Tunnen monia armeijan käyneitä ja siviilipalveluksen suorittaneita. Itse kävin toistakymmentä vuotta sitten intin ja kantani oli alusta asti hyvin selvä. Näin asian niin, että maanpuolustus on kansalaisvelvollisuus.
Miksikö? No siksi, että sotia on tähän asti aina tullut ja mennyt ja maa-alueet ovat vaihtaneet omistajaansa. Elämä miehitetyssä maassa ei olisi lähellekään näin helppoa kuin itsenäisessä maassa, poikkeuksetta siihen liittyisi sorto ja terrori. Miehittäminen ja sen jälkeinen elämä olisi etenkin naisväestölle todella ankara kokemus, jota en kenelläkään soisi.
Syyni armeija käymiseen eivät olleet mitenkään erityisen nationalistisia tai patrioottisia vaan puhtaasti käytännöllisiä. Ja pois se minusta, että olisin toivonut joutuvani sotaan! Karmeampaa ei voi kenellekään toivoa.
Myös armeijan jälkeen olin yhä sitä mieltä, että armeijan käyminen ei ole vapaaehtoinen valinta vaan velvollisuus. Kuitenkin ymmärsin siviilipalveluksen eettisenä tai uskonnollisena valinta. Kun vuodet vierivät, niin asenteeni siviilipalvelusta kohtaan tuli yhä suvaitsevaisemmaksi ja armeijaa kohtaan kriittisemmäksi.
Näin armeijan yhteiskunnallisen väkivaltakoneiston osana ja vääryyden välineenä. Olin sitä mieltä, että ymmärsin paremmin yhteisen ihmisyyden ja sotien tarpeettomuuden, ja olin valmis lakkauttamaan armeijat ja hävittämään kaikki maailman aseet ja käyttämään rahat ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen.
Näin ajattelen yhä: olisi parempi, jos armeijat lakkautettaisiin ja sodat loppuisivat.
Asenteeni on kuitenkin muuttunut kahdella tavalla. Olen vuosien myötä kohdannut monen monta ihmistä ja katsellut maailmaa ja ihmislajia yhtäaikaa mahdollisimman avoimella mutta kriittisellä katseella.
Olen oppinut erottamaan toiveet ja ihannetilan siitä mikä on. Vapaiden ihmisten maaila, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä asioita, joihin pitää pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin. Valitettavasti kuitenkin ihminen on laji- ja yksilötasolla keskimäärin niin kaukana näiden ideaalien saavuttamisesta, mitä tulee arkipäivän käyttäytymiseen, että pahaa tekee.
Ihminen on vallanhimonsa ja teknologiansa pulassa, sillä me olemme niin tiukasti sidoksissa vietteihimme, jotka kumpuavat mm. laumahierarkian ja reviirien säilyttämiseen käytettävästä aggressiosta, että sanoista ei tule tekoja suuremmassa mittakaavassa vielä pitkään aikaan.
Voimme luopua armeijoista ja aseista, mutta aggressio ja väkivalta jäävät. Ristiriitoja, tappeluita ja sotia tulee olemaan vielä kauan. Voimme luopua armeijastamme, mutta ihmisyyden toista puolta, sitä ei niin lempeää, me emme voi kieltää. Tässä maailmassa toisen posken kääntäjä siirtyy nopeasti toiseen maailmaa, joka toivottavasti on tätä parempi.
Olen siis palannut takaisin lähelle aikaisempaa kantaani, jonka mukaan armeija ja puolustuskyky on pakko säilyttää. Ihmisapina ottaa sen, minkä irti saa, eikä alistaminen välttämättä lopu koskaan. Jos haluaa olla rauhassa (siis paremmassa rauhassa, absoluuttista ei ole), niin kipuun on vastattava kivulla ja iskuun iskulla, mutta aloittaa ei tarvitse. Valitettavasti se on näin.
Ymmärtäisin siviilipalvelusmiehiä paremmin, jos he tosiaan yrittäisivät myös arjessaa, ei vaan puheissaan, parantaa maailmaa, tai jos he olisivat naiivin optimismin vallassa eläviä nuorukaisia, jotka uskovat keksineensä jotain enemmän. Pettymyksekseni olen huomannut, että valtaosalla ei ole mitään sen kummempia ihanteita/aatteita/ideologioita kuin kenellä tahansa muillakaan.
Suurin osa tapaamistani siviilipalvelusmiehistä on paljastunut yksinkertaisesti todella veltoiksi, laiskoiksi ja mukavuudenhaluisiksi tyypeiksi, jotka vain osaavat käyttää systeemiä, jota he sanovat vastustavansa hyväkseen.
Sama systeemi tietenkin mahdollistaa heille tämän, mikä on ristiriitaista. Ei sieltä löydy mitään aatteita, pelkkää puberteettistä ylimielisyyttä ja ylihehkutettua klisesitä anarkian uhoa ja henkiseksi ymmärrettyä humanismia. Pohjalla pilkottaa kovin kaunein värein piirretty kuva ihmisestä ja ihmiskunnasta, joka ei totisesti pidä yhtä jokapäiväisen elämän kanssa! Sen tarkoitus on kuitenkin toimia vain sumuverhona oman lusmuilun peittämiseksi.
Mikään ei ole läpinäkyvämpää ja vastenmielisempää kuin sivarin ylimielinen virnistys ja veltto olemus.
Miksikö? No siksi, että sotia on tähän asti aina tullut ja mennyt ja maa-alueet ovat vaihtaneet omistajaansa. Elämä miehitetyssä maassa ei olisi lähellekään näin helppoa kuin itsenäisessä maassa, poikkeuksetta siihen liittyisi sorto ja terrori. Miehittäminen ja sen jälkeinen elämä olisi etenkin naisväestölle todella ankara kokemus, jota en kenelläkään soisi.
