Nyt eron kynnyksellä, tai ainakin sen asian ollessa lähempänä kuin koskaan, aloin pohtia omaa suhdettani lapsiini.
Kun kaikki kärjistyi ja tilanne meni vakavaksi, huomasin jotenkin sen pahan olon ja surun purkavani lapsien kautta.
Koskaan en ole viettänyt niin paljoa aikaa lasteni kanssa vain jutellen ja tehden jotain pientä..palapelejä, legotaloja...mitä tahansa. Koskaan en ole niin spontaanisti lukemattomia kertoja päivässä suukottanut ja halannut lapsiani vain kertoakseni, että rakastan heitä. Tekemistä ja kokemista keksitään aina lisää ja uusia elämyksiä järjestyy ihan joka hetki, kun vaan meillä on aikaa olla yhdessä, ja nyt sitä aikaa on ollut enemmän kuin useaan vuoteen. Harmittaa vain, että nuo muutamat vuodet meni osin ohi kun muka työ oli tärkeetä. Ei ole enää...vaikka se sama duuni jatkuukin.
Tietää ei voi, palaako parisuhde vaimooni, lasteni äitiin, enää koskaan kuntoon vai onko ero ainoa mahdollisuus. Mutta se antaa voimia jaksaa eteenpäin, kun tiedän, että kaikesta huolimatta olen helvetin hyvä isä lapsilleni, ja sitä ei kukaan voi kiistää. Eikä siihen väliin kukaan voi päästä, koskaan.
Kun kaikki kärjistyi ja tilanne meni vakavaksi, huomasin jotenkin sen pahan olon ja surun purkavani lapsien kautta.
Koskaan en ole viettänyt niin paljoa aikaa lasteni kanssa vain jutellen ja tehden jotain pientä..palapelejä, legotaloja...mitä tahansa. Koskaan en ole niin spontaanisti lukemattomia kertoja päivässä suukottanut ja halannut lapsiani vain kertoakseni, että rakastan heitä. Tekemistä ja kokemista keksitään aina lisää ja uusia elämyksiä järjestyy ihan joka hetki, kun vaan meillä on aikaa olla yhdessä, ja nyt sitä aikaa on ollut enemmän kuin useaan vuoteen. Harmittaa vain, että nuo muutamat vuodet meni osin ohi kun muka työ oli tärkeetä. Ei ole enää...vaikka se sama duuni jatkuukin.
Tietää ei voi, palaako parisuhde vaimooni, lasteni äitiin, enää koskaan kuntoon vai onko ero ainoa mahdollisuus. Mutta se antaa voimia jaksaa eteenpäin, kun tiedän, että kaikesta huolimatta olen helvetin hyvä isä lapsilleni, ja sitä ei kukaan voi kiistää. Eikä siihen väliin kukaan voi päästä, koskaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sillä erossa lapset kärsivät!!!
Te aikuiset selviätte jotenkin, mutta lapselle
jäävät haavat, jotka tuskin koskaan paranevat.
Joskus erotaan turhaan, kuin näyteltäisiin jossain saippuasarjassa.
Lapset ovat tärkeintä, mitä teille on annettu.
Usein on valitettavaa, että aikuiset käyttäytyvät lapsenomaisesti ja omien, itsekkäiden pyyteittensä vuoksi eivät näe muuta mahdollisuutta kuin eron.
Hävetkää aikuiset!
Vielä ei ole aika häpeämiselle, ei todellakaan. Kuten tuossa jo alkuun sanoin, on asia kesken. Ratkaisuja etsitään ja niitten eteen tehdään töitä. Kirjoitukseni oli ennemminkin pohdintaa siitä, miten asioitten mittasuhteet ja prioriteetit selkenee kriisien myötä.
