Kirjoitin jo tuonne alemmas sijoitetun lapsen kaksoisidentiteetistä, eli mielestäni olisi jo aika "tunnustaa", että myös sijoitetulla lapsella on useampi identiteetti, aivan kuten adoptiolapsella.
Tätä identiteettiä tulisi jatkaa ja esim. sijoituksen purettua (jos kyseessä ollut "pitkäaikainen sijotus) suomalla lain tukemana lapselle oikeus pitää yhteyttä myös häntä huoltaneisiin sijaisvanhempiin. Vietettyään vuosia sijaiskodissa lapselle väistämättä syntyy juuria myös sijaiskotiin.
"On selvä, että lakipykälässä on aukko, jos lapsen menneisyyttä sijaisperheessä(sijoituksen purkaannuttua) ei millään lailla tueta. Kyllähän lapsi ilman muuta kiintyy sijaisvanhempiin ja siirtyminen takaisin biovanhempiin aiheuttaa myös luopumisen kriisin, tälläkertaa sijaisvanhemmista. Lapsella voi olla kovakin ikävä ja hän ei ehkä osaa/uskalla sitä kenellekään ilmaista. Riippuen biovanhemmasta, mutta useimmiten he eivät ole itse kykeneviä ymmärtämään lapsensa "kaksoisidentiteettiä", joka todella on olemassa. Mielestäni sosiaaliviranomaisten ja muiden ao.tahojen , näiden lasten parissa työskentelevien pitäisi alkaa puhua myös tästä _SIJOITETTUJEN LASTEN_ _kaksoisidentiteetistä_ eikä pelkästään silloin, kun kyseessä on adoptiolapsi.
Kaksoisidentiteetti, mikä väistämättä syntyy, kun lapsi kasvaa vuoroin sekä bio-, että sijaisperheessä? Oikeastaan, pitäisi puhua jopa kolmoisidentiteetistä, jos mukana on kasvua myöskin Lastenkodissa, kenties vuosien verran, ennen sijoitusta perheeseen.
Mielestäni kun sijoitus ja kotiuttaminen tapahtuu bioperheeseen, voitaisiin (tai suoremmin _pitäisi_) tapaamisia jatkaa käänteisesti, eli niin, että lapsi saisi käydä(lapsella tulisi olla kirjallinen oikeus) säännöllisesti sijaisvanhemmilla ja se voitaisiin kirjata oikein papereihin eli hoitosuunnitelmaan (samalla tavalla kun huostaanotossa tehdään tapaamissuunnitelma biovanhempien kanssa). Samalla sijaisvanhemmilla olisi mahdollisuus nähdä hoivaamansa lapsen kehittymistä ja tarvittaessa ehkä tukea biovanhempaa tai puuttua epäkohtiin.
On melko kylmä ajattelutapa ajatella, että lapsella olisi tunteet vain biovanhempiin jos kuitenkin käytännössä sijaisvanhemmat ovat olleet lapsen varhaisvuosien huoltajia, vanhempia ja tukijoita. Tottakai lapsi kiintyy sijaisvanhempiin myös.
Pitäisi päästä pois vastakkain asettelusta; ON-OFF, eli ikään kuin lapsi ei kykenisi välittämään _kummastakin vanhemmuuden tahosta_.
Tämän voisi kääntää lapselle rikkaudeksi, hänellä on kaksi vanhemmuuden tahoa, jotka välittävät ja toivovat hänen parastaan. "
Toivoisin asiasta keskustelua?
Tätä identiteettiä tulisi jatkaa ja esim. sijoituksen purettua (jos kyseessä ollut "pitkäaikainen sijotus) suomalla lain tukemana lapselle oikeus pitää yhteyttä myös häntä huoltaneisiin sijaisvanhempiin. Vietettyään vuosia sijaiskodissa lapselle väistämättä syntyy juuria myös sijaiskotiin.
