Kissamme menehtyi eilen aamulla. On vielä kauniisti laatikkoon laitettuna pehmoisesti peiteltynä orvokkien kera tuolla parvekkeella. Olen niin surullinen ja onneton ja kaipaan niin kovasti omaa rakastani. Hän tuli meille 11 vuotta sitten pienenä pentuna tuomaan iloa ja elämää surun ja menetysten vuotena.
Mitenkähän jaksan tästä eteenpäin....
Mitenkähän jaksan tästä eteenpäin....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi , kurjuus.Kyllä se ikävä ajan kanssa helpottaa.Kannattaa nyt vain haudata kissa, eikä säilytellä sitä pidempään.
Toki onkin menossa lemmikkieläinten hautausmaalle, kunhan saan jonkun avuksi kaivamaan haudan. Asun kerrostalossa eikä ole itsellä välineitä haudan kaivantaan. Huomenna rakas pääsee viimeiseen lepopaikkaansa.
Otan osaa suruun.
Osanotto.
Itsellä on vasta pentu ja olen jo ehtinyt ajatella, miten sen kestäisi, jos tämän menettää :(
Onneksi muistot jää.
Tänään taas tuli oma rakas kisu kovasti mieleen, kun kohta kuukausi aikaa hänen lähdöstään. Muistelin pehmeitä hunajanvärisiä tassuja ja pehmoista hunajaista tuoksuvaa turkkia. Ne pysyvät tunne- ja hajumuistissa varmasti aina.
Vielä silloin hetki poismenon jälkeen piti kokeilla niitä pehmeitä tassuja ja tuoksutella turkkia, joka vieläkin tuoksui yhtä suloiselle kuin aina ennen.
Kisu, sinun tyhjä paikkasi täällä kodissa tuntuu yhä edelleen joka päivä.
Minustakin tuntuu, että muistaisin parhaiten juuri tassut. Valkoiset pehmeät tassut, jotka aamulla herättää, pyytää leikkimään tai joskus pettyneenä paljastavat pienet kyntensä nilkan ympärille.
Tasut joiden pieni pehmeä ääni kipittää vastaan kun palaa töistä kotiin tai hiipii yöllä sängyn viereen.
Samat oli tuntemukset, kisu oli laatikossa pari tuntia, niinkuin ihmisetkin ja
se viimeinen vilkaisu piti tehdä monta kertaa.
Kyllä hän odottelee sateenkaarisillalla rakkainta ihmistään, muista että
hänellä on myös omat rakkaansa, emo ja ehkä sisarukset.