Tyyppi, joka vihaa äitiään, ei voi olla tasapainoinen

Äitinsä ei ikinä rakastanut vanhinta lastaan, jonka sai 15 vuotiaana. Loppuja sisarruksiaan rakasti ja se sai Kylmäkäden sekoamaan päästään, kun isäkin vain hakkasi.

Isälle annan anteeksi, koska se on itsekin täysin pihalla elämästä, vieläkin. Idiootti. Mutta äitini haudalle tulen kusemaan.

Tarkoitukseni on aiheuttaa mahdollisimman paljon mielipahaa kaikille, jotka ovat edes kaukaisesti sukua minulle. Vihaan sukuani. Erityisesti äitiäni.

Äitiä on tervettä vihatakin jos on syytä!

On varmaan vaiheita, joissa äitiä vihaa, mutta on mielekästä käsitellä asia ja siirtää se pois päiväjärjestyksestä. Se vain syö energiaa nykyelämältä, jos jää vellomaan vanhoja, on ne vanhat sitten äitisuhde tai jotain muuta. Minusta on jotenkin säälittävää, että seitsemänkymppiset ihmiset vellovat äitisuhdettaan. Miksi ei voi elää tätä päivää?

Jos äitisuhde tai jokin muu suhde on ollut huono tai sitä ei ole ollut, niin ei äidin kanssa ole pakko olla tekemisissä. Eikä hautajaisiin ole mikään pakko mennä. Itse inhoan kaikkia kirkollisia seremonioita enkä näe mitään syytä lähteä aikanaan muka suremaan ihmistä, jolla ei ole minulle mitään merkitystä. Kuunnella pappien paasausta ja virrenulinaa. Mitä minä pakana semmoisessa tilaisuudessa tekisin? Onneksi äitini on elossa (niin luulen ainakin) eikä mitään tuommoista ole tiedossa.

Niille jotka vihaavat äitiään sanoisin, ettei sillä äidillä ole välttämättä ollut elämä sen helpompaa kuin teillä. Teillä ja minullakin on ollut mahdollisuus käsitellä omia tunteita ja ajatuksia, tehdä töitä oman itsen kanssa. Ei 1900-luvun alussa syntynyt ihminen ole sellaista osannut tehdä, joten varmaan ihmisellä, joka on ihan hukassa itsensä kanssa, on paljon vaikeampaa. Yrittäkää ymmärtää ja antakaa anteeksi.