli minulle tämän paikan. Normaalisti homehdun vain Finissä. (Käymisen arvoinen paikka)
-------------------
*Nämä teot kirjoittaa
sydämeen kuin polttorauta*
Tuuli henkäisi, ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kevätyö, kaikki uinuivat Rohkelikkotornin kuudesluokan poikien kammarissa. Lähes kaikki.
Poika vääntelehti vuoteellaan saamatta unta, alakuloinen, masentunut, epätoivoinen poika. Tämä poika ei tiennyt mitä tehdä millään, edes sillä rievullaan jota hän kutsui elämäkseen. Vai oliko tämä edes enää elämää? Kysymyksiä, tyhmiä, sekä vaikeita velloi pojan mielessä, hänen noustessa pois sängystään.
Hän kääntyi selälleen ja kuunteli kolmen muun nukkumisen ääniä, miten he voivatkaan olla noin rauhallisia? Vaikka tietävätkin maailman kavaluudesta? Selityshän on naurettavan helppo. Heillä ei ole sitä taakkaa, sitä saamarin taakkaa, jota hän joutui kantamaan. ”Harry Potter – Poika joka elää”, ”Se jolla on voima kukistaa pimeyden lordi”…vain naurettavia fraaseja, naurettavia ennustuksia, luulevatko he tosiaan, että hän oli jotain tämän arven vuoksi?
Oven kynnyslauta narahti vienosti pojan astuessa sen päältä.
Syyn seurauksena hän kuuli ohimennen jonkun noista kolmesta nukkuvasta murahtavan jotain unissaan, heitä oli vain kolme. Neljän sijasta. Se riipaisi, ja syvältä. Ronin kohtalo ei ollut ollut samanlainen kuin Siriuksen. Hirveämpi? Harry ei osannut sanoa. Oli hankala kuvitella miltä järkensä menettäneen olo on, kiistättekö? Kuolonsyöjät voivat olla julmia, ei, he ovat julmia. He tiesivät tarkasti, että Ron oli umpirakastunut, Hermioneen, jonka kohtalo oli ollut sitä mitä Siriuksen. He tiesivät, että paras asia mitä Ronille olisi voinut silloin tapahtua, olisi sama kohtalo, mutta he riistivät häneltä senkin ilon. Vain sietämätöntä tuskaa napsahtamiseen saakka.
Mungon ihmisten mielestä fyysisesti terveen ihmisen tarkoituksellinen kuolemantuottamus oli jotakin hyväksymätöntä, eikö ole kaameampaa pitää tätä hengissä, jos oli kuollut jo henkisesti? Eivät he ymmärtäneet. Ronin täytyi odottaa aikaansa vielä kauan, toisin, kuin Harryn. Hän ei odottaisi enää ketään tai mitään, kaikki kuolivat aikanaan, miksi ei nyt saisi olla hänen vuoronsa?
Hän seisoi jo muotokuva-aukon luona, tämän jälkeen ei olisi paluuta, ei mihinkään. Ajatus sai hymyn lipumaan pojan kasvoille. Kuinkahan pahasti mahdollinen vastaantulija nyt säikähtäisi, kun näkisi itse Potterin hymyilevän kuin tyhjämielinen ajatukselle omasta kuolemastaan, Harryn täytyi todella hillitä hihityksensä ajatellessaan asiaa. Oliko hän sekoamassa? Luultavasti, mutta siinä olisi jälleen yksi hyvä syy ottaa ja häipyä.
Poika työnsi muotokuvaa varovasti auki, lihavan leidin pitäisi olla yövaelluksellaan, hänellä ei ollut näkymättömyysviittaa, saatikka kelmien karttaa mukanaan, se olisi ollut liian ilmeistä. Dumbledore olisi tiennyt heti hänen lähteneen jonnekin. Harry halusi muutenkin tuntea ainakin vielä kerran sen vienon vaaran tunteen ytimissään… Hän hykersi jälleen, hän oli sekoamassa.
Hän pysähtyi vaistomaisesti, ilman mitään varsinaista syytä, vilkuillen hitaasti ympärilleen. Hiljaista. Matka itätorniin saattaisi sujuakin ilman mitään kummallisuuksia. Tympäännyttävältäkin kuin asia tuntui.