"On selvä, että lakipykälässä on aukko, jos lapsen menneisyyttä sijaisperheessä(sijoituksen purkaannuttua) ei millään lailla tueta. Kyllähän lapsi ilman muuta kiintyy sijaisvanhempiin ja siirtyminen takaisin biovanhempiin aiheuttaa myös luopumisen kriisin, tälläkertaa sijaisvanhemmista. Lapsella voi olla kovakin ikävä ja hän ei ehkä osaa/uskalla sitä kenellekään ilmaista. Riippuen biovanhemmasta, mutta useimmiten he eivät ole itse kykeneviä ymmärtämään lapsensa "kaksoisidentiteettiä", joka todella on olemassa. Mielestäni sosiaaliviranomaisten ja muiden ao.tahojen , näiden lasten parissa työskentelevien pitäisi alkaa puhua myös tästä _SIJOITETTUJEN LASTEN_ _kaksoisidentiteetistä_ eikä pelkästään silloin, kun kyseessä on adoptiolapsi.
Kaksoisidentiteetti, mikä väistämättä syntyy, kun lapsi kasvaa vuoroin sekä bio-, että sijaisperheessä? Oikeastaan, pitäisi puhua jopa kolmoisidentiteetistä, jos mukana on kasvua myöskin Lastenkodissa, kenties vuosien verran, ennen sijoitusta perheeseen.
Mielestäni kun sijoitus ja kotiuttaminen tapahtuu bioperheeseen, voitaisiin (tai suoremmin _pitäisi_) tapaamisia jatkaa käänteisesti, eli niin, että lapsi saisi käydä(lapsella tulisi olla kirjallinen oikeus) säännöllisesti sijaisvanhemmilla ja se voitaisiin kirjata oikein papereihin eli hoitosuunnitelmaan (samalla tavalla kun huostaanotossa tehdään tapaamissuunnitelma biovanhempien kanssa). Samalla sijaisvanhemmilla olisi mahdollisuus nähdä hoivaamansa lapsen kehittymistä ja tarvittaessa ehkä tukea biovanhempaa tai puuttua epäkohtiin.
On melko kylmä ajattelutapa ajatella, että lapsella olisi tunteet vain biovanhempiin jos kuitenkin käytännössä sijaisvanhemmat ovat olleet lapsen varhaisvuosien huoltajia, vanhempia ja tukijoita. Tottakai lapsi kiintyy sijaisvanhempiin myös.
Pitäisi päästä pois vastakkain asettelusta; ON-OFF, eli ikään kuin lapsi ei kykenisi välittämään _kummastakin vanhemmuuden tahosta_.
Tämän voisi kääntää lapselle rikkaudeksi, hänellä on kaksi vanhemmuuden tahoa, jotka välittävät ja toivovat hänen parastaan. "
Toivoisin asiasta keskustelua?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Puhuit hyvin asiasta.Minusta näiden sijaisvanhempien pitäisi ymmärtää,että kun he alkavat sijaisvanhemmiksi,että kyseessä on todella pitkä prosessi.Juuri kuin kerroit,ei lapsilta/lapselta pitäisi kadota mahdollisuutta tavata kyseinen sijaisperhe,syistä joita mainitsit.Pitäisikö lapsen unohtaa ja kadottaa elämästään se osa mitä oli sijaisperheen luona?!Sijaisperhe "rakentaa"lapsen elämää joten mahdollinen jatko tuki elämälle pitäisi turvata tämän sijaisperheenkin osalta,ovathan he iso osatekijä lapsen elämässä.Kyse taitaa olla juuri joskus kuulemastani "jälkihoidosta",ja tämän jälkihoidon asiat taitavat olla aika heikoilla nykypäivänä.Lakipaperi voisi olla hyvä,jos tarve vaati ja jos tuosta tulee nurinaa,niin miettisivät sijaisvanhemmat MIHIN ryhtyvät kun ottavat sijaiskasvatti lapsen luokseen asumaan.Kyse on kuitenkin KOKO ELÄMÄSTÄ,ei pienestä hetkestä.
