-Minun vikani-
Minä.
Tea.
Sinä.
Eveliina.
Ja Hän.
Rea.
Eveliina oli ollut paras ystäväni ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta kuudennella luokalla kaikki muuttui. Ensin Eveliina jäi yksin, ja sitten häntä ei enää jätetty rauhaan.
Tutustuin lähemmin toiseen luokkamme tyttöön, Reaan. Realla ei ollut montaa ystävää, toisinkuin minulla, eikä Realla ollut edes sisaruksia.
Aloin kaveerata paljon Rean kanssa, ja meistä tuli lähes erottamattomat.
Eveliina, joka oli niin tottunut olemaan kanssani lähes joka päivä tunsi olonsa syrjityksi, koska aikani ei enää riittänytkään hänelle. Olin itse asiassa jo kyllästynyt siihen kiukuttelevaan teiniin.
Mutta aina kun en ollut Rean kanssa soitin Eveliinalle. Meillä oli Eveliinan kanssa aina hauskaa, ja vaikka Rea vaati minua ’luopumaan’ Eveliinasta en pystynyt.
Pikku hiljaa Rea ja Eveliina alkoivat vihata toisiaan, ja olivat molemmat varmoja että olin juuri hänen paras ystävänsä, oikeastaan en yhtään tiennyt kummasta pidin enemmän.
Alkoi se aika jolloin aloin valehtelemaan heille kummallekin. Sanoin Realle lähteväni kauppaan, vaikka oikeasti meninkin Eveliinalle tai toisin päin. Se oli yhtä piinaa, piti kokoajan toisen kanssa tietää missä toinen on, ettei vain tulisi vastaan.
Pahemmin pelkäsin sitä, jos Rea näkisi minut Eveliinan kanssa.
Yhtenä päivänä en enää jaksanut. Minulle riitti. Olin lopen kyllästynyt.
Puhuin molemmille ystävilleni ja sain heidät suostumaan siihen että viettäisimme seuraavan päivän kolmistaan. Olimme Eveliinalla, ja hauskaa meillä oli, tosi hauskaa.
Siitä lähtien olimme lähes aina kolmistaan, ja aina Eveliinalla. Meillä oli hauskaa.
Mutta koko homma alkoi pikkuhiljaa riistäytyä käsistä. Minä ja Rea totuimme Eveliinan kotiin niin paljon, että tuosta vaan kävimme hakemassa jääkaapista mitä lystäsimme, ja teimme ihan mitä halusimme. Kaatelimme Cola pulloja lattialle, ja sotkimme muutenkin. Silloin se oli meistä hauskaa. Siis meistä, ei Eveliinasta. Eveliina siivosi jälkemme, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sanoa ei.
Me teimme vaikka mitä kiellettyä. Pelasimme pesäpalloa sisällä, kiipesimme ullakolle jossa ei ollut lattiaa, katollakin kävimme, piilotimme Eveliinan tavaroita, yms.
Eveliina oli jo sen verran rohkaistunut että uskalsi sanoa ”ei”, mutta me emme välittäneet. Tuli aika jolloin Eveliina ei halunnut enää olla meidän kanssamme. Me soitimme ovikelloa jatkuvasti, vaikka ovea ei avattu. Eveliina pelkäsi. Pelkäsi kotonaan. Hän ei edes vanhemmilleen uskaltanut kertoa mitään. Meistä se ei ollut mitään vakavaa, ei kiusaamista.
Tätä jatkui melkein puolivuotta, kunnes eräs luokkamme tyttö kertoi asiasta eteenpäin, opettajalle.
Kun Rea sai tietää, että asiasta oli kerrottu, hän hakkasi Eveliinan ja haukkui huo*aksi.
Kukaan ei ollut koskaan ennen käynyt käsiksi Eveliinaan. Rea hakkasi Eveliinaa koulusta varastamallaan pesäpallomailalla minne vain osui. Kun Rea lopetti ja raahasi Eveliinan katuojaan ja Eveliina pyörtyi.
Minulla oli sinä päivänä koulua kaksi tuntia pidempään kuin Realla ja Eveliinalla, koska luin Ranskaa. Tullessani koulusta kotiin näin Eveliinan repun tiellä. Ajattelin että Eveliina on ollut pyörällä koulussa ja reppu on jotenkin päässyt tippumaan. Kävellessäni kotiin huomasin kuitenkin Eveliinan ojassa. Soitin apua. Paniikki. Uusi tuntemus.