”Röyhkeä poika! Sinunhan pitäisi olla nukkumassa!” kimeä naisääni rääkäisi, keskeyttäen Harryn ajatuskulun. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja erotti vasemmallaan etäisesti vanhan keltahapsisen noidan. Taulussa. ”Mitä luulet tekeväsi käytävillä tähän aikaan yöstä?” kuva papatti kiihtyneesti, saattoi kuulostaa ilkeältä, mutta Harryn mielestä tuo taulun luiseva nainen toi hänen mieleensä jotakin vihaisen rouva Weasleyn ja Petunia Durlsleyn väliltä. Siinä yksi asia jonka hän veisi varmasti mukanaan tyrskyiseen hautaansa.
”Ei huolta rouva – ”, Harry sanoi tahallaan, liioittelevan kohteliaasti.
”Neiti”, Taulu korjasi.
”No, neiti. Lupaan tämän harharetkeni jälkeen nukkua piitkäään ja rauhallisesti, takuuvarmasti”, poika vastasi, suoden naiselle suloisimman hymynsä, joka sai hänet näyttämään varsin friikahtaneelta.
”Teinit…”, nainen ärisi itsekseen nyrpistäen nenäänsä tuskastuneesti, lysähtäen kuvansa vihreään nahkatuoliin.
Harry jatkoi matkaansa, sulkien korvansa taulun vielä viimeisiltä uhkauksilta. Hänellä oli päämäärä saavutettavanaan, taulut eivät voineet siihen vaikuttaa. Hän pysähtyi.
Siinä seisoivat itätornin portaat, paikka johon kukaan harvoin eksyi, sellaisiahan oli tämän kokoisessa linnassa paljon. Portaiden kapuamisessa ei kestäisi kauan, hän oli kulkenut reitin läpi jo kahdesti viime viikon aikana, vain varmistaakseen sen että ei vahingossakaan eksyisi. Tämän oli mentävä nappiin kertalaakista, Dumbledore aavistaisi heti mistä olisi kyse, jos hänet löydettäisiin hortoilemasta käytävällä keskellä yötä.
Luojan kiitos, että sitä vaaraa ei enää ollut…
”Pysähdy siihen paikkaan Potter!” kajahti kärttyisä mörähdys käytävässä.
Harry pysähtyi ja puri hampaansa yhteen raivosta, ei taas noita saamarin tauluja! ”Mitä helvettiä te haluatte, taas!” hän karjahti ja kääntyi ympäri nähdäkseen minkälainen kääpä hänelle nyt jäkätti. Nyt saisi pahainen kehyksiin läntätty pergamentinpala tuntea hänen kärsimättömyytensä pigmenteissään!
Kääpähän se oli, mutta elävä sellainen. Noin kymmenen senttiä poikaa lyhyempi Voro seisoi suoraa hänen edessään Norriska sylissään voitonriemuisesti myhäillen. ”No niin, kiinni jäit, kuten rakas kollegani Kalkaros on joskus sanonut: ”säännöt koskevat myös julkkiksia, Potter”, joten älä luulekaan saavasi mitään vapauksia. Aurora Monotunen taulu ilmiantoi sinut ilahduttavasti."
Jaa että kollega? Harry ei voinut muuta kuin virnuilla pirullisesti takaisin. Taitaa vanha ukkeli luulla itsestään vähän liikoja. Jälkimmäiset ajatuksensa hän lausui ääneen.
”Mitä tuli sanottua?” Voro hymyili, silitellen vahvemmin kehräävää Norriskaa, ”Kuules poika, sinuna soisin heiman enemmän kunnioitusta vanhempia, viisaampia ja tärkeimmin sääntöjä kohtaan. Röyhkeää käytöstä koulun henkilökuntaa kohtaan, kahdesti ja vielä tämä valitettava hiipparointi keskellä yömyöhää. Sinulle rapsahtaakin pitkä jälki-istuntoputki, tosin jos minä asiasta päättää, lentäisit koulusta aikayksikön…”
Harry astui askeleen taaksepäin silmäillen Norriskaa, joka tuntui aavistavan mitä hänellä oli mielessään. ”Itse asiassa, minusta idea kuulostaa mukavalta. Erottakaa minut vain, tekisitte sen kuitenkin tämän jälkeen. Kangistumis tyystilys!” Harry huudahti, heilauttaen näppärästi sauvaansa.
