Runoissa teemme matkan omaan mieleemme,...

Ei se runosuoni pulppua , vaikka aihe on . Se on pikkusen surullinen , Olen tässä jo istunut tovin ja kirjoitellut sitä sun tätä .
Heräs huomioni ikkunata tuleviin valoihin , katsoin , naapudista vietiin paareilla , ja tutunnäköinen mies oli saattamassa ,vaimo oli paareilla .
Sellainen matalapaine otti valtaansa -

Syysruno sopis nyt kun olis jokin kaunis , ihmisen syksy on kaunis
minusta -- vaikka siihen tuleekin se kylmä kuolema seuraavaksi -- mutta minä pidän Syksystä .. sillon luonto näyttää mahtinsa myrskyllä , ja kaikki on niinkun valmista sillon .
Poika tahtoi mukaansa Suomeen virailee Tyttärensä perheessä ,
Mutta ei ollut mieli lähteä --juuri 3 kk sitten kävin ,ja voimille se otti .
Nyt saavat tulla Ulla-mummua tervehtimään tänne -- se olisi kovin mukavaa. Ja nyt kun lapset ovat jo isompia 4V Roni , 8v Emma ja 11v Ida -- ihania lapsia
Hyvää viikonloppua kaikille
Ja runoilkaa Otetaan sini - sirkun linkki --eikä opee tarvita kun ollaan jo täysoppineitakin :=)

Installaatio.
Johonkin tilaan tai paikkaan tehty asennus,
taideteos, joka käyttää paikan ominaisuuksia hyväkseen.
Tuohon mielen tyhjään tilaan, oudon muotoiseen
tein tämän runon.
Sopii hyvin tähän mielentilaan
joka ei menne siitä pilaan.

Eipä nuo tänne rustatut runot paljon myyttisiä kerroksia hipaisekaan, mahtaako moni tietää edes mitä se tarkoittaa. Entäs sinun taulusi, laita näytteille niin ostataan sanoa mielipide. Eiköhän me jokainen osata elää ja olla ilman niitä. Mutta laita tosiaan joku myyttisiä avaava kollektiivista muistia oleva alkuhämäryyteen ulottuva runosi, niin tiedetään mitä se oikein on. Pitää ihan hävetä, kun voin hyvin ilman ainuttakaan itse tekemää runoa tai taulua. Luen ja käyn katsomassa museossa, jos taidetta olen vailla.

Kuinka onkaan kauniisti kirjoittua tekstiä,josta kumpuaa jotain hyvin herkkää.
Luonto runoina tai tauluina -siinä on niin tekijälle kuin katsojalle pyhää ja niitä keitaita.
Maisemataulut-onhan ne kauniita.

Matka mielensyvyyksiin riippuukin paljon siitä, mitä mieli sisältää, minkälaisia ajatuksia, kokemuksia meillä on varastossamme.
Olen aivan vakuuttunut, kun kalliomaalari valitsi juuri sileän kalliopaaden, ikuistaakseen siihen piirroksena kokemaansa pyyntimatkaa, eläintä jonka kaatoi ja millä välineellä liikkui, hän viestitti näin dokumentoiden tuntemuksiaan jälkipolville.

Hänellä oli tarve jättää jälkeensä merkki olemassaolostaan, tiesi olevansa vain yksi rengas ihmiskunnan pitkässä ketjussa.
Me ihmiset maapallolla olemme tarinankertojia, sukupolvi sukupolven jälkeen on muokattu tarinoita, ne juontaa alkunsa menneisyydestämme. Yhteistä kollektiivistä omaisuutta ne ovat, ei kenenkään yksityisen tekijän aikaansaannoksia, jolla voisi ylvästellä!
Joko kokijana tai tekijänä, voi korkeintaan tuntea kiitollista yhteyttä samoin ajatelleisiin lajitovereihin, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.

Kun johonkin mieluisaan, kiehtovaan tekemiseen uppoutuu, ajantaju katoaa, keskittyy täydellisesti, tempautuu kuin virran vietäväksi. Näin voi eläytyä sekä tekijä että kokija. Kollektiivinen muisti on silta menneisyyteen, sukupolvilta seuraaville välitetty viesti. Eri kansojen suuret kertomukset ovat omanlaisiaan lähinnä luonnon erityisluonteen takia, erilainen kasvillisuus ja eläimistö. Meillä pyhä puu on ollut pihlaja, kallioon maalatut saaliseläimet elinehto.

