Ihan aluksi kerron, että isäni nykyinen naisystävä on mukava ja kaikin puolin herttainen ihminen. Olen onnellinen, että isäni hänet löysi.
Ja minusta sen verran, että olen melkein kolmikymppinen, ja minulla on muutaman vuoden nuorempi sisar ja 14-vuotias veli.
ja sitten se ongelma...
Äitimme kuoli 5 vuotta sitten. Pari kuukautta kuolemasta isämme alkoi viettää jokaisen viikonlopun ravintoloissa. Tuloksellista toimintaa: ensimmäinen tyttöystävä oli löydetty 5kk äitimme kuoleman jälkeen.
Baari reissut jatkuivat ja tyttöystävät vaihtuivat. Isäämme ei kertaakaan hetkauttanut se, että hänellä oli alaikäinen äitiään kaipaava ja myös isän huomiota kaipaava alaikäinen hoidettavanaan. Pojanhan sai aina täysi-ikäisille tyttärille työnnettyä (ja tokihan me veljemme otimme vaikka välillä olimme aivan lirissä kun me molemmat siskot käymme vuorotöissä: välillä veli oli mukana töissä kun muuta vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ollut).
Isää ei myöskään häirinnyt se, että eräskin tyttöystävä oli aivan avoimen vihamielinen meitä tyttäriä kohtaan, ja eräs ei puhunut koskaan meille mitään, ja veljeämmekin kohteli kuin ilmaa. Isämme oli lähinnä huolissaan siitä, että tyttöystävillä ei koskaan saisi olla pahamieli: esim pahamieli voisi tulla siitä että isä veisi pienen poikansa matkalle jonnekin. Isä siis ei koskaan vienyt poikaa minnekään, mutta tyttöystäviä senkin edestä. No, ei hätää. Siskot jos lähti etelään, veli pääsi a i n a mukaan.
Puolisentoista vuotta sitten isä löysi naisen, kutsutaan häntä nyt vaikka Liisaksi. Liisa on todella mukava, ja elämää nähnyt nainen. Hänellä on kolme omaa lasta, ja suurimman osan elämää hän on viettänyt yksinhuoltajana.
Voin ihan käsisydämmellä sanoa, että sinä päivänä kun Liisa tuli kuvioihin, olin todella helpottunut, nythän pikkuveljeni elämässä on mukava nainen joka pojasta välittää, ja isänkin elämä rauhoittui. Nuoren normaalin naisen elämäni katkesi äidin kuolemaan, ja hölmöilevän, vastuuta karttelevan isän toimien korjailuun. Ei liene yllätys jos kerron olevani sinkku: missä välissä olisin miehen ehtinyt löytää vuorotöiden ja pikkuveljen hoitamisen ohessa.
Kaiken vastuun pakoilun ja ravintoloissa kiertelemisen jälkeen isämme on ilmeisesti päättänyt korjata aiemmat hölmöilyt ja olla vanhempi oikein viimeisen päälle:
Meillä on ollut tapana käydä perheen (isä ja me lapset) syömässä äidin kuoleman vuosipäivänä. Nyt kun uusi tyttöystävä on kuvioissa, niin isä vaatii että hänet on otettava mukaan, samoin kuin äitienpäivänä. En ole halunnut, ja isä on raivonnut minulle.
Olen aikaisempien ja nykyisen tyttöystävän aikana yrittänyt ehdottaa isälle, josko hän menisi vaikka tyttöystävän kanssa kahden niinä päivinä syömään ja me lapset menisimme keskenämme. Isälle ei käy, hän haluaa että menemme "perheenä". Siinä siis tämä ongelma. Kaikki vanha pitäisi unohtaa. Konkreettisesti esim lapsuudenkotimme on remontoitu katosta lattiaan, ja kaikki vanhasta elämästä muistuttava on heitetty pois (huonekalut ym). Okei, ymmärrän että kun heillä on nyt yhteinen koti, niin siitä halutaan tehdä omannäköinen. Eikä se haittaa, tavaraahan se vain on, muistoja kukaan ei voi viedä.
Tai sitten voi...
