reinhard

... kirjoitellut tänne sellaisia lyhyitä pätkiä harva se päivä.

VAARINI HAUTAJAISET

Vaarini eli pitkän elämän, 93 vuotta.
Olin silloin pikkupoika, kun vaarini, olkoon nyt vaikka Kalle heitti hyvästit tälle elämälle.

Mummoni ja vaarini asustivat omassa kamarissaan.
Isä ruukasi joka aamu viedä kahvi-ja aamiaistarjottimen vanhemmilleen.
Tämä tammikuinen aamu oli erilainen.
Isä tuli vakavailmeisenä kamarista sanoen: "Kalle ei huoku ennää, seon nyt loppu.

Mummo kähni isäni perässä hänkin pirtin puolelle alkaen puhumaan: Nyt seon tullut vaarillenne loppu, on päässyt taivaan kunniaan.
Itsekukanenkin kävästiin mummon ja vaarin kamarissa katastamassa kuollutta.
Minulle jäi elävästi mieleen kaikki Kalle vaarini poismenoon liittyvät rituaalit seuraavien viikkojen aikana.
Kalle makasi selällään peitto puoleksi lattialla ja toinen käsi repsotti sängyn laidan yli.

Isä lähti heti aamusyönnin jälkeen hiihtamaan järven yli ruumiinpesijää hakemaan.

Muutaman tunnin päästä isä palasi kylän naisen kanssa, joka oli erikoistunut kuolleen valmistamiseen lähtökuntoon.

Meitä penskoja kiellettin menemästä kammarin puolelle, jossa ruumiinpesu tapahtui ja vainaja puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin.

Sen jälkeen vainaja nostettiin sangyn kannella kartanolla odottavaan hevosrekeen.
Kalle-vaari siirrettiin ruumisaittaan, jollaisia oli siihen aikaan vainajien varastoimiseksi hautajaisten odotusta varten.

Riihi oli pelottava. Se könötti metsikön laidassa ison kuusen juurella.
Varsinkin pimeän aikaa meistä tuntui, että aitassa kummitteli. Kummitusjuttuja kuulimme paljon siihen aikaan.
Kun ei ollut televisioita, eikä mitään muutakaan ajankulua, iltaisin ruukasi joku vieras kylältä tulla raatailemaan sota-aikaisista asioista ja varsinkin kummitusjutuista.

Mummo varoitti meitä menemästä ruumisaittaan.
Mummo kertoi, että aikanaan oli pari miesta mennyt juopottelemaan ruumisaittaan, vaikka siellä oli vainaja.
Miehet olivat kiusoitelleet vainajalle: "Nousehan ylös ja tule tänne ryypylle meidän kanssa.
Äkkiä arkun kansi oli kohonnut ja vainaja oli sieltä tiiraillut.
Miehille tuli äkkilähtö aitasta ja he menivät kertomaan tapausta talon väelle.
Talon isäntä oli mennyt aittaan miesten kanssa.
Toden totta, arkun kansi oli raollaan.
Isäntä haki vasaran ja nauloja naulaten arkun kannen lujasti kiinni. Siellä kyllä nyt pysyt. Seon rumaa, jos ruumiit alakaa kurkistelemaan.

Tammikuussa oli kovia pakkasia. Vaari oli maannut riihen lattialla ja jäätynyt tönköksi.
Isä haki kirkolta arkun ja kun vaaria yritettiin tunkea siihen, ei se mennyt, kun oli jäänyt kädet levälleen.

Vaari piti viedä saunan lämpöön sulamaan, jotta hänet sitten voitiin suoristaa kapeaan arkkuun.

Jo ennen hautajaisia kylän ihmisiä kävi tuomassa surunvalitteluja ja jokaisella oli jotakin tuomisia.
Siihen aikaan oli tapana, että koko kylä osallistuu hautajaisiin tuomisilla ja myötätunnon eleillä.
Viimein koitti hautajaispäivä, joka ruukattiin pitää sunnuntaisin.

