Dekkarit. Ne kirjat, joita julkaistaan vuodessa ehkä noin kolme miljardia kappaletta. Vähintään. Mihin niitä tarvitaan?
Yleensä lukemani kirjat ovat olleet hyviä. Yhteinen tekijä niillä on se, etteivät ne ole dekkareita. Kaikki huonot kokemukset löytyvät niiden lukemisesta.
Dekkarit kulkevat samaa tylsää rataa, koko 400-sivuinen tiiliskivi keskittyy vain jonkin rikoksen selvittämiseen. Voi h---tti! Ja aina sen lopuksi ratkaisee joku kokenut maailmanmies apulaisineen ja paha saa palkkansa. Yleensä rikokset ovat dekkareissa vielä erittäin epäuskottavia, yliluonnollisia ja päättömiä, naurettavia.
Mitä joku voi saada dekkareista irti? Eikö ole parempaa tekemistä tai lukemista? Kuka jaksaa miettiä viimeiselle sivulle asti, kuka on ilkeä murhaaja?
En vähimmässäkään määrin voi ymmärtää näitä taiteentuhoajakustantamoja, jotka julkaisevat käännösdekkareita joka vuosi tuhottomat määrät. Kotimaiset ehkä vielä menevät joten kuten, mutta joku saamarin Helene-Linda-Oora Willingtonssin kirjoittama Pelon polku pokkaridekkari...niitä ei pysty lukemaan kahta sivua enempää.
Ja ikävä kyllä sama koskee kotimaisiakin dekkarikirjailijoita. Esim. Jussi Vareksen sekoilut Turun tai Tukholman kaatopaikoilla ei voisi vähempää kiinnostaa. Kaikki 29 henkilöä hyörivät ja pyörivät rikoksen kimpussa ja viimeisellä sivulla kaikki hienot ja monimutkaiset juonikoukerot nivoutuvat yhteen, niin että sukat vain pyörivät jaloissa! Kerronta ei säväytä eikä naurata, siinä ei ole mitään erikoisen hienoa, joten yhtäkään syytä lukemiseen ei ole.
Itse olen kiinnostunut realistisesta kirjallisuudesta, sellaisesta, joka pohjautuu (tai voisi hyvin pohjautua) todellisuuteen, oikeaan elämään, jossa tapahtuu oikean elämän asioita, jossa tunnetaan oikean elämän tavoin. Kirjoista, joista voin saada jotain uutta itselleni ja omaan elämääni. Kirjaa lukiessa pitää voida nauraa tai itkeä. Hyvässä kirjassa on myös hieman dokumentaarista arvoa, sellaista, joka kertoo menneiden vuosikymmenten asioista tai nykypäivästä.
Esimerkiksi Katherine Cooksonin (oikeinkirjoitus!) Emily on fantastinen kuvaus 1900-luvun alun nuoresta naisesta, jonka eteen elämä heittää suuria ongelmia. Sellaista kirjaa lukiessa voi ymmärtää myös nykypäivää, mitkä olivat esim. olosuhteet ennen maailmansotia, miten ihmiset ajattelivat jne jne.
Myös Antti Tuurin kirjat ovat loistavia, samoin kuin monet Laila Hietamiehen ja Heikki Hietamiehen ja Eve Hietamiehen, Raija Orasen...
Kuka tahansa ääliö osaa kirjoittaa halvan dekkarin (sen tasoisen, joita kauppojen hyllyt notkuvat, esim. käännösdekkarit), mutta ani harva osaa kirjoittaa sykähdyttävästi ihmiselämän suurimmista asioista.
Yleensä lukemani kirjat ovat olleet hyviä. Yhteinen tekijä niillä on se, etteivät ne ole dekkareita. Kaikki huonot kokemukset löytyvät niiden lukemisesta.
Dekkarit kulkevat samaa tylsää rataa, koko 400-sivuinen tiiliskivi keskittyy vain jonkin rikoksen selvittämiseen. Voi h---tti! Ja aina sen lopuksi ratkaisee joku kokenut maailmanmies apulaisineen ja paha saa palkkansa. Yleensä rikokset ovat dekkareissa vielä erittäin epäuskottavia, yliluonnollisia ja päättömiä, naurettavia.
Mitä joku voi saada dekkareista irti? Eikö ole parempaa tekemistä tai lukemista? Kuka jaksaa miettiä viimeiselle sivulle asti, kuka on ilkeä murhaaja?
En vähimmässäkään määrin voi ymmärtää näitä taiteentuhoajakustantamoja, jotka julkaisevat käännösdekkareita joka vuosi tuhottomat määrät. Kotimaiset ehkä vielä menevät joten kuten, mutta joku saamarin Helene-Linda-Oora Willingtonssin kirjoittama Pelon polku pokkaridekkari...niitä ei pysty lukemaan kahta sivua enempää.
Ja ikävä kyllä sama koskee kotimaisiakin dekkarikirjailijoita. Esim. Jussi Vareksen sekoilut Turun tai Tukholman kaatopaikoilla ei voisi vähempää kiinnostaa. Kaikki 29 henkilöä hyörivät ja pyörivät rikoksen kimpussa ja viimeisellä sivulla kaikki hienot ja monimutkaiset juonikoukerot nivoutuvat yhteen, niin että sukat vain pyörivät jaloissa! Kerronta ei säväytä eikä naurata, siinä ei ole mitään erikoisen hienoa, joten yhtäkään syytä lukemiseen ei ole.