Eveliina vammautui. Miten koskaan voisin antaa tätä Realle anteeksi saati itselleni? Olimme vammauttaneet parhaan ystävämme.
Eveliinan hakkaajasta ei ollut tietoa muilla kuin minulla, Realla ja Eveliinalla itsellään. En halunnut paljastaa tekijää. Rea, ystäväni en pystynyt. Rea ei itsekkään tunnustanut. Eikä Eveliinasta ollut sitä kertomaan.
Kun tieto kiusaamisesta tuli kotiin siitä ei todellakaan pidetty. Rangaistiin. Minä, kiltti tyttö. Rangaistus. Uusi kokemus.
Rean vanhemmille oli kerrottu vielä enemmän kaikesta, koska opettaja uskoi että kiusaaminen oli Rean syytä. Ei kuitenkaan ollut. Tiesin että kaikki oli minun vikani. Olin raukka.
Rean vanhemmat olivat sitä mieltä että teko piti korvata jotenkin. Vaikka eihän sitä voisi mitenkään koskaan korjata. Ilahduttaa Eveliinaa ainakin. Mistä Eveliina piti? Musiikista.
Erityisesti yhdestä rock bändistä.
Rean vanhemmat päättivät että Eveliinalle ostetaan sen bändin levy, josta Eveliina oli aina haaveillut.
Ei se kylläkään mitään korvaisi, mutta olisi siitä Eveliinalle edes jotain iloa.
Rea lähti vanhempiensa kanssa kyseistä levyä ostamaan, ja kysyi minuakin mukaan, mutta en lähtenyt.
Minä kävin katsomassa Eveliinaa sairaalassa. Kun pääsin kotiin laitoin telkkarin päälle.
Uutiset. Vakava auto-onnettomuus… Teini-ikäinen tyttö menehtynyt ja tytön vanhemmat teholla. Ei kai? Rea?! Juoksin huoneeseeni ja etsin kännykkäni. Soitin Realle. Ei vastausta. Paniikki. Jo toisen kerran, eikä nytkään turhaan.
Rea ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kuolleet. Pommi-isku. Kuolema. Taas uusi asia.
Minun molemmat ystäväni oli riistetty pois. Eveliinakin oli poissa. Hoitokodissa. Täällä ei ollut minulle enää ketään.
Rean hautajaiset olivat kauniit. Eveliinakin tuli pyörätuolissa paikalle, ja hän itki ihmisen vuoksi jonka takia hän ei kävellyt, eikä puhunut.
Hyvä sydän.
Loppu.
Minä.
Tea.
Sinä.
Eveliina.
Ja Hän.
Rea.
Eveliina oli ollut paras ystäväni ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta kuudennella luokalla kaikki muuttui. Ensin Eveliina jäi yksin, ja sitten häntä ei enää jätetty rauhaan.
Tutustuin lähemmin toiseen luokkamme tyttöön, Reaan. Realla ei ollut montaa ystävää, toisinkuin minulla, eikä Realla ollut edes sisaruksia.
Aloin kaveerata paljon Rean kanssa, ja meistä tuli lähes erottamattomat.
Eveliina, joka oli niin tottunut olemaan kanssani lähes joka päivä tunsi olonsa syrjityksi, koska aikani ei enää riittänytkään hänelle. Olin itse asiassa jo kyllästynyt siihen kiukuttelevaan teiniin.
Mutta aina kun en ollut Rean kanssa soitin Eveliinalle. Meillä oli Eveliinan kanssa aina hauskaa, ja vaikka Rea vaati minua ’luopumaan’ Eveliinasta en pystynyt.
Pikku hiljaa Rea ja Eveliina alkoivat vihata toisiaan, ja olivat molemmat varmoja että olin juuri hänen paras ystävänsä, oikeastaan en yhtään tiennyt kummasta pidin enemmän.
Alkoi se aika jolloin aloin valehtelemaan heille kummallekin. Sanoin Realle lähteväni kauppaan, vaikka oikeasti meninkin Eveliinalle tai toisin päin. Se oli yhtä piinaa, piti kokoajan toisen kanssa tietää missä toinen on, ettei vain tulisi vastaan.