Joskus tulee mieleen, mitä nämä maahamme muuttaneet pakolaiset ajattelevat kuullessaan vaikkapa kansalliseepoksestamme Kalevalasta , nouseeko mieleen mitään tuttua omasta luomiskertomuksesta, onko heilläkin jokin pyhä lintu. Kansoilla on ollut käsityksensä kuolemanjälkeisestä elämästä, ehkä oma Tuonelanjokensa . Kansakuntia yhdistää kollektiivinen muisti, sukuja ja perheitä samoin. Miten muukalaisiksi voivatkaan tuntea juuriltaan kauas tempaistut, varsinkaan jos heillä ei ole mitään yhteisöä tukenaan.

Metsä on suomalaisten pyhättö ja siellä tuntee puiden oksien viittomakielen viesteinä muinaisuudesta. Kuusi on minulle pyhä puu, sen havuoksa rauhanviiri A.Kiven kielikuvan mukaan, kuusi kukkalatva uutta elämää henkivä. Havuilla peitin juuri ruusuni pakkasta vastaan, havuista laitan haudoille talviset koristeet, jouluksi ulko-oveen kranssi ja sisälle pieni kuusipuu, havuilla vuorataan hauta. Kotikuusi on istutettu kodin vartijaksi, perheenjäsenillä on nimikkopuita. Lapsuudenkotini hyvin leikattu tiheä kuusiaita suojasi pihaa ja puutarhaa tuulilta , siellä asui siilejä ja tirskutti varpusia.

Metsä uusiutuu ilman meitäkin , jopa tulipalon jäljiltä. Me tarvitsemme metsää, metsä ei tarvitse meitä, silti se on antanut ammoisista ajoista elannon , rauhan ja virkistyksen.

Menin Sini-sirkun aiheesta omia metsäpolkujani, mutta tässähän voi mieli vaeltaa . Kaunis on tuo syksyinen taulusi, tuntee kun ruskalehdet tanssivat ilmassa ja värittävät virran kalvon, ja rauhalliset tummat kuuset valossa ja väreissä kylpevän aukion reunalla.

Minua on kuvantekijänä jostakin syystä kiehtonut Australian alkuperäiskansan Aborginaalien taide ja maailmankuva. Jo pelkästään kuvien katseleminen vie ikäänkuin alitajuisesti mytologian alkulähteille.

Nyt hiljattain luin uudesta geenitutkimuksesta, jossa todettiin Aborginaaleilla olevan vain afrikkalaisten geenejä perimässään. He ovat vielä muuttumattomia siitä lähtien kun vaelsivat afrikasta päättyen Austraaliaan. Jälkiä aasialaisista geeneistä ei löydy, puhumattakaan eurooppalaisista vaikutteista.

Se selittääkin heidän poikkeavan ja karkean ulkonäkönsä, ja vahvan yhteytensä unimaailmaan taiteessaan ja lauluissaan. Ihminen kulttuurinsa alkuvaiheissa, yhteydessään luontoon.
Heidän lauluissaan kasvit ja eläimet ovat sisaria ja veljiämme, ja kaikki kietoutuu yhteen suureen kokonaisuuteen. Heissä ihminen on vielä alkukantaisempana ja lähempänä luontoa.

Uskon meilläkin olevan tuota yhteyden tunnetta, niinkuin Ramoona* kirjoitti kotometsämme kuusen merkityksestä meille. Kaikessa olevassa sen voi aistia, silloin kuin olemme vastaanottavaisia luonnon puhuttelulle.

Aikanaan teki minuun syvän vaikutuksen tiedemies ja fyysikko K.V. Laurikaisen teos Luonto puhuu Luojastaan. Luonnon uskomattomassa tarkoituksenmukaisuudessa jos missä, voi ihminen löytää oman Luojansa.

Miten voi olla varma että nuo tiedot on oikeita. Mites jotakin luista tutkimallako saadaan selville mistä se ihminen on muka lähtenyt. Tuntuu kuin meille vois syöttää vaikka mitä ja se pitää sitten uskoa vaan.