Itse olen kiinnostunut realistisesta kirjallisuudesta, sellaisesta, joka pohjautuu (tai voisi hyvin pohjautua) todellisuuteen, oikeaan elämään, jossa tapahtuu oikean elämän asioita, jossa tunnetaan oikean elämän tavoin. Kirjoista, joista voin saada jotain uutta itselleni ja omaan elämääni. Kirjaa lukiessa pitää voida nauraa tai itkeä. Hyvässä kirjassa on myös hieman dokumentaarista arvoa, sellaista, joka kertoo menneiden vuosikymmenten asioista tai nykypäivästä.
Esimerkiksi Katherine Cooksonin (oikeinkirjoitus!) Emily on fantastinen kuvaus 1900-luvun alun nuoresta naisesta, jonka eteen elämä heittää suuria ongelmia. Sellaista kirjaa lukiessa voi ymmärtää myös nykypäivää, mitkä olivat esim. olosuhteet ennen maailmansotia, miten ihmiset ajattelivat jne jne.
Myös Antti Tuurin kirjat ovat loistavia, samoin kuin monet Laila Hietamiehen ja Heikki Hietamiehen ja Eve Hietamiehen, Raija Orasen...
Kuka tahansa ääliö osaa kirjoittaa halvan dekkarin (sen tasoisen, joita kauppojen hyllyt notkuvat, esim. käännösdekkarit), mutta ani harva osaa kirjoittaa sykähdyttävästi ihmiselämän suurimmista asioista.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen samaa mieltä aika paljon, en ole itsekään mikään suuri dekkarien ystävä. 90 prosenttia dekkareista voisi jättää julkaisematta. Mutta kyllä niitä hyviäkin dekkareita löytyy, asiantuntemuksella tehtyjä ja uskottavia. Asiahan on niin että ihmisiä kiinnostaa lukea kaikkea väkivaltaista, outoa ja joka liittyy ihmisen yöpuoleen, ja dekkarit ovat hyvä viitekehys tähän. Kyllähän jotkut dekkarit ovat "dokumentaarisiakin".Esim. espanjalaisen Manuel Vazquez Montalbánin teoksia lukiessa oppii espanjalaista kulttuuria ja Tony Hillermanin dekkarit antavat tietoa navajo-intiaanien kulttuurista.
Mieluummin kysyisin mihin tarvitaan Hietamiehen perhettä kirjoineen ??? Paljon tyhjempää ja turhempaa kirjallisuutta en keksi.
ja vareksen sekoilut on sitten parempaa? jos heität aivot roskakoriin, niin varmaan sitten...
Ihminen, joka saa älyllisiä kicsejä Hietamiehen perheen kirjallisesta tuotannosta, on melko jäävi arvostelemaan dekkareiden älyllistä tasoa.
Tästä olen jyrkästi samaa mieltä. Toki dekkarin nimikkeellä myydään monenlaista moskaakin, siinä aloittaja on totuuden lähellä. Hyvä dekkari kertoo yhteiskunnasta enemmän kuin rikoksesta. Siinä katsannossa parhaat dekkarit ansaitsevat Nobelin yhtälailla muun proosan, draaman tai lyriikan rinnalla. Suomalaisia jos ajattelemme pitkällä aikakaarella, niin Joensuu menee Sillanpään (ei Jari) ohi Nobelansioita arvioitaessa. Lisää suosikeitani Dekkaripalstalla.
Oon osittain samaa mieltä.Useat dekkarit ovat vain rahan vuoksi tehtyä viihdettä.Mutta on niitäkin dekkareita,jotka ovat säilyneet vuosikymmenien ajan ihmisten mielissä,kuten Acatha Christien Hercule Poirot ja Neiti Marple
jutut.En minäkään lue dekkareita,katon vaan teeveestä,kuten saksalaista Kettua ja joitakin englantilaisia.Minä myös tykkään historiallisista
romaaneista,mutta en Laila Hietamiehen tai Raija Orasen,koska
ne ovat mielestäni puuduttavia(ehkä hieman liian viihteellisiä).En toki väheksy viihdettä,sitä voi lukea kun ei jaksa syventyä klassikoihin tai muihin "syvällisempii" teoksiin.Esim.Catherine Cooksonin Kätketyt tunteet on hyvä ja hieman yllättäväkin kirja,mutta se ei kyllä anna paljonkaan tietoa 1800-ja 1900-lukujen vaihteen elämästä.Se on vain hyvin kirjoitettu ja muuten mielenkiintoinen.
Raija Orasen kohdalla kääntyi paitsi takki myös housut. En tiiä itkiskö vai naurasko hänen nykyisiä julkisia esiintymisiään seuratessa. Ei liehu enää TYMR:in punalippu vallankumousjohtajan heiluttamana, vaan ollaan niin pikkuporvaria että ällöttää. Ei ole uskottava, ei millään. Näin ehkä liian paljon liian varhain kuumana vuonna 1971. Tampereella nääs.
Niin, se tymr oli aikoinaan vaikutusvaltainen järjestö, Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmät. Yritti heilutella koko tiedeyhteisöä.