Positiivisuus vs. negatiivisuus

Hymyillytti, kun vertasin nikkiäsi viestisi lähetysaikaan ;)


Jaa, kaipa enempi positiivinen, paitsi negatiivisina päivinä. Naiset tietää: Bad Hairday. Ei ole niinä päivinä elo herkkua!

Livessä positiivinen, somessa negatiivinen kuten muutkin.

Veriryhmä 0 , mutta ei se naamassa näy. Kovin pahasti.

Nyt taas vaihteeksi se positiivisuus.
Kun ei siellä negatiivisuudessa jaksa kauaa olla. Eikä nyt ole siihen syytäkään.

Vuorotellen kumpaakin.Ei pääse kyllästymään.

Negatiivisuus tietenkin,kun kuitenkin menee päin prinkkalaa.Että mä vihaan kaikkea vähänkin positiivista ;) murrrr...

Ihan kiintoisa aihe.

Ihmisiä tuossakin suhteessa monenlaisia, taitaa monilla riippua, mistä asiasta milloinkin kyse. Itellä melkein aina, pelkään pahinta ja toivon parasta. Tarpeeksi kun sattuu negatiivisia juttuja, tulee väkiselläkin varovaiseksi, ehkäpä kyyniseksi. Sitä kuitenkin aina on jotain toivon kipinää, pientä tavoitetta, jotain eteenpäin menevää haavetta salassa olemassa. Ei tässä muuten jaksaisi. Mutta kun ei suhtaudu asioihin liian optimistisesti, eipä tule pettymyksetkään sitten yllätyksenä. Kääntöpuoli, jos jokin onnistuu oikein hyvin, ei siitä osaa oikein nauttiakaan.

Mun kaltaisia ihmisiä paljon. Ainakin oppinut tuntemaan monia samanlaisia. Kaikilla taustalla elämän kokemukset, kova yrittäminen, ylämäet ja alamäet.

Mä luonnehtisin itseäni varovaiseksi realistiksi, jolla kuitenkin aina elämässä jokin toivon kipinä "kyllä tämä tästä vielä". Sitten kun kipinä sammuu, se siitä.

=DW=

Katsoin juuri Studio 55 -ohjelmaa.Aiheena positiivisuus.Lopuksi mainittiin,kuinka iso-vanhempien tehtävä on antaa lapsenlapsille esimerkillään positiivinen ilmapiiri.
Viihdyn kyllä positiivisessa ilmassa,kunhan ei mene ylipositiiviseksi.
Sitten,jos jokin asia harmittaa,lähipiiri sen näkee jo naamasta.Se näkyy myös runoissani,joita väsäilen omaksi ilokseni.
Jokapäiväistä kivien kantelua repussani,sitä en jaksa.

Aika positiivisena ainakin itse pidän itseäni, eikä se edes vastoinkäymisistä laimene. Kun eteen tulee pettymys, annan itseni surra tai kiukutella sen pois tai mitä siihen nyt milloinkin tarvitsenkaan. Silloinkin tiedän, että mielipaha menee ohi, ja hetken päästä osaan jo katsoa, missä nyt olen, nähdä tämän hetken hyvät puolet ja siltä pohjalta suunnata eteenpäin.

Aina en ole ollut tällainen, entinen minä ei uskonut ikinä onnistuvansa missään. Kun oma äiti iskosti selkärankaan, etten koskaan osaa tehdä mitään kunnolla, kestää aikansa kasvattaa itsensä sellaisesta pois. Onneksi se kuitenkin on mahdollista.