Aloin sairastua 7. luokalla, oksentelu alkoi siitä kun maanantaisin oli ruokailun jälkeen 3h kotsaa ja siellä syötiin tekemämme ruuat ja kotiini oli 5min kävelymatka, kotiin päästyäni söin tottumuksesta tuhdin välipalan vaikka olin juuri 15min aiemmin syönyt. Oksensin.
Oksensin säännöllisesti 8 ja 9 luokkien ajan ja tapasin kesän alussa poikaystäväni ja sen jälkeen oksentelin hyvin harvoin. Puoli vuotta tunnettuamme, lukion ekalla, eräänä iltana ollessamme käymässä nukkumaan hän sanoi "kerran, silloin kun tutustuttiin, sä sanoit kännissä että sulla on bulimia...". Tunnustin.
Niihin aikoihin olin alkanut oksennella enemmän ja pari kuukautta ton jälkeen menin terveydenhoitajan kautta psykologille, kerroin, että mua pelottaa että bulimiani tulee takaisin.
Kävin sillä 2 kertaa, ainut asia mistä bulimiaani koskien puhuttiin oli että "syö välipalaa jos on pitkiä paiviä". Toisella kerralla itkin koko ajan siitä asti kun hän puhui jotain kotona vietäämästäni viikonlopusta, olin vain niin onnellinen saatuani olla kotona. Siitä asti puhuttiin vain mun koti-ikävästä, mitä sille pitäisi tehdä, hän sai mut kutsumaan äitinikin 300km päästä tunniksi juttelemaan tästä väärästä aiheesta, tunnustin äidilleni syömishäiriöni.
Äitini sanoi jossain vaiheessa suunnilleen "Mitenkäs tämän tytön bulimian kanssa" ja psykologi kiersi kysymyksen jotenkin, siitä ei puhuttu koskaan sanaakaan muuta kuin se "syö välipaloja", se oli 3. ja viimeinen kertani psykologilla kohta puoli vuotta sitten enkä ole kertaakaan oksentanut sen jälkeen vaikka välillä on ollut lähellä.
Mutta äitini ei ole sanallakaan maininnut asiasta enää sen jälkeen, minusta tuntuu ettei hän välitä. Poikaystäväni kanssa olen muutamaan otteeseen hieman keskustellut, aina minun aloittestani. Haluaisin, että joku joskus kysyisi, kuinka olen selvinnyt.
Oksensin säännöllisesti 8 ja 9 luokkien ajan ja tapasin kesän alussa poikaystäväni ja sen jälkeen oksentelin hyvin harvoin. Puoli vuotta tunnettuamme, lukion ekalla, eräänä iltana ollessamme käymässä nukkumaan hän sanoi "kerran, silloin kun tutustuttiin, sä sanoit kännissä että sulla on bulimia...". Tunnustin.
Niihin aikoihin olin alkanut oksennella enemmän ja pari kuukautta ton jälkeen menin terveydenhoitajan kautta psykologille, kerroin, että mua pelottaa että bulimiani tulee takaisin.
Kävin sillä 2 kertaa, ainut asia mistä bulimiaani koskien puhuttiin oli että "syö välipalaa jos on pitkiä paiviä". Toisella kerralla itkin koko ajan siitä asti kun hän puhui jotain kotona vietäämästäni viikonlopusta, olin vain niin onnellinen saatuani olla kotona. Siitä asti puhuttiin vain mun koti-ikävästä, mitä sille pitäisi tehdä, hän sai mut kutsumaan äitinikin 300km päästä tunniksi juttelemaan tästä väärästä aiheesta, tunnustin äidilleni syömishäiriöni.
Äitini sanoi jossain vaiheessa suunnilleen "Mitenkäs tämän tytön bulimian kanssa" ja psykologi kiersi kysymyksen jotenkin, siitä ei puhuttu koskaan sanaakaan muuta kuin se "syö välipaloja", se oli 3. ja viimeinen kertani psykologilla kohta puoli vuotta sitten enkä ole kertaakaan oksentanut sen jälkeen vaikka välillä on ollut lähellä.
Mutta äitini ei ole sanallakaan maininnut asiasta enää sen jälkeen, minusta tuntuu ettei hän välitä. Poikaystäväni kanssa olen muutamaan otteeseen hieman keskustellut, aina minun aloittestani. Haluaisin, että joku joskus kysyisi, kuinka olen selvinnyt.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuten taas, tapauksessasi törmää hyvin epäpäteviin lääkäreihin. on kamalaa kuulla miten olevinaan ammatti-ihmiset pystyvät hoitamaan asiat niin väärin.
Läheistesi taholta tuo "Mutta äitini ei ole sanallakaan maininnut asiasta enää sen jälkeen, minusta tuntuu ettei hän välitä" kuulostaa juuri siltä, miten vanhemmat haluavat olla uskomatta lastensa ongelmia. He ehkä tuntevat(itselläni kun ei kokemusta ole)kuitenkin kun ovat vastuussa kasvatuksestasi, syyllisyyttä jos sinulle ilmenee jotain normaalista terveydentilasta poikkeavaa.
Ja muista,että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kokenet samaa, eivät voi asiaa niin konkreettisesti ymmärtääkään.
Mutta, kuinka siis olet selvinnyt?