Jollakin kierolla tavalla isämme yrittää tehdä äitimme kuolinpäivästä uusioperheen perustamisen juhlapäivää. Äitienpäivänä juhlapäivää olisi pitänyt viettää Liisan kunniaksi, koska "on Liisakin äiti". Joo, mutta ei meidän äiti. Meidän äitiä olisi pitänyt viettää siinä sivussa hiljaa ja vaivihkaa koska nyt isällä on uusi elämä.
Tämä on tylysti sanottu: 5 vuotta sitten meidän perheestä kuoli konkreettisesti yksi ihminen, mutta jossain mielessä kaksi ihmistä, vaimo ja äiti. Vaimo on vaihtuva luonnonvara, uuden puolison voi rinnalleen löytää, ja sitähän me isällemme toivoimme. Äiti vain on korvaamaton. Sitä isämme ei tunnu ymmärtävän eikä kunnioita haluamme muistaa o m a a äitiämme kahdesti vuodessa sillä tavoin kuin itse haluamme.
Isä ei tajua, että hän on ollut onnellisessa asemassa ja on voinut kertoa omalle, 85 vuotiaana kuolleelle äidilleen elämässään tapahtuneet suuret ilot (häät, lapset ym). Me lapset emme voi sitä tehdä. Tulevaisuudessa veljeni rippijuhlista, mahdollisista ylioppilasjuhlista, ja myös meidän tyttärien kaikista suurista juhlista äiti on poissa. Meillä ei ole omasta äidistämme jäljellä muuta kuin muistot ja menneisyys,ja ne kaksi päivää vuodessa ja sitä ei isä meille halua sallia, koska ne päivät pitäisi viettää "uuden perheen" kanssa.
Olenko siis "huono" tytär kun pidän tiukasti kiinni näistä päivistä (siis kahdesta päivästä vuodessa, jolloin me lapset olemme käyneet keskenämme syömässä, eli siihen ei mene kuin parisen tuntia per päivä), jo ihan sen takia, että veljeni oli niin pieni kun äiti kuoli ja toivoisin, että näiden päivien ansiosta äitiämme muistettaisiin edes hiukan, eikä unohdettaisi, vaikka isä uutta elämää ja vanhojen unohtamista voimakkaasti rummuttaakin.
Hassuinta tässä on se, että Liisa ei ole mitään vaatimuksia tehnyt vaan ne on tehnyt meidän isä. Olen koko ajan luottanut siihen, että Liisa on elämää kokenut nainen, joka antaa tilaa meille lapsille asiassa, joka on meille vieläkin todella kipeä.

Vastaukset 6
Vanhimmat
Ehkä isäsi pelkää että hänen elämänsä uusi onni katoaa jos hän muistaa vanhaa elämää. Ja siksi hän haluaa uusia kaiken. Mutta sitten taas juhlapäivinä pitäisi olla muulla lailla.
On aivan selvää että haluatte viettää äidin muistopäivää. En minäkään halua että puolisoni lapset unohtavat äitinsä. Heille hänen kuvansa haalistuu koska he ovat vasta pieniä 6 ja 7 vuotiaat, mutta silti haluan että he muistavat äitinsä, kun hän kuolee. Meille tämä on vasta edessä. lue aikaisemmat kirjoitukset aiheesta, isän oikeus lapseen.
Hankala neuvoa, kun en teitä tunne. Mutta kerron minun perheestäni.
Minulla kuoli isä, kun oli 18-vuotias ja veljeni oli 14-vuotias. Siitä on nyt aikaa 11 vuotta. Äidillämme on uusi puoliso, ihana "nallekarhumies". Hän tuli kuviohin kolme-neljä vuotta isän kuoleman jälkeen. Hän kuuluu ihan samalla tavalla perheeseemme, kuin minun miehenikin, vaikka hän ei minun isäni olekaan. Hän on täysivaltainen perheenjäsen.