kyllähän sijaisvanhemmat 99% haluavat pitää yhteyttä vuosia perheessä eläneeseen lapseen. ei siihen mitää lisä pykäliä tarvita sijoitussopimusta tehdessä.
päätöstä sijaisperheen oikeuteen pitää yhteyttä bioperheeseen palautettuun lapseen taas tarvittaisiin.
usein juuri biovanhemmille on katkeraa huomata, että sijaisperheessä lapsen oli hyvä olla ja että lapsi aidosti kaipaa kadottamiaan sijaisvanhempia.
se éi tarkoita, että lapsi ei rakastaisi omiaan tai että hän olisi onneton paluusta bioperheeseen. se tarkoittaa vain ja yksinkertaisesti sitä, että laselle sijaisperhekin on edelleen rakas.
Olet oikeassa, sijaisvanhempia ei tue eikä kannusta mikään lakipykälä sijoituksen purun jälkeen pitämään yhteyttä entiseen (mutta sydämessä aina olevaan)lainalapseensa.
Toisaalta mikään laki ei tue eikä kannusta myöskään lasta, jotta hän saisi säilyttää elämässään nämä hänelle tärkeät ihmiset. Kuinka lapsi voisi edes tietää tai kyseenalaistaa, että nämä "jälkihoidot" voitaisiin hoitaa toisellakin tavalla.
Lapset eivät osaa pitää melua itsestään. Kuinka he osaisivat kaiken kokemansa keskellä vaatia, että voisivatko he vielä nähdä ja pitää yhteyttä sijaisvanhempiinsa.
Nämä sijoitetut lapset voivat jopa luulla, että sijaisvanhemmat _eivät halunneet_ pitää HÄNEEN yhteyttä, kun purun jälkeen ei mitään enää kuulunutkaan hänestä huolehtineista sij.vanhemmista. Näin lapsi on saanut kokea jälleen yhden "hylkäämistunteen".
Tuskin monestakaan sijaisvanhemmasta on enään ottamaan yhteyttä, kun mikään laki ei tue tätä vanhempi-lapsi suhdetta. Vaatisi melkoisia voimavaroja entisiltä sijaisvanhemmilta yrittää kysellä hoivaamansa lapsen perään ja kuulumisia, jos biovanhemmat eivät koskaan sijoituksen aikanakaan hyväksyneet lapsensa sijaisvanhempia saati huostaanottoa vaikka selvät näytöt olisivat olleet kys. tapahtumasta.
Miksi siis hyväksyisivät sijoituksen purun jälkeenkään? VAIKKA lapsi olisikin ollut useita vuosia kasvatettavana sijaisperheessä.
Aivan oikein, sekä huostaanotettu lapsi, että sijaisvanhemmat tarvitsisivat nykyistä enemmän näiden suhteiden ylläpitämiseen tukea näissä huostaanotonpurku tapauksissa.
Biovanhemmilla on jo pullat hyvin uunissa. Heidän tarvitsee huolehtia VAIN itsestään ja kyetä esittämään/näyttämään se sos.viranomaisille ja lapsi on taas heillä.
Hienoa, että otit kantaa tuolla aikaisemmin. Enpä huomannut tämän asian olevan näin moniulotteinen, mutta asiaa puhut.
En usko, että biot pystyvät monestikaan näkemään tapaamisten tärkeyttä huostaanoton purun jälkeen. Lapset ovat ikäänkuin tavaroita heidän ajatuksissa ja pääasia tuntuu olevan, että saa omansa mahdollisimman nopeasti takaisin. Elämisen mahdollisuuksia ja kykyä vastuuntuntoiseen vanhemmuuteen ei välttämättä niinkään punnita.
Lapsen kannalta tämä pallottelu on hirveää. Yhä useammat sijoitetut lapset kärsivät jo tullessaan sijaisperheeseen kiintymyssuhdeongelmista ja niitä ei kyllä korjata sillä, että lasta siirrellään perheiden välillä ja toivotaan parempaa. Kaikki lapsien siirrot ovat vaikeita ja ne voidaan yhtä hyvin rinnastaa ero tilanteisiin.