Aina sanotaan että lapset kärsivät avioerosta, se on totta, mutta ajatteleeko kukaan kuinka kovasti lapset kärsivät kun isi ja äiti EIVÄT EROA, asuvat saman katon alla vain LASTEN TAKIA. Vanhemmat riitelevät kokoajan ja ovat pahantuulisia ja kiukkuisia myös lapsille, jotka ovat täysin syyttömiä kaikkeen aikuisten pahaan oloon. Itse olin nelivuotias (nyt kolmikymppinen) kun vanhempani erosivat ja olen täysin sitä mieltä, että oli parempi kun vanhempani erosivat. Kotona oli sen jälkeen hyvä olla kun isi ja äiti eivät kokoajan huutaneet toisilleen. Lapsella on paha olla silloin kun äidillä ja isällä on paha olla, lapset vaistoavat sen, vaikkeivät sitä vielä ymmärtäisikään. Minä tapasin isääni eron jälkeen säännöllisesti ja tapaan vieläkin. Minusta tuntuu että minulla on parempi suhde sekä isääni ja äitiini nyt, kuin jos he eivät olisi eronneet vaan olisivat pysyneet yhdessä meidän lasten takia.
Eikä aina tarvitse vanhempien huutaa ja tapellakaan, vaan muuten vain ovat mustasukkaisuuden, pettämisien, vuosia sitten loppuneen seksin, työpaineiden, omien lapsuudesta asti käsittelemättömien tunteiden jne. takia kireitä, katkeria, itsekkäitä, kykenemättömiä käsittelemään tunteitaan ja keskustelemaan mistään negatiivisista asioista. Ja lapsetko eivät sitten tätä aisti ja ota siitä taakkaa kannetavakseen omaan elämäänsä???!!
Sinä Heli, kirjoitit, että erossa lapset kärsivät ja aikuiset selviävät jotenkin. Tosin tuossa alempana oli muutamia näkökulmia esitetty toisin päin "lapset voivat kärsiä myös siinä tilanteessa jos vanhemmat eivät eroa".
Aika paljon uskoisin, että riippuu lapsesta miten hän eron ottaa. Ajatellaanpa minunkin tapaustani. Minun mieheni läksi kun lapsi oli vajaan kuukauden ikäinen. Olen kasvattanut lapseni yhdessä vanhempieni kanssa. Kyseenalaistaako lapsi välttämättä sitä, että hänellä ei ole isää. Miehen malli voi olla muukin kuin biologinen isä, joka lapsestaan ei näytä välittävän. Tärkeintä on se, että lapsella on turvallinen olo niiden henkilöiden kanssa, joiden parissa hän kasvaa. Miksi lapsi kärsisi erosta? Yhtä lailla hän tulevaisuudessa voi kärsiä teini-ikäisenä ulkonäöstään tai lihavuudestaan, väärän värisistä hiuksistaan tai siitä, ettei osaa laulaa ...
Ei nuo sun vertaukset paini ihan samassa sarjassa avioeron kanssa. Toivottavasti sun lapsi ei ala parikymppisenä kysellä, että miksi isi jätti? Valitettavasti mulla on sukulaisissa 16 v. tyttö, joka viiltelee itseään tämän asian vuoksi. Tietysti toinen äärilaita, mutta kumminkin.
Tosi ihanaa että joku vielä pohtii eroa. Ettei siihen vain suinpäin rynnätä.
Ongelmatilanteessa usein kaikki neuvoo jättämään kumppanin. Ulkopuoliset ei nää sitä kokonaisuutta.
Joskus kyllä ero on paras ratkaisu, mutta sekin kannattaa tehdä huolellisesti harkiten.
Jaksamisia siis sinulle, ja ole lapsille se maailman paras isä.
Mieti vielä kaikki hyvät ja huonot puolet liitosta. Jos hyviä löytyy vielä, ei ole häpeä taistella liitosta.
Lämmin kannustava halaus!!