Tätä Voro ei ollut odottanut, hän kaatui lattialle totaalisen jähmettyneenä, Norriska rääkyen samalla tavalla kuin Siriuksen äiti taulussaan kalmanhaanaukiolla. Katti oli tietenkin välttänyt loitsun, nyt se vain kyyhötti kolmen metrin päässä pojasta, mulkoillen tätä valtavilla silmillään murhaavasti.
”Et jaksaisi…” Harry mumisi ja kääntyi portaikkoihin. Hän kuuli puolimatkassa sähähdyksen ja tömähdyksen, mutta arveli kissankuvatuksen juosseen päin haarniskaa. Harryllä ei ollut aikaa eikä mielenkiintoa tarkistaa asian paikkaansa pitävyyttä.
Hän harppoi noin kolme askelmaa joka loikalla, hänen sisuksensa kuohuivat. Kohta hän olisi perillä…
Siinä ei kulunut edes ajatustakaan, kun hän jo seisoi tornin tasanteella. Vihdoin hänen mielensä hihkui, vihdoinkin tosiaan. Hän loikkasi muurille kuin voimistelija rekille ja suoristautui vetäen keuhkonsa täyteen iltakastetta.
"Odota", kuului tuttu ääni Harryn selän takaa. Poika kääntyi muurilla, miltei horjahti. Harry oli päätellyt omistajan oikein, ääni kuului Lunalle, joka nyt vain seisoi tornin portaiden ovella tuijottaen vaitonaisena lattiaan.
"Kuinka tiesit!" Poika ärähti hän ei todellakaan kaivannut ketään tähän nyt koskaan, eilen tai huomenna. Luna nosti kasvonsa Harrya kohti, katsoen häntä suurilla silmillään, jotka muistuttivat aivan lamppuja yöhämärässä. Pojan mieleen kuvastui väistämättä Norriska, se ei tehnyt häntä yhtään iloisemmaksi. ”Miksi tulit tänne?” hän murahti vielä hiljaa.
"Se ei ole tärkeää, mutta muista, että tuo on vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan", tämä sanoi hiljaa, äänestä oli nyt kaikonnut se normaali, unelmoiva sävy. Eivät ne silmät niin samanlaisia loppujen lopuksi olleet, Norriskan magmankellertävät silmät kirkuivat oveluutta ja vihaa Lunan omat olivat valkokultaa, niissä oli tietynlaista naiiviutta ja rauhaa.
Harry katsoi pitkään niitä silmiä. "Minun ongelmani eivät ole väliaikaisia", hän lopulta murahti kääntäen selkänsä Lunalle, katsoen kuinka kutsuvasti tuuli paiskasi aaltoja rantakalliolle kymmenien metrien päässä alapuolella. Kohta hänkin olisi siellä...
"Jos olet sitä mieltä", Luna sanoi vaimeasti ja nosti katseensa tähtiä kohden, huokaisten hiljaa. Kului muutama vaitonainen sekunti kunnes tyttö avasi taas suunsa: "Luuletko, että tapaat ketään, mentyäsi?"
Harry kääntyi takaisin Lunaa kohden silmät loistaen itsevarmuutta, itsevarmuutta jota hän ei ollut tuntenut kertaakaan Siriuksen menetyksen jälkeen. ”En minä luule, minä tiedän”, hän sanoi, siirtäen katseensa alaspäin. Tuuli hengitti vahvemmin, leikitellen molempien hiuksilla.
Luna astui hitaasti, lähemmäs Harrya ja nojautui muurin reunaan, katsoen varovaisesti alas. Harry vilkuili syrjäsilmällä tytön toimia, hymähtäen nähdessään Lunan lievästi hämmentyneen ilmeen tämän erottaessaan kallioiden päät tyrskyjen seasta hämärässä.