Syyni armeija käymiseen eivät olleet mitenkään erityisen nationalistisia tai patrioottisia vaan puhtaasti käytännöllisiä. Ja pois se minusta, että olisin toivonut joutuvani sotaan! Karmeampaa ei voi kenellekään toivoa.
Myös armeijan jälkeen olin yhä sitä mieltä, että armeijan käyminen ei ole vapaaehtoinen valinta vaan velvollisuus. Kuitenkin ymmärsin siviilipalveluksen eettisenä tai uskonnollisena valinta. Kun vuodet vierivät, niin asenteeni siviilipalvelusta kohtaan tuli yhä suvaitsevaisemmaksi ja armeijaa kohtaan kriittisemmäksi.
Näin armeijan yhteiskunnallisen väkivaltakoneiston osana ja vääryyden välineenä. Olin sitä mieltä, että ymmärsin paremmin yhteisen ihmisyyden ja sotien tarpeettomuuden, ja olin valmis lakkauttamaan armeijat ja hävittämään kaikki maailman aseet ja käyttämään rahat ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen.
Näin ajattelen yhä: olisi parempi, jos armeijat lakkautettaisiin ja sodat loppuisivat.
Asenteeni on kuitenkin muuttunut kahdella tavalla. Olen vuosien myötä kohdannut monen monta ihmistä ja katsellut maailmaa ja ihmislajia yhtäaikaa mahdollisimman avoimella mutta kriittisellä katseella.
Olen oppinut erottamaan toiveet ja ihannetilan siitä mikä on. Vapaiden ihmisten maaila, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä asioita, joihin pitää pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin. Valitettavasti kuitenkin ihminen on laji- ja yksilötasolla keskimäärin niin kaukana näiden ideaalien saavuttamisesta, mitä tulee arkipäivän käyttäytymiseen, että pahaa tekee.
Ihminen on vallanhimonsa ja teknologiansa pulassa, sillä me olemme niin tiukasti sidoksissa vietteihimme, jotka kumpuavat mm. laumahierarkian ja reviirien säilyttämiseen käytettävästä aggressiosta, että sanoista ei tule tekoja suuremmassa mittakaavassa vielä pitkään aikaan.
Voimme luopua armeijoista ja aseista, mutta aggressio ja väkivalta jäävät. Ristiriitoja, tappeluita ja sotia tulee olemaan vielä kauan. Voimme luopua armeijastamme, mutta ihmisyyden toista puolta, sitä ei niin lempeää, me emme voi kieltää. Tässä maailmassa toisen posken kääntäjä siirtyy nopeasti toiseen maailmaa, joka toivottavasti on tätä parempi.
Olen siis palannut takaisin lähelle aikaisempaa kantaani, jonka mukaan armeija ja puolustuskyky on pakko säilyttää. Ihmisapina ottaa sen, minkä irti saa, eikä alistaminen välttämättä lopu koskaan. Jos haluaa olla rauhassa (siis paremmassa rauhassa, absoluuttista ei ole), niin kipuun on vastattava kivulla ja iskuun iskulla, mutta aloittaa ei tarvitse. Valitettavasti se on näin.
Ymmärtäisin siviilipalvelusmiehiä paremmin, jos he tosiaan yrittäisivät myös arjessaa, ei vaan puheissaan, parantaa maailmaa, tai jos he olisivat naiivin optimismin vallassa eläviä nuorukaisia, jotka uskovat keksineensä jotain enemmän. Pettymyksekseni olen huomannut, että valtaosalla ei ole mitään sen kummempia ihanteita/aatteita/ideologioita kuin kenellä tahansa muillakaan.
Suurin osa tapaamistani siviilipalvelusmiehistä on paljastunut yksinkertaisesti todella veltoiksi, laiskoiksi ja mukavuudenhaluisiksi tyypeiksi, jotka vain osaavat käyttää systeemiä, jota he sanovat vastustavansa hyväkseen.
Sama systeemi tietenkin mahdollistaa heille tämän, mikä on ristiriitaista. Ei sieltä löydy mitään aatteita, pelkkää puberteettistä ylimielisyyttä ja ylihehkutettua klisesitä anarkian uhoa ja henkiseksi ymmärrettyä humanismia. Pohjalla pilkottaa kovin kaunein värein piirretty kuva ihmisestä ja ihmiskunnasta, joka ei totisesti pidä yhtä jokapäiväisen elämän kanssa! Sen tarkoitus on kuitenkin toimia vain sumuverhona oman lusmuilun peittämiseksi.
Mikään ei ole läpinäkyvämpää ja vastenmielisempää kuin sivarin ylimielinen virnistys ja veltto olemus.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Unohtui vielä sanoa, että edellä sanottu ei koske kaikkia sivareita. Opiskeluaikanani tapasin monia sivareita ja hämmästyin eniten sitä, että he eivät olleetkaan mitenkään fiksumpia tyyppejä, vaan pääsääntöisesti juuri niitä, jotka öykkäsivät, häiriköivät ja tekivät kaikenlaisia typeriä ja välinpitämättömiä temppuja. Päälle oli vissiin jäänyt punk-uho ja se puberteetti-ikä?
huolestuttavinta tässä ilmiössä on se, että kaverini (sivari myöskin), tunnusti sivarinsa jälkeen pettyneensä siihen, miten tyhmää ja aatteetonta väkeä siellä oli. Hän itse sanoi heitä lusmuiksi!
Ja toden totta - suurin osa helppoheikkejä, jotka eivät halua osallistua tekemiseen, mutta mielellään sosialisoivat