Ihmisen dna kartoitus on tehty, ja siinä solun mitokondrion dna-aines avaa näköaloja kymmenien tuhansien vuosien taakse.

Ennen sitä oli saksalainen kallonmuodon tutkimus olemassa, joka sijoitti esim. suomalaiset mongooliseen rotuun virheellisesti.
Nykyään suomalaisten geeniperimä on eurooppalainen.

Tulee kyllä seurattua tiedejulkaisujakin, koska nekin kiinnostavat.

Tulee mieleen samankaltaisesta kokemuksesta maamme kansainvälisesti tunnetuimman videotaiteilijan Eija-Liisa Ahtilan teos Vaakasuora-Horizontal Kiasmassa 2013.

Siinä valtavassa 11 metrisessä videossa on kuusi vaakasuorassa asennossa, taustalla tuulen huminaa, lintujen sirkutusta ja rungon narinaa. Miten on mahdollista kuvata kuusen syvin olemus?

Jokainen katsoja havannoi teoksen omalla tavallaan.Suurkaupungin asukkaalle näky on rauhoittava, joskin metsätyöntekijälle se voi näyttäytyä aivan arkisena.
Taiteilija on tällä halunut tuoda esille biologi Jakob von Uexkullin ajatuksen juuri siitä rinnakkaisesta ajan ja tilan maailmoista, johon aloituksessakin viittasin.

En malttanut olla tuomatta mukaan tätä, kun se liittyy paljolti samaan Ramoonan* kuvaamana, luonnon kokemiseen taiteenkin keinoin.

Usein matkustan mieleni maisemaan,
sieltä jotain etsin ja löydän.
En aarteita etsi laisinkaan,
niitä löydy ei mielestä köyhän.

Ei löytynyt enää sini-sirkun galleriaa, ei edes aktivoidu tuo nikki. Lueskelin vanhoja tähän aikaan kirjoitettuja ketjuja, millä mielellä oltu. Tykkään noista tauluista, joista näkee mitä ne esittää ja on paljon värejä ja tapahtumia eikä vain jotain synkkää maalia sudittu sinne tänne.

Sinisirkku on nykyisin nimellä Noela, mutta galleriaa ei näy sinäkään.

Itse vedän ehkä liiankin nopeati käsijarrun päälle yrityksissäni luoda edes kaksikerroksista runoa. Elegia muttuua parodiaksi ja runon kyyneleet laimenlikaiseksi jätevedeksi, Niin, että turha minun on lytätä toisen runoutta. Oman mieleni matkaoppaana toimii alitajunta. V oin toki kaunistella sen viestejä, kartan rasteja se kuitenkiin piirtää itsevaltiiaan oikeutuksella,
Pieni esimerkki alitajunnan merkityksetä eläinmaailmassa, Pysäköit auton viljapellon laitaan ja, tyyttäät pellolla olevalle uroshirvelle. Lähtönopeudestasi saattaa riippua, joudutko poikkeamaan autokorjaamossa vai et, Sen sijaan näet hirvestä tuskin vilaustakaan, jos tulet paikalle rullasukset jalassa, Hirven alitajunta viestittää vuosisataisesta uhasta,

Oma kokemukseni tajuttomuustian loppuvaiheessa?? kertoi uskonnon merkityksetä omien itseisarvojen määrittämisessä. Mutta alitajunta on paljon muutakin. Se on runon juuret,
Ennen kirjoitustaitoa tärkeä asiat kerrottiin runoina, Ne kertoivat klaanien historia, sittemmin kansan ja kansojen historian. runoissa oli yhteisöjen lait ja ne liittivät yksilöt kielellisiksi yhteisöiksi. Valitettavasti kautta aikojen on ollut me ja nuo toiset, vääräuskposet filistealaiset

Illan raukeat ajatukset
unilinnut, uunilinnut
kuusimetsikön suojissa.
Eilinen katoaa,
kuin aamun sade
lankeaa maahan.
Unen rajalla
valon välähdys.
Joko se tuli, aurinko?
Unilinnun siipien havinaa
pimeässä yössä.
Unilinnut, kuolonsiivet
huoneessa numero kuusi.

Minun enkelini siniseen puettu
on ottanut kasvoni käsiinsä.
Kun aioin sanoa jotakin hän näytti sormellaan huulilleni hiljaisuutta.
Vaikenen niin mielelläni, tunteakseni vain hellät suudelmansa silmäluomillani.