Kerrohan/kertokaahan millaisen kypsyttelyn tai tunneskaalan tulos tuo ero on? Itse olen ollut vaihtelevasti ahdistunut, välillä tuntuu, että suhde pelaa ja sitten taas ei. Kun on jotain hankalia asioita, joista pitäisi puhua, tuntuu kuin sanani/tunteeni kimpoaisivat välillämme olevasta näkymättömästä seinästä takaisin päälleni. Ei mitään reaktiota, aina vaan sama juttu "väsyttää". Sitten tulee lopulta sanottua niin jumalattoman pahasti, että pitää vetää takaisinpäin ja taas ollaan samassa pisteessä. Meillä on pieni lapsi ja pitäisi ajatella hänen parastaan. Toisaalta se, ettei joudu olemaan avioerolapsi, toisaalta vaakakupissa painaa se, että ainakin minä tunnen tulevani hulluksi tässä tunnetyhjiössä. Mieheni asenne kaikkeen on se, että asiat on hyvin. Sitten käsittelemättömät tunteet purkautuvat niin, että hän juo pään täyteen ja taas jaksaa. En tiedä. En ole itse kaiketikaan maailman helpoimpia ihmisiä (tai no ennen olin sitä mieltä, että mun kanssa kyllä tulee toimeen) mutta en usko, että kuvittelen tämän kaiken. Voiko omia tunteitaan kuvitella? Eikö tunteet ole kuitenkin todellisia...? Huh, tästä tuli nyt aivan sekava vuodatus, vaan eropohdintaa tämäkin. Voi kunpa joku kertoisi mikä on oikea ratkaisu. Itse en enää näe metsää puilta, kai sekin kertoo siitä ettei kaikki ole kohdallaan...
Aikalailla kuulostaa samalle kuin oma tarinakin. Olin liian kauan "lukossa" ja kykenemätön purkamaan tuntojani ja tunteitani esiin. Se vieraannutti puolison ja myös loi huonon suhteen itseni ja lasten väliin.
Nyt, kaiken kriisin keskellä, viisastuneena ja oman pääni selvittäneenä ja lopullisesti raitistuneena, voin vain korostaa puhumisen tärkeyttä. Oman suhteeni lapsiin sain korjattua, ja siinä ei ole pienintäkään säröä enää. Suhde puolisoon on vaikeampi, liikaa niitä sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja muistissa molemmilla. Mutta korostan, että koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää tosissaan korjata jotain, mikä on tärkeää. Onnistuminen tulee jos on tullakseen, mutta ainakin voi rehellisesti sanoa parhaansa tehneen.
Tunteet kulkee vuoristorataa ilman jarruja, kaikkea ilosta epätoivoon ja kontrollista paniikkiin. Anna tunteiden tulla, niistäkin oppii.
Olen 39v mies, erosin viitisen vuotta sitten, ja tyttäret olivat tuolloin 3v ja 6v. Vuorotyöni, remontin ja harrasteen vuoksi olin avioliiton aikana varsin kiireinen, ja en ehkä ollut aivan malli-isä.
Eron jälkeen lapset ovat asuneet enimmäkseen äitinsä luona, mutta pidän heitä lähes kaikkina vapaapäivinäni sekä kuusi lomaviikkoa vuodessa. Meillä on todella nasta tiimi, ja olen aivan satavarmasti nyt parempi isä kuin mitä olisin huonossa liitossa. En tosin näe heitä päivittäin, mutta yhdessä viettämämme aika korvaa sen kyllä. Melomme, mökkeilemme, retkeilemme, leikimme legoilla, pelailemme ja teemme ruokaa yhdessä. Saamme julkisilla paikoilla liikkuessamme naisilta hyväksyviä katseita.
Avioliittomme oli yhtä helvettiä, ja jos olisimme jääneet yhteen, kasvaisin nyt horsmaa.
Tyttäret ovat todella tasapainoisia ja iloisia, ja heistä ei mitenkään huomaa että he ovat avioerolapsia.
Välini exsään on tätä nykyä varsin asiallinen. Hän asustaa samassa lähiössä, ja on seurustellut neljän vuoden ajan. Itselläni oli kolmevuotinen suhde, mutta se päättyi hiljattain.
Mieluummin yksin kuin huonossa liitossa.
Pasi