”Kerran se vain kirpaisee”, Harry hymähti kuulostaen siltä että, olisi puhunut hyvinkin arkisesta asiasta. Hän kumartui ja käänsi katseensa kokonaan tyttöön, hymyillen tälle vienosti, lohduttavasti. ”Nyt on hyvästien aika”, Harry kuiskasi aivan yhtä pehmeästi kuin hän katsoi Lunaan. Tyttö tuijotti poikaa hämääntyneenä, jähmettyneenä, kun tämä kurottautui täyteen pituuteensa ja silmät tiiviisti menosuuntaa kohden.
”Älä!” Luna huudahti ja heittäytyi Harryä kohden. Poika havahtui tytön yhtäkkiseen äänenkorotukseen ja käännähti hämmentyneenä tätä kohden. Tai niin hänen piti, liukas muurinreuna antoi periksi pojan jalkojen alla. Se oli menoa nyt, turha oli enää mitään tapella, luonto voisi hänen puolestaan hoitaa homman kotiin. Tuntiessaan tyhjyyden alapuolellaan, hän sulki silmänsä ja mutisi mielessään viimeiset jäähyväiset, jotka keskeytti tiukka ote hänen ranteestaan. Hän avasi silmänsä ja näki vielä kerran Lunan kasvot.
”Mitä?” Oli ainoa sana jonka poika pystyi suustaan päästämään, hämmennys oli niin suuri.
”Ei, en päästä sinua, en ennen, kuin olen sanonut sanottavani loppuun”, Luna hengähti, Harrysta kiinni nappaaminen oli vaatinut paljon voimia, velhot eivät sauvojensa heilutuksilta juuri harjoittaneet omaa fyysistä kuntoaan, ellei siis ollut kyse huispaajista.
”Mitä vielä?” pojan äänestä välkkyi hänen tahtomattaan lievä turhautuneisuus.
”Kun näet äitini, lupaathan sanoa hänelle, että kaipaan häntä?” Luna kuiskasi, hyvin hiljaa, kuin peläten että sanat rikkoisivat jotain arvokasta ja pyhää, ”Lupaathan?”
”Lupaan”
”Nähdään”
”Kuinka pian?”
”Nopeammin kuin uskotkaan”
Luna päästi irti.
*Lupaukset ilmaa
Jokaiselle valmis hauta*
--------------------
A/N: Okei, tämä on myös Finissä nimimerkilläni Kriizz. Kommentti olisi toivottua, virtuaaliset muumipiparit kaikille kommentoineille! ;]
Jos ihmettelette noita kappaleenparsia tuossa alussa ja lopussa, Apulannan kappaleesta Hippo ne ovat. Hyvä kappale kuules! Hehe.
Joten... Kommenttia?... *puppy eyes*
Vastaukset 4
Vanhimmat
Musta tää oli aivan ihana... Ihna! Vaikka olikin niin surullinen... Havvy-parka....
Hehee... Kiitos kovasti. *hali* teikäläiseltä on aina ihana saada kommenttia! Kaveria ei jätetä. Joten vaihdoit nimesi lopullisesti SaraLiiksi?
tosi hienoa tekstiä, jos ei oteta lukuun satunnaisia kieliopillisia virheitä...
pidin tuosta todella. oletko kirjoittanut muitakin?mä olen itsekin kirjoittanut jotain, mutta ne ei ole netissä...
Kiitos kovasti! Oliko siellä vielä virheitä? Höö, *nolostuu* Sunri antoi minulle vinkkejä vain kerronnallisissa kohdissa, joissa minä olin mennyt sössimään. Eli minun mokiani.
Olen kirjoittanut nettiin yli vuoden ajan. FinFanFuniin pääasiassa. Se on oikea Potterficcien paratiisi jos haluaa pysytellä suomenkielessä.
Tosin olen siellä nimimerkillä Kriizz. Onhan siellä Kuu Kaunisrakkaus, mutta se on vain ilkeä identtinen kaksoisisareni. Joka on kirjoittanut törkeän huonoja ficcejä. *köh* :] Heheee...