Hautajaisia nimitettiin peijaisiksi, aivankuin hirvipeijaisia nykyään runsaine syömisineen.

Meillä oli lihakarjaa, vasikoita. Niinpä yksi vasikka pääsi hengestään, jotta peijaisväelle olisi tarjolla lihaa ja perunoita.

Väkiä alkoi tulla heti aamusta päivin.
Talon Halli koira oli ihmeissään ja haukkua räksytti koko ajan. Se ei voinut käsittää, miksi väkeä tulee kuin muurahaisia.
Koira piti viedä navettaa, jotta se ei olisi häirinnyt hautajaisia.

Virrenveisuu oli hautajaisten ohjelmaa muun keskustelun lomassa.
Varsinkin vanhempi uskovainen naisväki oli kovia veisaamaan.
"..Kohtaa muustaan hautaan lasketaan, muun rruumis raukkaani ja siiteistänsä päästetään, mun kallis sieluunii...

Siihen aikaan oli tapana, että kokoonnuttiin pihalle vainajan arkun äärelle katsomaan vainaajaa.
Arkun kansi avattiin ja siinä kaikki töllistelivät ja sitten laulettiin yhteislauluna.

..."Sun haltuus rakas isäni, mä aina annan itseni, mun sieluni ja ruumiini, sä Herra ota vastahas.
Pienenä poikana kuolleen katsominen oli pelottavaa.
Muistab kuin eilisen päivän, kun vaari makasi arkussaan kädet ristissä rinnan päällä.
Vaarilla oli pitkä parta niinkuin jeesuksella ja harmaja tukka.
Monet naiset tekivät ristinmerkkejä rintansa päällä.
En muista, minkä takia oli sellainen tapa.
Kun arkun kansi avattiin, miehet ottivat karvareuhkansa pois päästä virren laulun ajaksi.
Naisväellä oli huivit aina tiiviisti päällä niin sisällä kuin ulkona.

Arkku oli aseteltu kuusen oksien päälle ja arkun kummallakin puolella oli kaksi kuusta koristeena.

Sitten arkku nostettiin hevosrekeen ja sitä lähdettiin kuljettamaan isolle tielle, jonka varrella odotti kuorma-auto jatkokuljetukselle kirkonkylän hautuumaalle.
Meille ei ollut kunnon maantietä siihen aikaan, vaan ainoastaan niin sanottu kärrytie.
Talvisin pääsi ihmisten ilmoille hevsen reessä tai hiihtämällä.
Oli kova pakkanen hautajaispäivänä.
Monia hevosia rekineen kuljetti peijaisväkeä tienvarteen ja siitä linja-autolla edelleen maalikylään.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun saavuttiin maalikyllään korkealla mäellä olevaan kirkkoon siunaustilaisuuteen.
Varsinaista siunauskappelia ei silloin pitäjässä vielä ollut, vaan siunaus tapahtui kirkossa.
Minulle saattoi olla ensimäinen kerta, kun pääsin käymään maalikylässä ja siksipä ällistelin katsellen ympärilleni näkiessäni paljon taloja.
Noustuamme kirkonmäelle silmäni nauliintuivat oudon näköiseen ukkoon, joka seisoi liikkumatta paikallaan ja tuijotti.
Minä vain seisoin paikallani ja odotin, eikö sotamies liikahda. Muut meni jo kirkon rappusilla.

Mikä tuo ukko on ? Se on patsas, joka vartioipi sankarihautausmaata, kuului äitini sanovan.
Onko se elävä ?
Tuu jo sieltä, ei ne patsaat ole eläviä.

Kirkossa ihmettelin, mistä alkoi kuulumaan urkujen pauhinaa.
Sitten hoksin ja käänsi pääni ylös.
Siellä oli kummallisen näköisiä putkia ja iso mies istui selin soittaen niitä.
Se on Roope kanttori, sanoi äiti.
Roope lauloi harvinaisen kovalla äänellä.

"..Taivaaseen käy matkammee, maa ei viihdyttää saa meitä, kaanaan maahan kuljemmee, koleoita korpiteitäää, täällä täytyy taivaltaa, taivaassa oon isisänmaa.. kuului Roopen jylhä laulua.

