Olen 43-v. nainen. Olen ollut jo vuosia väsynyt. Perheelläni on ollut monenlaisia vaikeuksia. Ei mitään ylipääsemättömiä, mutta ne ovat jatkuneet pitkään ja syöneet valtavasti voimavaroja. Nyt asiat on periaatteessa hyvin, mutta mieliala ei oleellisesti kohene. Taloudellinen tilanne on hyvä.
Olen työtön ja se on minulle melko vaikea asia, sillä olen tehnyt paljon työtä työllistymiseni eteen (muutto, uudelleenkoulutus, työnhaku jne.)Kaikki työsuhteeni ovat tähän asti olleet määräaikaisia. En enää jaksaisi alkaa alusta tietäen, että työ ei jatku.
Suurin ongelmani on parisuhde. Olemme olleet naimisissa ja yhdessä iät ajat. Meillä molemmilla on ollut masennusta, jota on hoidettu lääkkein ja itselläni myös lyhyellä terapialla. Mieheni juo salaa. Juomisen määrä ei ole ongelma, vaan juomisen tapa. Tosin en enää siedä miestäni lainkaan humalassa. Ongelma on jatkunut vuosikausia. Siitä on puhuttu ja paljon on luvattu ja yhtä usein petytty. Luottamus ja turvallisuuden tunne on poissa.
Mieheni on usein etäinen sekä henkisesti että fyysisesti. Seksiä ei ole ollut melkein vuoteen. (Ulkopuolisia suhteita ei tiettävästi ole.) Itse haluaisin olla lähellä. Se olisi minulle luontaista. Esim. lasteni kanssa (jo lähes aikuisia) on välitön yhteys ja halailemme ja suukottelemme mennen tullen. Mieheni kanssa se ei onnistu. Se on minulle suurin surun aihe.
Olen hiljattain lopettanut masennuslääkitykseni ja tunteet ovat varmaan senkin vuoksi nousseet pintaan. En kuitenkaan haluaisi syödä lääkkeitä parisuhdeongelmiini. Asioita on yritetty selvittää parisuhdeviikonlopussa, pariterapiassa, luennoilla, keskustelemalla jne. Pysyvää parannusta ei ole tullut.
Olen väsynyt olemaan väsynyt. Kroonisen väsymysoireyhtymän kuvaukset tuntuvat liiankin tutuilta. Tällä hetkellä syön karnosiinia ja e-epaa ja monivitamiinia, mutta en haluaisi enää masennuslääkkeitä. Mistä saan voimia selvittää parisuhdeongelmani ja löytää mielekäs työ?
Olen työtön ja se on minulle melko vaikea asia, sillä olen tehnyt paljon työtä työllistymiseni eteen (muutto, uudelleenkoulutus, työnhaku jne.)Kaikki työsuhteeni ovat tähän asti olleet määräaikaisia. En enää jaksaisi alkaa alusta tietäen, että työ ei jatku.
Suurin ongelmani on parisuhde. Olemme olleet naimisissa ja yhdessä iät ajat. Meillä molemmilla on ollut masennusta, jota on hoidettu lääkkein ja itselläni myös lyhyellä terapialla. Mieheni juo salaa. Juomisen määrä ei ole ongelma, vaan juomisen tapa. Tosin en enää siedä miestäni lainkaan humalassa. Ongelma on jatkunut vuosikausia. Siitä on puhuttu ja paljon on luvattu ja yhtä usein petytty. Luottamus ja turvallisuuden tunne on poissa.
Mieheni on usein etäinen sekä henkisesti että fyysisesti. Seksiä ei ole ollut melkein vuoteen. (Ulkopuolisia suhteita ei tiettävästi ole.) Itse haluaisin olla lähellä. Se olisi minulle luontaista. Esim. lasteni kanssa (jo lähes aikuisia) on välitön yhteys ja halailemme ja suukottelemme mennen tullen. Mieheni kanssa se ei onnistu. Se on minulle suurin surun aihe.
Olen hiljattain lopettanut masennuslääkitykseni ja tunteet ovat varmaan senkin vuoksi nousseet pintaan. En kuitenkaan haluaisi syödä lääkkeitä parisuhdeongelmiini. Asioita on yritetty selvittää parisuhdeviikonlopussa, pariterapiassa, luennoilla, keskustelemalla jne. Pysyvää parannusta ei ole tullut.
Olen väsynyt olemaan väsynyt. Kroonisen väsymysoireyhtymän kuvaukset tuntuvat liiankin tutuilta. Tällä hetkellä syön karnosiinia ja e-epaa ja monivitamiinia, mutta en haluaisi enää masennuslääkkeitä. Mistä saan voimia selvittää parisuhdeongelmani ja löytää mielekäs työ?
Vastaukset 3
Vanhimmat
...on muutenkin ankeaa aikaa, tulee pimeä ja kylmä. Kurjaa jos olet valmiiksi väsynyt jo tässä vaiheessa.
Tunnistin muutaman parisuhdeongelman kirjoituksestasi, hankala vaan lähteä muita neuvomaan kun ei omiakaan asioita saa kuntoon.
