Katselin tuossa televisiosta ohjelmaa Tavoittena taivaspaikka.

Tämä vanhoillislestadiolaisten herätysjuhlat ja haastattelut niin osanottajilta kuin papeilta ja sen johtohenkilöiltä. Tulin siihen tulokseen, että heillä on suuri yhteisö, jolla on opetetut omat käsityksensä elämästään kuin Jumalastaankin. He ovat kasvaneet suureksi yhteisöksi josta ei voi noin vain lähteä lätkimään. Erillaisia mielipiteitäkin on, mutta yhteisö pitää heitä kasassa. Tosin nuoriso, kun nykyään sosiaalinen mediakin on päässyt heidän keskelleen, se on antanut heille uutta ajatusta elämisestä vanhoillislestadiolaisena. Ulkoinen painekin tekee tehtäviään, niin ehkäisyistä, homoista kuin naispappeudestakin. Uskonyhteisön keskinäinen laki, säännöt keskeiset anteeksianto on heillä vartijoina, että uskotaan olla synnittömiä ja varmoja taivaaseen menijöitä. Heillä on helppoa olla yhdessä, mutta ei he vältä ulkoista painettakaan, joka kolkuttaa heidän keskellään. Vanhat johtajat ja saarnaajat pitävät ohjaksia tiukoilla, omilla oikeuksillaan ja käsityksillään. Miekkanaan heillä on hel.vetin pelottelu, ja palkintonaan varma taivaspaikka. Jos olisin syntynyt tuollaiseen yhteisöön, luultavasti olisin siellä vieläkin. Tuntuu vaan joskus siltä, että Jumalaa pidetään vain välikappaleena jolla lyödään syntistä. Ehkä esikoiset ovat hieman helläkätisempiä, mutta karsinansa on heilläkin. Usko on kuin ruokapöydän antimet. Joku niillä vain herkuttelee, jotkut syövät nälkäänsä.