Pahemmin pelkäsin sitä, jos Rea näkisi minut Eveliinan kanssa.
Yhtenä päivänä en enää jaksanut. Minulle riitti. Olin lopen kyllästynyt.
Puhuin molemmille ystävilleni ja sain heidät suostumaan siihen että viettäisimme seuraavan päivän kolmistaan. Olimme Eveliinalla, ja hauskaa meillä oli, tosi hauskaa.
Siitä lähtien olimme lähes aina kolmistaan, ja aina Eveliinalla. Meillä oli hauskaa.
Mutta koko homma alkoi pikkuhiljaa riistäytyä käsistä. Minä ja Rea totuimme Eveliinan kotiin niin paljon, että tuosta vaan kävimme hakemassa jääkaapista mitä lystäsimme, ja teimme ihan mitä halusimme. Kaatelimme Cola pulloja lattialle, ja sotkimme muutenkin. Silloin se oli meistä hauskaa. Siis meistä, ei Eveliinasta. Eveliina siivosi jälkemme, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sanoa ei.
Me teimme vaikka mitä kiellettyä. Pelasimme pesäpalloa sisällä, kiipesimme ullakolle jossa ei ollut lattiaa, katollakin kävimme, piilotimme Eveliinan tavaroita, yms.
Eveliina oli jo sen verran rohkaistunut että uskalsi sanoa ”ei”, mutta me emme välittäneet. Tuli aika jolloin Eveliina ei halunnut enää olla meidän kanssamme. Me soitimme ovikelloa jatkuvasti, vaikka ovea ei avattu. Eveliina pelkäsi. Pelkäsi kotonaan. Hän ei edes vanhemmilleen uskaltanut kertoa mitään. Meistä se ei ollut mitään vakavaa, ei kiusaamista.
Tätä jatkui melkein puolivuotta, kunnes eräs luokkamme tyttö kertoi asiasta eteenpäin, opettajalle.
Kun Rea sai tietää, että asiasta oli kerrottu, hän hakkasi Eveliinan ja haukkui huo*aksi.
Kukaan ei ollut koskaan ennen käynyt käsiksi Eveliinaan. Rea hakkasi Eveliinaa koulusta varastamallaan pesäpallomailalla minne vain osui. Kun Rea lopetti ja raahasi Eveliinan katuojaan ja Eveliina pyörtyi.
Minulla oli sinä päivänä koulua kaksi tuntia pidempään kuin Realla ja Eveliinalla, koska luin Ranskaa. Tullessani koulusta kotiin näin Eveliinan repun tiellä. Ajattelin että Eveliina on ollut pyörällä koulussa ja reppu on jotenkin päässyt tippumaan. Kävellessäni kotiin huomasin kuitenkin Eveliinan ojassa. Soitin apua. Paniikki. Uusi tuntemus.
Eveliina vammautui. Miten koskaan voisin antaa tätä Realle anteeksi saati itselleni? Olimme vammauttaneet parhaan ystävämme.
Eveliinan hakkaajasta ei ollut tietoa muilla kuin minulla, Realla ja Eveliinalla itsellään. En halunnut paljastaa tekijää. Rea, ystäväni en pystynyt. Rea ei itsekkään tunnustanut. Eikä Eveliinasta ollut sitä kertomaan.
Kun tieto kiusaamisesta tuli kotiin siitä ei todellakaan pidetty. Rangaistiin. Minä, kiltti tyttö. Rangaistus. Uusi kokemus.
Rean vanhemmille oli kerrottu vielä enemmän kaikesta, koska opettaja uskoi että kiusaaminen oli Rean syytä. Ei kuitenkaan ollut. Tiesin että kaikki oli minun vikani. Olin raukka.
Rean vanhemmat olivat sitä mieltä että teko piti korvata jotenkin. Vaikka eihän sitä voisi mitenkään koskaan korjata. Ilahduttaa Eveliinaa ainakin. Mistä Eveliina piti? Musiikista.
Erityisesti yhdestä rock bändistä.
Rean vanhemmat päättivät että Eveliinalle ostetaan sen bändin levy, josta Eveliina oli aina haaveillut.
Ei se kylläkään mitään korvaisi, mutta olisi siitä Eveliinalle edes jotain iloa.
Rea lähti vanhempiensa kanssa kyseistä levyä ostamaan, ja kysyi minuakin mukaan, mutta en lähtenyt.