Seksin ja muutenkin läheisyyden puuttumisen kuvittelisin meillä ainakin johtuvan juuri siitä että ollaan oltu iät ja ajat yhdessä, molemmat masentuneita, sen myötä rupsahtaneita ja tylsiä. Huono itsetunto, aloitekyvyttömyys. Tällaiset asiat pitäisi mielestäni selvittää siinä vaiheessa kun kummallakin on lääkitys päällä, kun se lääkitys vain helpottaa oloa eikä poista sitä masennuksen syytä.
Jos edes toinen saisi itsetuntonsa takaisin että voisi puolestaan sitten tukea toista. Omani rupeaa jo häämöttämään jossain kaukana hyvinä päivinä, olen hankkinut pari uutta harrastusta joissa tunnen olevani hyvä. Lisäksi olen ruvennut liikkumaan, paino on pudonnut ja henki kulkee paremmin.
Kyllä se sullekin, kun oikein haet sitä muutosta.
viestistä. Tilanne on aika jumissa. Asioista on puhuttu (vastoin miehen tahtoa). Mikään ei tunnu auttavan. Jopa aikuistuvien lasteni kanssa minulla on aina ollut spontaanit ja avoimet välit, puhuminen ja läheisyys ja rakkauden osoittaminen on helppoa. Mieheni kanssa tämä ei onnistu. Ei myöskään mieheni ja lasten kesken.
En näe pitkän päälle mitään järkeä syödä masennuslääkkeitä huonon parisuhteen vuoksi. Olenkin kertonut miehelleni, että jollei tilanne muutu, lähden viimeistään sitten, kun nuorempi lapsista muuttaa pois kotoa. Olkoonkin että 43:sta vuodesta ollaan oltu yhdessä 28. Surullista. Parisuhteeseen tarvitaan kuitenkin kaksi.
...olen viimeisten vuosien aikana usein ajatellut lähtemistä, olen vain joka kerta päätynyt siihen ettei se luultavasti toisi kummallekaan meistä mitään parempaa, tämän ikäisenä on todella vaikeaa löytää itselleen kunnollista kumppania.
Kun olen miettinyt vanhoja juttuja ja selaillessani valokuvakansioita nähnyt siellä onnellisia ihmisiä ja mukavia tilanteita olen pakostakin päätynyt ihmettelemään josko asioita kuitenkin voisi korjata ja missä vaiheessa asiat rupesivat luisumaan käsistä.
Huomasin hämmästyksekseni että vaimo oli asioistaan puhumaton tiukkapipo nipottaja jo seurusteluaikoina, meilläkin 28 vuotta sitten, mutta siihen aikaan olin jollain tavalla ylpeä siitä että osasin käsitellä tuollaista otusta mitä useimmat miespuolisista kavereista kavahtivat vaikeaselkoisuutensa takia. Vuosien varrella tuli vastoinkäymisiä, toiset em seikkojen takia, toiset ihan ansaitsematta, mutta yhteisvaikutus oli ainakin minulle musertava, varsinkin kun nähtävästi olen masennukseen taipuva.
Nyt kun olen kolmatta kertaa hoitojen avulla kömpimässä kuopan reunaa ylös, huomaan oman paremman mielen vaikuttavan myönteisesti myös vaimoon, silmiin on tullut taas tunnistava katse ja olen jopa ymmärtäviä ja rohkaisevia sanoja kuullut suustansa. Se ei merkitse sitä etteikö hän edelleen olisi pidättyvä tiukkapipoinen pilkunviilaaja, mutta olemme oman jaksamiseni kohentuessa päässeet vähän lähemmäs alkuperäisiä säätöjä. Tämän lisäksi huomaan vaimon hankkineen, ilmeisen omatoimisesti, alan kirjallisuutta kuten "älä hikeenny perheasioista" ja "älä hikeenny rakkausasioista" (Richard Carlson).
Minusta olisi todella kurjaa antaa melkein kolmenkymmenen vuoden mennä hukkaan yrittämättä tosissaan korjata asioita. Emme ole läheskään ohittaneet kriisiämme, mutta jo tässä vaiheessa uskallan käyttää sanontaa "näin jälkeenpäin". Eli näin jälkeenpäin olin hyvin hämmästynyt siitä kuinka paljon oma jaksamattomuuteni oli päässyt vaikuttamaan suhteeseemme.
Teidän liittonne on tottakai eri asia, mutta mieti oliko miehesi alusta asti vaisu rakkaudenosoitustensa kanssa ja voisiko se viinantissuttelu olla seurausta siitä että itse, kuten minäkin, otit liian ison palan haukattavaksesi nuorempana kun vielä jaksoit ja jossain vaiheessa lakkasit jaksamasta. Jaksamisensa saa kyllä elvytettyä, mutta turhaan ei kannata rimpuilla; jollei teillä ole mitään onnellista aikaa mihin palata ja jos voit rehellisesti sanoa että vain miehesi on muuttunut ja muuttanut suhdettanne huonompaan niin ei kai siinä paljon enää ole tehtävissä.
En tässä todellakaan yritä syyllistää sinua tilanteestanne, pois se minusta. Asiat vain heijastuvat toisiinsa aika odottamattomista suunnista ihmisten suhteissa toisiinsa. Jos vain tietäisin mistä niitä voimia löytyisi niin kertoisin kyllä. Yritä pärjätä.