Lapsi on saanut sijaisperheessä uudet vanhemmat ja mahdollisesti sisarukset ja yht´äkkiä ne otetaan pois lapsen elämästä. Mitä ajatuksia se herättää lapselle? Voiko enää luottaa mihinkään? Kannattaako kenestäkään välittää, jos kaikki vain aina katoaa lapsen elämästä. Ovatko sijaisperheet vain sitä varten, että lapselle näytetään, kuinka asiat voisivat olla toisin.
Biologinen suku on lapselle tärkeä ja yhteyksien pitäminen sijoituksen aikana, mutta aivan yhtä tärkeäksi muodostuu sijaisperhe, kesti sijoitus sitten lyhyen tai pitkän ajan. Ei voida ajatella, että huostaanoton purku olisi huostaanottoa helpompi lapsen kannalta.
Mielestäni se, että bio kykenisi yhteistyöhön sijaisvanhempien kanssa huostaanoton purkauduttua osoittaisi sen, että lapsi on todella tärkeä myös biolle. Mikään kun ei ole lapsen elämässä ennallaan sen jälkeen, kun kerran on huostaanotto tehty ja huoli lapsesta on kaikista tärkein.
Kaksoisidentiteetti on olemassa sijaislapsilla ja sen tunnustaminen olisi nimenomaan lasten etu.
" Biologinen suku on lapselle tärkeä ja yhteyksien pitäminen sijoituksen aikana, mutta aivan yhtä tärkeäksi muodostuu sijaisperhe, kesti sijoitus sitten lyhyen tai pitkän ajan. Ei voida ajatella, että huostaanoton purku olisi huostaanottoa helpompi lapsen kannalta. "
Juuri näin.
Nykyään tuntuu olevan huostaanottojen pohjana ajatus, että lapsille olisi hyvä saada _sopivat sijaisvanhemmat_. Hyvä niin, näin pitää ollakin.
Sijaisvanhemmat sitoutuvat tekemään mielestäni yhtä elämän haastavinta työtä, kasvattamaan lasta.
Sijasivanhemmat lähtevät tähän täysin omasta vapaasta tahdosta.
Sosiaaliviranomaiset tekevät yhteistyötä tämän "kolmenkaupan" kanssa;
Biov.,-- sij.v.,-- lapsi.
Yhteistyön yhtenä pohjana on, että biologinen "juurevuus" lapsella säilyisi omiin biovanhempiinsa. Mikä on aivan oikein. Siteiden säilyminen on loppuviimeksi näiden kaikkien kolmen tahon etu.
Sijaisvanhempia ja heidän tuomaa "juurevuutta" ei kuitenkaan mielestäni tarpeeksi arvosteta.
Toimivathan sijaisvanhemmat likipitäen samoin, kuin adoptiovanhemmat, ainoastaan ja käytännössä juridiikka erottaa.
Lapsen kotiuttamisen myötä biovanhemmilleen, sijaisvanhemmuus LAKAISTAAN maton alle, ollaan kuin sitä jaksoa ei lapsella olisi koskaan ollutkaan (lapsen yhteydenpito mitä suurimmissa määrin sijaisvanhempiin katkeaa, mitä erinäisimmistä syistä).
Tämä on mielestäni yhdenlainen amputaatio, josta kärsii eniten lapsi.
Yht´äkkiä sekä lapsen, sijaisvanhempien, että biovanhempien pitäisi ikäänkuin _unohtaa_ sijoitettu jakso elämästään. Simpsalapim!
MUTTA... sijoitettu jakso ON ja tulee aina olemaan osa sijoitetun lapsen, sijaisvanhempien ja biovanhempien elämää.
Mielstäni tässä pitäisi toimia jossain määrin kuin avioero-tilanteissa... hakea jonkinlaista kompromissia, että ne kenties tärkeiksi syntyneet ja koetut suhteet tässä kolmenkaupassa saataisiin terveellä tavalla säilytettyä.
Niin...