Minä kävin katsomassa Eveliinaa sairaalassa. Kun pääsin kotiin laitoin telkkarin päälle.
Uutiset. Vakava auto-onnettomuus… Teini-ikäinen tyttö menehtynyt ja tytön vanhemmat teholla. Ei kai? Rea?! Juoksin huoneeseeni ja etsin kännykkäni. Soitin Realle. Ei vastausta. Paniikki. Jo toisen kerran, eikä nytkään turhaan.
Rea ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kuolleet. Pommi-isku. Kuolema. Taas uusi asia.
Minun molemmat ystäväni oli riistetty pois. Eveliinakin oli poissa. Hoitokodissa. Täällä ei ollut minulle enää ketään.
Rean hautajaiset olivat kauniit. Eveliinakin tuli pyörätuolissa paikalle, ja hän itki ihmisen vuoksi jonka takia hän ei kävellyt, eikä puhunut.
Hyvä sydän.
Loppu.
Vastaukset 7
Vanhimmat
hyvä oli. jatka vaan.
Vielä puoleen väliin saakka yritin nähdä tämän jonkinlaisena parodiana, mutta viimeistään tuo lopun pommi-isku todisti, että silkkaa muka-traagista teiniangstia koko juttu.
Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että kirjoitetaan teinityttöjen paraskaveri-kuvioista, nehän osaavat toki olla varsin julmia, mutta pitääkö se hukuttaa ylimelodramaattiseen siirappikerrokseen? Jonkun on pakko kuolla ja toisen vammautua, kas kun ei vielä oltu vedetty mukaan ruskeasilmäistä hurmuria, josta nämä pimatsut tappelevat.
Ja ovathan nuo predikaatittomat lauseet tietysti niin valtavan hienon kuuloisia. Valitettavaa. Vain. Että. Ne. Tekevät. Tekstistä. Hieman. Tönkön. Kuuloista.
En peräänkuuluta täysin kielivirheetöntä tekstiä, mutta kaikkein alkeellisimmat kämmit eivät kyllä anna kirjoittajasta parasta mahdollista kuvaa. "Alkoi se aika jolloin aloin valehtelemaan heille kummallekin"...
Kaikkein korneinta oli kyllä tuo cd-levyn ostaminen "lohdutukseksi" - se taisi viedä henkilöiltä viimeisenkin uskottavuuden.
Pommi-isku..? Ei tuossa kyllä mitään sellaista ole.
Tämähän on niin teini, koska olen itsekin.
"Rea ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kuolleet. Pommi-isku. Kuolema. Taas uusi asia.
Minun molemmat ystäväni oli riistetty pois. Eveliinakin oli poissa. Hoitokodissa. Täällä ei ollut minulle enää ketään."
...tekstissä tarkoitetaan, että kolari ja kuolema oli suuri järkytys, eli kuin pommi-isku.(?)
Itse ymmärsin sen näin, mutten tiedä mitä tekstin kirjoittaja on ajatellut.
...olla samaa mieltä kenenkään kanssa, Earthquake sanoi sen aika hyvin.
Minusta ei ole edes kuvailemaan tätä kauheutta.
Jään tuijottamaan suu auki, kiitos.
Sanon vain, että jotain uuttakin voisi tietenkin keksiä, eikä se keneltäkään olisi pois.
Panosta kerrontaan, ystävä hyvä.
(Tämä maratooni oli sangen huono idea. Hehee. Näitä pursuaa korvistakin.)
Yhdyn monin paikoin edellisiin. Teksti vaikuttaa vastoinkäymisten luettelolta, joka pyrkii itseisarvoisesti luomaan keinotekoista draamaa. Lisäksi tämä ilta on iskostanut minuun syvän huolen: onko teinien elämä kenties nykyään oikeasti siinä määrin väkivaltaista, että se paistaa läpi näissä noveillessa? Taas joku hakkaamassa jotakuta...
Olenpa inhottava bitchi. Pahoitteluni. Mielestäni monet tänne viimeaikoina kirjoittaneet nuoret ovat kielenkäytön osalta osoittaneet hyvinkin potentiaa ja jostain se kai on aloitettava, mitä aiheisiin tulee. *Lähettää jollain ihme astraalitasolla lämmintä kannustusta kaikille.*