Moi! mä en jaksa enää, oon kärsiny paniikkihäiriöstä kolme vuotta, ennen kohtausia tuli n.1/vk. Nyt viikon ajan kolme kertaa päivässä, alotin uudet työt, muutin vanhempien luota pois jätkäkaverin kanssa, jätkä ei ymmärrä. töissä en voi puhua, hoitoala.. kohtaus tulee ihan millon vaan, kahvin oon jättäny tupakkaa n.5. Lääkkeitä ei ole, mutta tarve on.. auttakkaa, mitkä lääkkeet on hyvät, jääkö riippuvuutta? "eikä haluis olla lääkepöllyssä" kuinka nopeasti kohtaukset ovat kokonaan pois, vuosia, kuukausia? auttakaa kohtalo toverit. tunnen olevani yksin asian kanssa..
apua!
paniikkia koko ajan
102210
0Äänestä
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mä oon sairastanut paniikkihäiriötä nyt 7v, ja 3 viimeisintä vuotta on mennyt hyvin. Nyt osaan jo hallita mieltäni ja rauhoittaa kohtauksen enneku se kunnolla iskee. Välillä tietty iskee pahemmin, mutta harvoin...ehkä 1krt/kahdessa kuukaudessa. Olin itse samassa tilanteessa 4-5 vuotta sitten, tuntui että päivät oli vaan täynnä paniikkikohtausta, voimat oli IHAN LOPPU!! Sit pääsin mukaan yhteen ryhmään jossa testattiin uutta lääkettä paniikkihäiriöön. Ryhmä oli jaettu kahtee, osa söi varsinaista lääkettä, osa "ei mitään"...mutta sitähän ei tutkimuksen aikana tidetty kuka söi mitäkin, ei edes lääkärini. Kaikki pitivät päiväkirjaa johon merkattiin joka ilta kaikki oireet ja/tai kohtaukset. Itse kuuluin ryhmään joka söi "lumelääkettä" ("ei mitään"), mutta joka toinen viikko lääkärin luona käyminen ja asiasta puhuminen auttoi mun kohdalla. Mutta mä huomaan heti oireita paljon enemmän, jos oon väsynyt ja sillai...Että sinuna alkaisin käymään kerran vkossa lääkärin tai terepeutin luona juttelemassa asiasta (ja vaikka "huvikseen" pitämään sitä pväkirjaa, että mitä oireita milloinkin, kuinka voimakas kohtaus oli, missä se tapahtui jne jne), ja muutenkin etsi aikaa "rauhoittumiselle" ja käsittele niitä tunteita...(kuulostan ihan joltain psykologilta...heh...ei oo tarkotus ;) Itse en oo halunnu alkaa mitään lääkkeitä syömään, pelkään että niihin jää sitten koukkuun ja taas on yks ongelma lisää...Tosin jos olo menee joskus taas tosi huonoks, ni tottakai sitä vaihtoehtoa varmasti kokeilee... Mutta nyt olo ja elo tuntuu hyvältä, tsemppiä sullekin ja toivottavasti saat pian apua!!! Älä epäröi hakea sitä!! En kyllä usko että tästä "sairaudesta" pääsee koskaan kokonaan eroon...Mutta mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä ;D
Ottaisitkos ehkä nyt vähän lomaa työstä(ottaisin jos olisin sinä..). Tilanne voi mennä pahemmaksi ja olen kyllä sitä mieltä että kannattaisi miettiä sitä jätkäkaverin osuuttakin oloosi,on aika kurjaa ettei "ymmärrä"..Mut enste pitää sun hoitaa itsesi parempaan kuntoon. itsellä oli samantapainen tilanne 5-6 vuotta sitten
Rankka työ,mies piteli pahoin & ryyppäsija sain kohtauksia alvariinsa siis jopa 3-4 päivässä. Eniten ahdisti se kun oma mies löi.. ei ymmärtänyt "mitään mistään" ja oli käsillä avioero. Psyykenlääkkeisiin ei mun mielestä jää "koukkuun", paitsi tietty rauhoittaviin. Olen ollut sekä ilman mitään mieliala-lääkettä että vaihtanut "onnellisuuspillerit" monta kertaa aiemmin(vanhat ei tehonneet/en tarvinnut välillä mitään..). Kyllä minusta kannattaa ottaa jokin lääkitys jos tilanne siltä tuntuu ja masentaa.. Sitalopraamit on olleet mulla hyviä(Cipramil.Zoloft,Seromex..) . Ne on ollut helppo jättää poiskin eikä niistä kyllä mitään tokkuraa tule,ennemminkin mieliala nousee ja piristyy (kestää noin 2-4 viikkoa)-mitä nyt varmaan kaipaisit. Mutta se on tietty jokaisen henkilökohtainen juttu syökö lääkkeitä vai käykö terapiassa.. Puhumaan sun munsta kannattaa mennä myös,ettei toi olo ota ja pahene. Sitten tuli mieleen että mikset puhuisi työkavereillesi??... Ehkä yllätyt ja huomaat että ne ymmärtääkin& auttaa sua. Mulle kävi niin eli työkaverit auttoi jos sain kohtauksia..vaikka ei siitä helppo ollut kertoa,mutta se auttoi mua valtavasti ja olo helpottui työssä. En osaa tän enempää "neuvoa",mutta sun pitää saada nyt aika pian itsesi uskomaan että sulle ei tapahdu mitään pahaa ja olet turvassa.. Suomeksi rentoutua ja kunnolla oikein ..Mene vaikka vanhempien luo puhumaan ja kylään lepäämään jos vaan voit. KOITA JAKSAA, ei tuo ikuisesti kestä-pahat olot menee aina ohi. Ja käy nyt ainakin lääkärissä ja hae amattiauttajan apua. Ei mitään häpeää! VOIMIA SULLE!!