Meillä isänpäivänä me lapset käymme haudalla. Ensimmäisinä vuosina äiti oli mukana, ei enään. Me voimme tällaiset asiat hoitaa itse. Eihän isäni ollut hänen isänsä, vaan aviomies. Eikä meillä ole sen kummempaa tarvetta ryhmässä muistella vanhaa perhettä. Ei oikeasti! Meillä on oikein hyvä perhe nytkin! Isänpäivänä kuitenkin muistamme äitimme uutta puolisoa, koska vaikka hän ei olekaan isämme, hän on lasteni vaari. Kun minulla ei ollut lapsia, emme muistaneet isänpäivänä erikseen äidin uutta puolisoa, mutta kun tuli lapsi, niin... Ja tietysti me kyllä joskus puhumme vanhasta ajasta, jos tulee mieleen jotain. Ja jokainen meistä varmasti välillä miettii isää ja silloista elämää, kuten lapsuutta jne. Mutta se ei ole sidottu päivään eikä läsnäolijoihin (onko koolla vanha vai uusi perhe).
Me rakastimme isää kovasti. Mutta isää ei ole enään. Me elämme tässä päivässä, emme enään lainkaan menneessä. Pari seuraavaa vuotta isän kuoleman jälkeen kävimme kaiken monta kertaa läpi. Ei enään sen jäleen paljoakaan. Eikä me sen kummemmin "vietetä" kuolinpäivää. Jokainen voi (ja varmasti niin tekeekin) omassa mielessään muistella tuota päivää ja isää yleensäkin. Haudalla käymme joskus kaikki yhdessä, joskus kaikki yksitellen, joskus vain minä, tai veli tai.... Siitä ei ole tehty numeroa.
Kyllä mekin olemme menneet elämässämme eteenpäin, emmekä elä menneisyydessä.
Äitimme kuolinpäivä ja äitienpäivä on meillä lapsilla ollut sellaiset päivät, jolloin käymme viemässä haudalle kynttilän ja/tai kukat, ja sen jälkeen olemme menneet yhdessä syömään. Itseasiassa emme me lapset niinä päivinä itke ja surkuttele "kohtaloamme" tai itke kuolleen äidin perään vaan vietämme mukavan hetken yhdessä syöden ja yhdessäolosta nauttien.
Jotenkin ne päivät ja ne hetket ovat vain meidän lasten omia, ja niitä on vaikea jakaa. Emme kaipaa siihen edes isäämme mukaan. Isähän kokee kaiken puolison näkökulmasta.
Muutoin meidän "uusioperheessä" juhlat (joulut ym) vietetään koko porukalla (myös Liisan aikuiset lapset ovat mukana).
Jos joskus löydän miehen ja menen naimisiin, niin Liisa on tietysti häissä mukana jne.
Mutta miksi me lapset emme saisi näitä kahta päivää vuodessa? Me lapset emme ole niistä päivistä suurta numeroa tehneet, vaan meidän isä. Meidän puolesta sopisi oikein hyvinkin, että nämä päivät jäisi vain meidän lasten kesken vietettäviksi, mutta isä vaatii muuta.
Ihana tapa teillä. Harvoin (varmasti liian harvoin) sisarukset kokoontuvat yhteen sitten aikuisena, olivatpa vanhemmat elossa tai ei.
Sanoit, että isäsi tekee noista päivistä numeron, että te lapset olisittekin mielellänne keskenänne. Ehkäpä sinun olisi hyvä jutella asiasta isäsi kanssa. Sano samat asiat, jotka äskeisissä kirjoituksissasi kerroit!
Olen puhunut isälle moneen kertaan, hartaasti perustellen, mutta kun ei mene jakeluun.
Välillä olen ollut todella harmissani isäni käytöksestä.
Mielestäni isä ei kunnioita meitä lapsia lainkaan, vaan edelleen kaikki asiat pitäisi tehdä niin kuin hän itse tahtoo, muista viis. Niin isä käyttäytyi äitimme eläessä, ja äitimme kuoleman jälkeen.
No, nyt äidin kuolinpäivä on takanapäin, ja uusi taistelu äitienpäivästä on edessä puolen vuoden kuluttua =(
Ensimmäinsestä viestistäsi sain sen kuvan, että tulet toimeen isäsi "uuden" kanssa. Jos hän ei ole itse itseään tunkenut "muistopäiviinne" vaan isänne on päättänyt että hän tulee. Niin kokeile puhua asiasta kahdestaan ns. äitipuolesi kanssa. Uskon että hän ymmärtää kantasi ja voi kenties puhua isällesi...