Näkemysten verkko

Excalibur





Siellä on kivinen ranta, vaikeakulkuinen. Vesi kuroutuu umpeen lahdella kuolleiden koivujen takana. Kuulen sen. Ei kukaan ulapalla souda. Veneet ovat nurin rannoilla; tyhjät kuoret, ajatuksista vapaat ja umpinaiset.

Minua on kaksi. Ja linkki, maailmojen välillä, jotka tunnemme, ovat tässä: Olen olematta, ajattelen ajattelematta, toteutan tuloksetta. Tuolla olen kaupunki, täällä luonto.

Luonnon infrastruktuuri on mielipidevanki. Se on täynnä hiljaista katoamista, uhmaa ja loputonta aikaa ja tilaa, tilaisuutta lahota. Elämä pursuaa häiriötekijänä suvereenissa täydellisyydessä, eli ei missään. Olen läsnä.

Seison keskellä humisevaa, sumuista ja harmaata metsää. Lumi sulaa allani ja järvet rajaavat katsetta. Maa tuoksuu ohuen hunnun alta huumaavana, päihdyttävänä ja lääkitsevänä. On kaatunut valtavia runkoja valtavien voimien toimesta väistämättömään. Mittaan summittaisen matkan askelilla. Harpon piiskojen seassa latvasta aina juurakolle asti.

Kuivasta kanervikosta on noussut ylös tonneittain pään kokoisia kiviä, nyrkin kokoisia kipeitä järkäleitä ja käsiin murenevia pieniä pelinappuloita. Huoneen kokoinen ala maaäidin kuvetta on repeytynyt irti ja paljastanut sisäisen karuuden koko mittakaavan, koko tyhjyyden ja köyhyyden, kuivuuden.

Seisoin kuin hautajaisissa, kuin liikennevaloissa yhdessä muiden kaltaisteni kanssa ylittämässä tietä, joka ei ole koskaan merkinnyt kenellekään mitään. En enää katsellut saappaanvarsia. Niistä oli tullut minulle merkityksettömiä. Ennen katselin. He olivat jotain, kuin sisältöä.

Vertasin itseäni heihin ja mittasin ja tulkitsin heitä sovellettavaksi henkilökohtaisten päämäärieni puhtauteen ja kauneuteen. Olin idealisti. Tuloksetta. He kaatuivat kuin metsä kaatuu ylle laskeutuvaan myrskyyn, väistämättä ja ryminällä, jota kukaan ei kuule. Kukaan ei ollut paikalla, kun tapahtui. Kaikki se ääni.

Tässä mielessä elämässä on jotain järkeä, sillä sen tapahtumista me emme tiedä mitään. Olemme kuin aaltojen liplatus vaikeakulkuisella ja kivisellä rannalla. Ääni, joka ei sano kenellekään mitään. Äänet, ne ovat matkansa päässä.

Valo pysyy punaisena. Se on ollut punainen jo pitkään.

Valencia

En muista enää hänen nimeään, koska niitä ei silloin juuri ollut. Mutta mikä kaikesta tästä tekee niin elävää ja täällä olevaa, on katse. Nainen ei ole selittäjä, vaan selitys. Hänen vartalonsa on maaperä myrskyssä ja tyvenessä, yössä paistava keskipäivän kirkkaus tai talven hiljaa aloillaan seisova hetki keväässä, joka puhkeaa yhdestä henkäyksestä kukkaan.

Makaan liikkumatta aloillani, kun hän kertoo minulle minusta kaiken, emolle emosta tämän maan, tämän kaikkeuden. Saan. Ulkona pärisee mopedi. On niin kuuma, että sulan.

Valot vaihtuvat, ja me harpoimme yksissä tuumin ylitse tien. Me, jotka olimme kietoutuneet alastomuuteemme kuin totuuteen jostain sinusta.



(Naurua)