Maasta olet sinä tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman, Jeesus kristus sinun vapahtajasi on sinut herättävä viimeisenä päivänä.
Minulle tilaisuu oli ensimmäinen ja ylen ihmeellinen.
En malttanut olla kuiskaamatta. Joko se on kohta viimeinen päivä ja vaari herätetään kuolleista.

Ei sitä tiedä kukaan, ei Jeesus, eivätkä taivasten enkelitkään, sanoi äiti.
Kirkosta matka jatkui kaakkurinvaaralle, jonne hautaus tapahtui.
Oli kauhean kylmää ja ilta pimeää ilta neljän aikoihin.
Lyhdyt valaisivat tummaa isoa kuoppaa maassa.
Mummoani talutettiin lumikinosten keskellä kaakkurivaaran päällä.
Sieltä korkealta vaaran päältä näkyi paljon valoja kirkonkylän kulmilta.
Mummo kävi ripistelemääs multaa arkulle ja teki ristinmerkin.
Mummoni oli vienan karjalasta lähtöisin, josta Kalle vaarini oli hänet kopannut ajaessaan hevsella rahtia oulun ja muurmannin radan välillä.
Mummoni oli siis ortodoksista alkuperää, mutta liittynyt sitten luterialisuuteen ja edelleen lestadiolaisuuteen.
Mummo kertoi, että aikanaan tuli kyllään saarnamies, joka oli saarnannut niin voimallisesti, että koko seurapirtissä oli väki kyynelehtinyt ja useita oli kääntynyt parannukseen, niin mummonikin.

Minulle tuli kova vedenheittotarvis siellä hautuumaalla ja minun oli tosi vaikeaa olla.
Seisoin jalat ristissä, enkä älynnyt kävellä kauemmas tarpeilleni.
Virrenveisuu jatkui loputtoman kauan myös haudalla ja papin puheesta ei meinannut tulla loppua.
Lopulta lähdettiin laskeutumaan alas kaakkurinvaaran rinnettä ja kävi niinkuin olin pelännyt.
MInulla tuli housuun. Vähän aikaa oli lämmin olo.
Muutakin hauskaa sattui. Jyrkältä hautuumaan laelta laskuduttaessa mummoja meni nurin ja laskivat metonmäen humlahtaen lumikinokseen.
Minun mummoni meni niin ikään nurin ja saattajat matkassa.
Kuului vaan uikutuksia: "Herra Isä nähköön, nyt tänne kyllä palellutaan !"

Kotimatkalla jouduin seisomaan linja-autossa, kun ei ollut tarpeeksi isutmapaikkoja.
Eräs vanha mies sanoi: "Istuppa pooika setän polovelle, kyllä setän polovi kestää.
Mielelläni istuinkin, sillä tuntui, etten jaksa seistä.
Kohta istuessani setä sanoi: "Nousehan ylös, missäs oot kastellu housusi, kun läpi tullee.
Märät housuni olivat nyt kastelleet myös setän poloven.
Mummoni oli taikauskoinen. Heti vaarin kuoleman jälkeen hän oli muuttanut kamarista pirttiin asumaan.
Mummo ei uskaltanut enää olla yksin kamarissa, jonne vaari oli kuollut.
Luultavasti hän uskoi vaarin sielun vielä viipyvän kamarissa.
Kylässäni oli tapana, että kaikki vainajan vaatteet poltettiin, niin meilläkin.
Vaatteitten lisäksi polttoroviolle joutui myös vaarin rautasänky, jota hetekaksi kutsuttiin.
Koko kamari remontoitiin uudestaan kattoa, seinää ja lattioita myöten.

Seinät tapiseerattiin uudelleen ja lattia uusittiin. Kattoon tuli uudet pahvilevyt.
Vasta kevään tullen maaliskuussa, kun päivät pitenivät, mummo uskalti muuttaa takaisin uudistettuun kamariinsa asumaan