Olen panikoinut 17vee saakka tähän päivään 22 eikä loppua näy. Pitää oppia elämään sen kanssa se on mun mielipide. Itse joskus jätin kahvin juonnin pois, mutta ei auttanut. Olen käynyt psykologilla mikä auttoi minua tiedostamaan paniikkini enkä enään pelännyt tai hävennyt niitä kohtauksia. Minulle ovat olleet koulutunnit ja linjaautot pahimpia paikkoja, joskus myös elokuvateatterit. Usein jännitän sitä,että joku huomaa paniikkini tai käsittää jännitykseni väärin. En kuitenkaan syö lääkkeitä, mutta kohtauksien hyväksyminen on lieventänyt jännittämistä
Kannattaa kokeilla Bio-Karnosiinia ennen muita mömmöjä. 800 mg/vrk on hyvä aloitusannos.
Lue lisätietoa täältä: www.tukiasema.net
Sieltä Keskustelu/Lääkkeet. Lue minun aloittamia viestiketjuja.
Minua auttoi Seronil. Käytin ensin pari vuotta ja sitten oli pitkä tauko. Sitten taas noin vuoden verran Seronilia. Kohtaukset helpottivat ja pari vuotta on ollut ihan hyvä lääkkeetön jakso (pitää koputtaa puuta). Seronil auttoi myös pakko-oireisiin. Ei aiheuttanut riippuvuutta enkä ollut lääkepöllyssä. Yleensä minulle tulee helposti sivuoireita lääkkeistä, mutta Seronilista ei. Alussa vain meni jonkin aikaa ennekuin lääke alkoi vaikuttaa, jotain 3 viikkoa.
Ja jos kohtaukset alkavat uudelleen haitata elämää, tiedän että aloitan taas uuden lääkejakson, tietoisuus "avusta" helpottaa oloa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Meitä on monta ja tiedän että moni on saanut avun Seronilista tai vastaavista lääkkeistä.
Olen 16-vuotiaan tytön äiti. Tyttärelläni on paniikkikohtauksia (koulunkäynti kärsii) ja syömishäiriö. Nyt reilun kahden kuukauden jälkeen huomaa selvästi, että lääkkeestä on apua! Elämä on kaikin puolin "seesteisempää"!
Kiitos vinkeistä kaikille,olo on vielä huono, lääkärille sain ajan viikon päähän. Ja lääkitys on kyllä pakko aloittaa, toivon ja uskon että alkaa olo paranemaan ja täytyy vain hyväksyä tämä sairautena ja jaksaa kun kohtaus tulee on tosi vaikaata taas muistaa hyvää oloa ja tärkeitä asioita elämässä.. töissä on pakko yrittää. miten teillä muilla onko työt ollu esteenä? Koitetaan kaikki jaksaa kohta on onneks joulukin.. =)
Kirjoitin aiemmin Seronilista. Kun sain Seronilin, sain alkuun rinnalle avuksi Rivatril-nimistä lääkettä, joka auttoi alussa, kun Seronil ei ihan heti ala vaikuttaa. Rivatril on rauhoittava lääke, jonka käyttöalue on laaja, käytetään mm. lapsilla epilepsiaan, jotkut käyttävät levottomiin jalkoihin jne.
Työssäkäyminen sujui yllättävän helposti lääkityksen alettua.
Paniikkihäiriössähän ajatellaan olevan häiriöitä aivojen välittäjäaineissa. Minua lääkäri lohdutti kun kerroin tuntevani itseni hulluksi kun joudun syömään lääkkeitä, että ajattele sitä samalla tavoin kuin esim. diabetesta: kun insuliinin tuotannossa on häiriötä, se korjataan insuliinilla, samoin on paniikkihäiriössä, lääke korjaa välittäjäaineiden toimintaa.
Mukavaa, että olet päässyt asiassa eteenpäin ja saanut ajan lääkärille. Onnea jatkossa!
Siis olen ollut nyt etätyössä,sopii mulle parhaiten.Entinen raskas työ oli pakko jättää avio-ero vaiheessa kun mies oli samasa paikassa töissä. Muuten olisin jäänyt kai sinne. Koita jossain vaiheessa puhua jollekulle työkaverillesi jos on joku muksa tyyppi joka ymmärtää(yleensä niitä on yllätttävän paljon..) Hyvä kun menet lääkäriin.. Ai niin joo vielä..,ISO KASA KIRJOJA kaikkea ihania rentoutumis-juttuja ja muita-ne on ensiapuna oikein tehokkaita! Ja muista hengittää vaikka muovikassiin tai paperipussiin ja katso sekuntikellosta että hengität ULOS kauemmin kuin sisälle(mulla 3 sekuntia sisään ja 4-5 ulos) niin liika happi poistuu nopeaan ja olo palautuu nopeammin paremmaksi =)
mä tiedän miltä susta tuntuu....mulla daignosoitiin paniikkihäiriö n 5 vuotta sitten...alussa olin asian kanssa ihan yksin...tuntu ettei kukaan uskonu mua...kaikki sanoi vaan et se on un päässä vika...lääkäri määräs mulle sellasta lääkettä ku cipramil..se auttoi mulle...ja kohtaukset jäi pikku hiljaa pois..sivuvaikutukset kesti n pari kolme vikkoa,mutta ne kesti kun ties että olo kohenee...voimia sulle...ja muista...sä et ole yksin asian kanssa...mulle voi aina kirjotella jos silta tuntuu...oon kokenu saman....joulun odotusta...=)