Ihmisen osuus luonnon kierokulussa

Vaahteroiden ruska hiipuu lehtien alas putoamiseen. Pari hallayötä antoi niille alas leijumiskehotuksen. Niinpä ruska on laskeutunut puistonurmikolle.
Tintit ja varpusetkin ovat tökittäneet kolmatta litraa maapähkinän puolikkaita metalliverkkoisesta syöttötörpöstä.
200-300 sadan hanhiparvia lensi eilen lounaan suuntaan.

Mukavat, kuivat lokakuun alkupäivät. Tekee näin lokakuusta lyhyempää.

Sitä saa vaan arvailla millaiseksi luonto muuttuu kun viimeinenkin ihminen joskus maapallolta poistuu lajikuoleman takia.
Luin äsken lehdestä, että mm. Japanin nykyinen asukasluku 128 miljoonaa putoaisi vuoteen 2060 mennessä 87 miljoonaan. Väheneminen olisi merkittävää.

Monet ihmisetkin katsovat ihmislajin katoamisen maapallolta olevan luonnolle suuri edistysharppaus. Emme ole tuota enää todistamassa.

Ebola ym:t hoitaa hommat

Alottajan mainitsemasta suosta ja sen eläimistöstä ja kasveista tuli kiire omalle ruovikolle, ja siellä piti eräänä päivänä käydä viivähtämässä.
Västäräkki joka pyydystää laiturilta rannassa liikkuvia korentoja oli irrotetuista siivistä päätellen saanut poikasilleen ruokaa, sitä se elämä on toisen on kuoltava että ketju jatkaa elämää.
Kuovin pesä oli ollut käytössä muuttaneet jo varmaan, keskikesällä kuului usein kuovin ääni, mutta vaikea on havainnoida lentävää lintua laulaa alas syöksyessään ja putous on hurjaa.

Karpaloiden takia sinne ruovikolle halusin raakoja ovat valkoisia vielä alapuolelta vaatii pakkasöitä kypsyäkseen.
Kerääminen myöhään syksyllä kylmää hommaa monesti on ollut veden alla tuo arvokas sato.

Muurahaiskeko vaikutti pyramiidilta kun suuret puut oli rinteestä kaadettu ja oksat raivattu isoiksi kasoiksi tien viereen.
Aina siellä on näkemistä ja kokemista vuodenajoista riippumnatta, siellä on mielenkiintoista seurattavaa mieli lepää ja puhtaan raikkaan ilman hengittäminen tekee hyvä joka solulle.
Olen syksystä nauttiva, vielä ennen sateita menen termoskannun kanssa laiturikahville, lisävarusteina shaali ja kiikari tietysti kamerakin.

Minäkin rakastan syksyä, mutta vähemmän kuin kevättä ja kesää, kuitenkin enemmän kuin talvea. Tämä syksy on näyttänyt parastaan, viikonloppukin auringon kultaamana ja on saatu kuun kasvua seurata yötaivaalta. Aamuiset usvat pehmentävät ääriviivat, maan väritkin niin pehmeät , lepoon valmistautumassa. Nyt on pilvessä, tuuli riipii ruskalehtiä, pääsee lehtikasoja pöllyttämään lapsen innolla...koirakin tietää että se on hauskaa.

Minäkin tervehdin ilolla luonnonsuojelupäätöksiä, suot saavat olla soita ilman ojituksia, ei niillä koskaan kunnon puustoa ole saatu kasvamaan ja on valunut turhaan suovedet järviin. Vesilintujen täytyy saada asua kotonaan. liian monen lajin kotipesä on muuttunut ihmisten toimista kuolinpesäksi. Olen hyvin iloinen , kun saatiin hiljattain perustetuksi synnyinseudulleni Etelä-Konneveden kansallispuisto, osittain Rautalammin puolella. Sieltä kirkkopuistosta muistan lapsuudesta pehmoiset kissankäpälämatot, nyt niitä saa etsimällä etsiä, kun multaa on lisätty . Alukesäisin joutuu surukseen huomaamaan , miten pölyttäjiä on vähän, siinä muutkin piensiivekkäät kuin mehiläiset olisivat tarpeen sadon varmistamisessa.

Miten kaipaankaan siiliä ja sammakkoakin, mihin nekin ovat kadonneet pihapiireistä. Tälläkin asuinaueella pihoissa on siistiä kiveystä, nurmikot nypitty ja kaikki trimmattu, misään ei ole piiloja eikä pesäpaikkoja pienille ystäville. Olemme laittaneet perhoshotellin ja linnunpönttöjä, osa tontista on pikku kukkaketona, on pari lähopökkelöäkin aidan vieressä pötköllään. Sisiliskot sentään ottivat aurinkoa kanssamme pihavajan portailla , niin kauniita ja siroja kuin korut .