Ongelmana on, että en jaksa elää.
En jaksa tehdä mitään, vaikka olen siinä vaiheessa iällisesti että pitäisi alkaa suunnittelemaan omaa elämää. Olen 19-vuotias nainen ja asun kotona. Täytän tänä vuonna 20.
Lopetin käymästä koulussa koska paloin loppuun, niin ja liittyi siihen muutakin, nimittäin henkisesti väkivaltainen ihmissuhde josta olen toipumassa, sain siis siitä traumoja ja ahdistuksen.
Siskoni on tänä vuonna 17 täyttävä, ja hän on jo tehnyt asunnon etsinnän eteen töitä ja todnäk. muuttaa pois kotoa marraskuussa.
Itse asun täällä isäni, äitini, kaksosveljieni ja siskoni kanssa vielä kunnes siskoni muuttaa.
En tiedä yhtään mitä elämälläni tekisin. Toivoisin vain että joku voisi sen tulla minulle kertomaan koska olen aivan hukassa ahdistukseni kanssa. Olen piilottanut sen ja kaiken muunkin jo pitkän aikaa, tuntuu kuin olisin puhunut siitä liian myöhään sillä se on syventynyt.
En jaksa tehdä mitään, vaikka olen siinä vaiheessa iällisesti että pitäisi alkaa suunnittelemaan omaa elämää. Olen 19-vuotias nainen ja asun kotona. Täytän tänä vuonna 20.
Lopetin käymästä koulussa koska paloin loppuun, niin ja liittyi siihen muutakin, nimittäin henkisesti väkivaltainen ihmissuhde josta olen toipumassa, sain siis siitä traumoja ja ahdistuksen.
Siskoni on tänä vuonna 17 täyttävä, ja hän on jo tehnyt asunnon etsinnän eteen töitä ja todnäk. muuttaa pois kotoa marraskuussa.
Itse asun täällä isäni, äitini, kaksosveljieni ja siskoni kanssa vielä kunnes siskoni muuttaa.
En tiedä yhtään mitä elämälläni tekisin. Toivoisin vain että joku voisi sen tulla minulle kertomaan koska olen aivan hukassa ahdistukseni kanssa. Olen piilottanut sen ja kaiken muunkin jo pitkän aikaa, tuntuu kuin olisin puhunut siitä liian myöhään sillä se on syventynyt.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos oot tarpeeksi vajaa olemaan ajattelematta negatiivisia asioita ja tuosta vain voit lähtä lenkille, paranet. Muuten et, loppu se on, hyvät ihmiset kärsii ja kuolee.
Joo, olen yrittänyt kusettaa itseäni monet kerrat jatkamaan ja sitten taas uppoudun ajatuksiini ja herään todellisuudesta kylmin käsin.
Olin eräässä vaiheessa hullu, koska pakotin itseni treenaamaan ja treenasinkin kuin helvetin kone.
Nyt en oikein treenaa, mutta lenkillä kyllä käyn. Vituttaa olla masentunut, koska sinä vittuilet itsellesi lenkin aikana koska tuntuu kuin joku estäisi sinua menemästä kovempaa ja pitämästä ryhtiä ja kehoa suorassa. Tuntee suorastaan rumaksi itsensä siinä samassa vielä kun kävelee ja puhuu itsensä kanssa päänsä sisällä: ''Mene!! Kävele nyt ja vedä täysillä niinkuin tämä olisi viimeinen elinpäiväsi.'' Ja mitä kävikään, joskus en saa koko lenkin aikana vedettyä niin että tulokset olisivat hyödylliset.
Nykyisin sitten en treenaa koska haluan olla jälleen rasvaton kokonaan ja sitten aloittaa treenaamisen, koska lihaskunto on jees mutta ylimääräistäkin tullut.
Ongelma on se, että olen moni voisi sanoa minua patalaiskaksi ihmiseksi, oikeastaan minä itse kerron itselleni niin vaikka tiedän että se on psyykkistä että en jaksa.