Heräsin kun lonkkaa särki ja tässä kivussa menee järki. Etsin jotain kaunista ja hyvää palstan akanoista kultajyvää. Sainko ketjun tämän nostaa ilman että koko lauma kostaa ?

Nämä ihmiset ovat nykyään 80 :ssa ?

Onpa palstalla joskus osattu kirjoittaa kauniisti
voi, että matkoja omaan mieleen monin eri tavoin.
Kukkahattuani nostan.

Nykyään täällä tehdään matkoja milloin minkin päivälehden liitteisiin.
Tärkeenä väitellään kumpi ompi parempi, ympäri vai ämpäri.

Melko pöhkön banaaleja runoja:
"Usein matkustan mieleni maisemaan,
sieltä jotain etsin ja löydän.
En aarteita etsi laisinkaan,
niitä löydy ei mielestä köyhän."

Ettei siis köyhän mielestä voi löytyä "aarteita" ?
Onko tuo oikein Sarkiaa, Jylhää vai ketä ?

Aloittajan viimeisin kappale on kivasti kirjoitettu

"Kun luon tarinan mielessäni, kirjaimin,... tai soinnuin vaiko pensselilläni kuvaten, olen ja elän sillä hetkellä siinä todellisuudessa.
En tiedä edes osaisinko, vai eläisinkö ilman niitä keitaita?"

Se kuvaa hyvin luovien ihmisten tekemisiä - keitaita.
Nuo keitaat voivat olla myös tuskaisia ja suuren työn takana.
Se sitten kuka niitä ymmärtää ja tulkitsee, lienee toinen juttu.

Tunne kuljettaa "suuria taiteilijoita" ?

"Joskus kokee luonnossa tuon yhteyden kaikkeen olevaiseen, ihmiskunnan alkuhämäryyteen asti, jolloin kaikessa oli henki".

.....ettei vaan olisi ollut "pullon henki", joka vei "alkuhämäryyteen" ?
Voimakkaasti mielikuvituksensa vallassa oleva voi ehkä kuvitella kokevansa
jotain yli- tai alimaallista, jonka kuvittelee olevan jotain "suurta".

Suuria teoksia on kuitenkin harvoin tehty suurella tunteella,
ne on tehty työllä ja hiellä,
mutta amatööri luulee, että "tunne johtaa johonkin suureen",
vaikkei se johda kuin floppiin,
ylisanoihin ja latteuksiin.

"Kun luon tarinan mielessäni, kirjaimin,... tai soinnuin vaiko pensselilläni kuvaten, olen ja elän sillä hetkellä siinä todellisuudessa.
En tiedä edes osaisinko, vai eläisinkö ilman niitä keitaita?"

Sanat kuin kympin torikukkataulu.

Jälleen näemme erään totuuden:
arvostelijoita riittää, mutta tekijöistä on pula!

Monissa runoissa on kauheimmat kliseet –
koska amatööri usein matkii vanhoja runoja, ei osaa itse kirjoittaa
eikä varsinkaan tuoreesti.

Kliseet sekä runoudessa että proosassakin pilaavat kaiken.

Se, miten runo kerrotaan, voi olla joko kuolettavan kliseistä tai ilahduttavan tuoretta ilmaisua, joka motivoi lukijan palaamaan runon alkuun ja lukemaan sen uudelleen. Parhaimmillaan hän löytää siitä uusia merkityksiä uusilla lukukerroilla ja ehkä saa jonkin oivalluksen omalle tulkinnalleen.
Lukijan ylipäätään pitää päästä tulkitsemaan runoa.
Kliseissä ei ole mitään tulkittavaa.

Vinkki aloitteleville suuruuksille:
Lukekaa esimerkiksi haikuja.
Tulette tietämään miten yksinkertaisesti sanotaan paljon.
Paljoin enemmän kuin klisein ja ylisanoin.

Tästä ketjusta näkee hyvin miten maailma tai ainakin palstakirjoittelu on muuttunut melkein kymmenessä vuodessa huonompaan suuntaan.
Nillitetään ja tartutaan yksittäisiin sanoihin.
Ennen saivat kaikki kukat rauhassa kukkia, nykyään halutaan ne muutamat kukkijat taittaa.