Tuskin adoption tuoma juridinen tausta itsessään tuo adoptilasten parissa paljonkin puhutun kasoisidentiteetin. Ei, vaan kyllä ne tekijät ovat ihan muualla lapsen, eli taustoissa. Taustahan adoptio- sijaislapsilla on pitkälti samanlaiset.
Tätä olen itsekin miettinyt, etenkin, kun bioäiti on usein tuonut esille, että sitten kun lapsi palaa bioperheeseensä, lapsi ei tule olemaan missään tekemisissä meidän kanssamme. He kieltävät itseltäänkin sen asian, että lapsi on asunut perheessämme jo vuosia, ja tulee ilmeisesti vielä asumaankin, ja että lapsi pitää myös sijaisperhettä omana perheenään. Mielestäni lapsi on hyvinkin osannut käsitellä tuota asiaa, että hänellä on kaksi perhettä, kahdet vanhemmat (vaikka hän ei meitä isäksi ja äidiksi kutsukaan). Biovanhemmat eivät kykene myöntämään tätä asiaa ollenkaan, ja vihastuvat jopa lapseen, kun hän puhuu "kodista" tarkoittaen sillä nykyistä kotiaan eli meidän kotiamme, mikä sitten aiheuttaa syyllisyyden tunteita lapselle.
En tiedä, voivatko sosiaalityöntekijät vaikuttaa asiaan silloin, kun kotiin palaaminen on ajankohtaista. Sitä en vielä kuitenkaan jaksa omalla kohdalla pohtia, kun on muutakin ajateltavaa. Itseäni vähän harmittaa tämä nykyinen tilanteemme, jossa biovanhemmat elävät omassa maailmassaan ja kieltävät lapsen oikeuden kiintyä myös sijaisperheeseen.
Noinhan se menee.
Itse olen todella sitä mieltä, ettei tämän näin pidä mennä.
Lapsen etu? Mitä se on?
Sitäkö, että ensin biovanhemmat eivät ole halukkaita/kykeneviä huoltamaan lapsiaan ja tehdään huostaanotto. Huostaanotossa lapsi saa uuden perheen ja kiintyy myös heihin.
Aikojen kuluessa biov. saa asiansa kuntoon (ainakin näennäisesti) ja lapsi kotiutetaan. Välit sijaisvanhempiin katkeavat lapsella.
Tapahtuiko näin Lapsen Etu? Vaiko kenties Biovanhemman Etu?
Kenen etu tässä tapahtumaketjussa siis tapahtuikaan?
Lapsen = lapsi "pääsi" bioperheeseen takaisin (sekö on se todellinen mitta, että kaikki on taas "hyvin")ja taas voidaan elää "muka" tavallista perhe elämää, kuten kirjoitit..aivan kuin mitään sijoitusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
--> Huokaisevatko sos.viranomaiset kun saavat siirrettyä näin huostaanotetun lapsen paperit "työnalla" olevista "valmis" kansioihin.
Tilastot kaunistuvat. Voidaan puristaa toisen viranomaisen kättä "me onnistuimme"...lapsi palasi biokotiinsa.---> Tämä on se todellinen mittari, jolla mitataan onnistuminen.
Siellä biokodissa on kotiutuneena lapsi, joka on ymmällään. Iloinen kun saa olla äidillään ja isällään tms.., mutta myös surullinen menettämistään tärkeistä ihmisistä, sijaisvanhemmista.
Lapselle on tapahtunut _taas_ menetys. Tällä menetyksellä ei vaan ole mitään arvoa yhteiskunnallisesti. Ketä kiinnostaa, että lapsi menetti yhdet elämänsä tärkeimmät ihmiset tai että sijaisvanhemmat menettivät savuna ilmaan yhden elämänsä rakkaimmista ihmisistä.
Tätä suhdetta ei pidetä niin tärkeänä, että sitä tulisi jotenkin vaalia, myös huostaanoton purun jälkeen.
Kuitenkin, kuinka tärkeitä ihmissuhteita nämä ovatkaan?