Pikkuveljeni (17) kärsii masennuksesta, mutta vanhempani eivät suostu myöntämään että jotain on vialla. Veljeni lintsaa lukiosta minkä kerkiää, nukkuu vain päivät pitkät ja istuu tietokoneella. Aluksi ajattelin, että on kyse laiskuudesta, mutta nyt on selvinnyt että on kyse masennuksesta.Viimeisen puolen vuoden aikana olen puhunut veljeni kanssa aktiivisemmin ja huomannut kuinka paha hänen on olla. Olen myös ottanut selvää masennuksen hoidosta ja järjestänyt niin, että veljeni käy nykyään kerran viikossa psykologin juttusilla.
Vanhempani tottakai tietävät tilanteesta, mutta tuntuvat ajattelevan, että tämä on vain joku vaihe, joka kuuluu tiettyyn ikään. Luultavimmin juuri se pelko, että he olisivat tehneet jotain väärin saa heidät kieltämään koko ongelman olemassaolon.
Olen joutunut todella ikävään välikäteen, missä veljeni puhuu minulle asiansa ja toivoo että minä saisin vanhempame ymmärtämään missä mennään ja niinhän kuukaudesta toiseen teenkin... Jostain syystä vanhempamme luottavat mielipiteisiini tässä asiassa ja se on rankkaa. Äitini soittelee minulle ja kertoo mitä nyt on tehty ja mitä nyt pitäisi tehdä.
Jokaisen pikkuveljeni kanssa käydyn keskustelun jälkeen murrun ja pari päivää menee kun saa taas itsensä kokoon. Tuntuu että olen joutunut vanhemman rooliin.... Asian tekee hiukan helpommaksi se, että en enää asu kotona ja joudu todistamaan tilannetta joka päivä vaan pystyn sulkemaan tietokoneen ja kännykän jos haluan... Ajatuksia on silti vaikea saada pois.
Toivon vain, että veljeni sais elämänsä kuntoon... tuntisi hetkittäin onnea ja saisi lukion suoritettua. Minullakin olisi helpompaa...
Vanhempani tottakai tietävät tilanteesta, mutta tuntuvat ajattelevan, että tämä on vain joku vaihe, joka kuuluu tiettyyn ikään. Luultavimmin juuri se pelko, että he olisivat tehneet jotain väärin saa heidät kieltämään koko ongelman olemassaolon.
Olen joutunut todella ikävään välikäteen, missä veljeni puhuu minulle asiansa ja toivoo että minä saisin vanhempame ymmärtämään missä mennään ja niinhän kuukaudesta toiseen teenkin... Jostain syystä vanhempamme luottavat mielipiteisiini tässä asiassa ja se on rankkaa. Äitini soittelee minulle ja kertoo mitä nyt on tehty ja mitä nyt pitäisi tehdä.
Jokaisen pikkuveljeni kanssa käydyn keskustelun jälkeen murrun ja pari päivää menee kun saa taas itsensä kokoon. Tuntuu että olen joutunut vanhemman rooliin.... Asian tekee hiukan helpommaksi se, että en enää asu kotona ja joudu todistamaan tilannetta joka päivä vaan pystyn sulkemaan tietokoneen ja kännykän jos haluan... Ajatuksia on silti vaikea saada pois.
Toivon vain, että veljeni sais elämänsä kuntoon... tuntisi hetkittäin onnea ja saisi lukion suoritettua. Minullakin olisi helpompaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi - ja kovinpa kuulostaa tutulta.
Oma veljeni on tosin nyt 16-vuotias, juuri lukion (jotenkuten) aloittanut, ja elämäntilanne kuulostaa jotakuinkin samalta kuin sinunkin veljelläsi. Omat vanhempani sentään tiedostavat ongelman oireet, mutta paikkakunnalla ammattiapua on hankalaa saada, ellei todella ole "tosi kyseessä". Ja etenkin isän suhtautuminen psykologeihin on työnsä vuoksi erittäin nihkeä.Ja jottei elämä kävisi liian helpoksi, niin yhtä aikaa veljen masennuksen kanssa on perhepiirissä ollut muitakin vastoinkäymisiä.
Minun ratkaisuni on tähän mennessä ollut vain kuunnella ja kuunnella, parhaani mukaan. Siinä sivussa yrittää yhdessä veljen kanssa keksiä ratkaisuja tämän ongelmiin. Itsekin olen jo kotoa pois muuttanut, mutta välit veljeen ovat edelleen hyvät. Välikäteenhän siinä jää, jos käy ilmi, että veli on kertonut minulle paljon enemmän kuin vanhemmille, ja minä taas en ole voinut/halunnut/pitänyt tarpeellisena kertoa eteenpäin.
Puhelimenhan voi tietysti sulkea ja jättää sähköpostit lukematta. Mutta kun toisaalta tietää, ettei veljellä ole ketään muuta, jonka kanssa ihan oikeasti keskustella, niin sitäkään ei oikein haluaisi tehdä... Ja kauniimmin veli ei ole minua vielä mistään muusta kiittänyt.
Mutta,jaksamista sinulle.
Rankka on kuuntelijankin osa, mutta ehkä ikä ja aika sittenkin parantavat joitakin haavoja.Sisarukset ovat loppujen lopuksi se, mikä perheestä jää jäljelle.
Hyvä, että välität sun veljestä! Sä oot sille selvästikin tärkeä ja syy jaksaa :)
On kuitenkin ihan ymmärrettävää, että sullakin on raskasta. Kysehän on sulle rakkaasta ihmisestä, ja sulla on tunteet vahvasti mukana. Toisaalta sun vanhemmatkin odottaa sulta liikaa, ethän sinä ole pikkuveljesi äiti. Tuskinpa ne silti tahallaan rasittaa sua, vaan haluaa sulle pelkkää hyvää.
Ootko pitänyt kielteiset tunteesi vain omana tietonasi? Älä pidä, koska säkin ansaitset ja tarvitset tukea. Muutoin paha olo kasvaa helpommin. Ei avun hankkimisessa ole mitään hävettävää! Itse asiassa on tärkeää myöntää, ettei kukaan ole niin vahva, että jaksais kaiken yksin. Entä mikset kertois vanhemmillesi, miten koet niiden odotukset?
Voimia sulle ja sun veljelle!