Ahmimiseni heräilee jälleen unestaan tauon jälkeen, enkä enää tiedä mitä sille tekisin. Kaksi päivää ei ole samanlaisia.... Välillä hallitsen syömisiäni suvereenisti ja välillä taas ei ole äärtä eikä määrää mättämisellä, kaksin käsin pitää vetää sisäänsä jotain jolla täyttää tyhjyyttä sisällä. Vähän taustaa minusta. Ikää 36 v., sukupuoli nainen (yllätys yllätys...), pituutta 168 cm ja painoa varmaankin 125 kiloa. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä enää aikoihin. Naimisissa olen, ihanan miehen kanssa joka rakastaa läskejäni, mutta terveydellisistä syistä haluaa tukea laihduttamistani. BED minulla on ollut pienestä tytöstä lähtien, kuulun Tommy Hellstenin mukaan "näkymättömien lasten" kaartiin ja olen tehnyt itseäni syömällä näkymättömäksi, tukahduttanut tunteeni syömällä.... Mutta mutta. Mitä tehdä kun päässä ei ole mitään muuta kuin ruoka ja syöminen? Huomenna olen jäämässä kotiin yksin ja jo nyt suunnittelen, miten tulen illan ahmimaan, mitä kaikkea vetelen mahaani. Nautinto syömisestä on hävinnyt jo aikoja sitten, nyt se on vain pakonomaista ahmintaa: paljon ja nopeasti, ei väliä maulla, sillä makujakaan en ole tuntenut enää aikoihin. Jokin kynnyt terapiaan menossa on ja mielialalääkkeitä en halua syödä. En halua kainalosauvoja vaan aitoa apua. Mistä ja miten, onko teillä vinkkejä?????? Apua kaipaan, todella... Kirjoittakaa, kiitos!
Apua...
meritursas
171689
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mene psykologille. Etsi sellainen, joka on erikoistunut syömishäiriöiden hoitoon. Käy myös lääkärillä. Häneltä saat Seronix - nimistä lääkettä, jota käytetään syömisongelmien hoitoon. Terapeutti puolestaan osaa muokata käyttäytymistäsi "oikeaan" suuntaan. Älä mene psykoanalyysiin, todennäköisesti 15 kerran kognitiivisesti / käyttäytymiseen suuntautunut lyhytterapia käynnistää jo muutoksia.
Miten syöt silloin kun olet ns. kurinalaisena? Eli jos näännytät itseäsi liian pienellä kalorimäärällä liian harvoilla aterioilla voi sekin olla syy miksi sinun on "pakko" ahmia ruokaa kaksin käsin, eli elimistö alkaa huutamaan ruokaa. Aivot toimivat kuitenkin elimistön käskyläisinä vaikkei ihminen sitä tiedostaisikkaa.
Syön aivan normaalisti silloin kun en ahmi, eli en todellakaan kiduta itseäni liian pienillä annoksilla. Ahmimisellani ei ole mitään tekemistä itse ruoan kanssa, vaan se on yksi keino täyttää tyhjyyttä. Tätähän et varmaankaan voi ymmärtää kun ei sinulla kai vastaavaa vaivaa ole...
Mutta kiitos kommentista kuitenkin :-)
Voih, mitähän minä nyt sinulle sanoisin? Minä en ole psykologi, enkä tunne aluetta, mutta voisihan sitä silti yrittää ”korpifilosofointia”. Terapiastakaan en tiedä, mutta meillä Suomessa kai suhtautuminen psykoterapiaan voisi olla avoimempaa kuin se nyt on. Toisaalta minusta itsetutkiskelukin on toisinaan yllättävän palkitsevaa.
Lähdetään liikkeelle vaikka seuraavasti. Minulla ei ole kunnon kokemusta em. häiriötä, eli en valitettavasti täysin osaa samaistua sinun tilanteeseesi. Mutta eräs asia joka minulla lienee ylikorostunut on autot. (No niin, tässä sitä taas ollaan, kun miehet yrittää lohduttaa, niin silloinkin ne puhuu autoista. ...mutta jatketaan) Ainakin tietyt merkit ja mielellään niin isot kuin mahdollista. Jenkkiautot ja eräs saksalainen tähtikeula ovat kovaa valuuttaa. Toiset ovat jopa sanoneet minulle, että autot hallitsevat elämääni enemmän kuin pitäisi. Itse en ajattele ihan näin, mutta tiedostan kyllä asian hieman ylikorostuneen luonteen (Niin ja nyt en siis tarkoita, että harrastaisin mitään perverssejä juttuja autoilla. En minä niin pitkällä ole… ehe!). Olen kuitenkin miettinyt, että liittyisikö tämä lapsena koettuun hyväksymättömyyden tunteeseen kouluelämässä. Eli kanavoinko minä energiaani autoihin siksi, että ne eivät haistattele minulle painostani??
Minä en ole yrittänyt, enkä edes halua (ylläri!) päästä eroon autoista. Mutta jos haluaisin, niin kai minun sitten täytyisi kanavoida se energia johonkin muuhun kiinnostavaan. Energiaahan ei voi hävittää, vain sen muotoa muuttaa. Sinä kerroit jo, että olet poliittisesti aktiivinen ja myös naimisissa, eli mihin muualle sitä energiaa sitten voisi suunnata? Teillä naisilla nämä jutut niin paljon vaikeampia, kun te pystytte tekemään monta asiaa samanaikaisesti. Meillä miehillä on kädet täynnä töitä yhdenkin jutun kanssa. Meillä töissä eräs keski-ikäinen sihteeri sanoi, että vanhemmiten ei enää pysty hoitamaan samanaikaisesti niin montaa asiaa, kuin nuorena. Minusta on melko aavemaista, että joku on edes joskus pystynyt suorittamaan monia asioita yhtäaikaa, siten että niistä on vielä tullut hyvä tulos!
Onnistuinkohan minä taas kirjoittamaan yhtä ja toista sanomatta oikeasti juuri mitään? Tuolla Dimensionsmagazinen sivuilla on ”kotilääkäri” kirjoitellut myös näistä asioista. Se on siis lehti BBW:lle ja FA:lle, eli sieltä löytyy yhtä ja toista, vaikkakin se on ehkä suunnattu enemmän miehille. Kaikesta huolimatta melko asiallinen lehti. Jos haluat katsoa lääkäripalstaa, vaikkei siinä kai mitään mullistavaan parannuskeinoa ole, niin seuraava linkki vie suoraan sinne:
http://www.dimensionsmagazine.com/dimtext/lerner/drmo70.html
Muutoin toivotan jaksamista, pusuja ja haleja...
Mukava vastaus. Ymmärrät, käsittääkseni, vaivani perustan, sinulla sama juttu liittyy vain autoihin... Niinpä niin. Tietänet, Jani, eron miesten ja poikien välillä? No sehän on tietysti lelujen hinta ;-)
Olen samaa mieltä kanssasi että itsetutkiskelu on antoisaa. Aloin sitä harrastamaan tässä muutama vuosi sitten, mutta kohdistin sen muihin asioihin kuin syömiseeni. Sieltä olen sitten löytänyt kaiken värisiä lankoja jotka kaikki johtavat samaan sateenkaaren väriseen lankavyyhtiin, elikkä rakkaaseen lapsuuteeni ja siellä olleeseen näkymättömyyteeni sekä sitä kautta tähän ilmentyneeseen oireeseen eli syömiseen.
Nyt aloittamani keskustelu on ensimmäinen kerta kun "julkisesti" puhun ongelmastani tällä tasolla. Eli näytän itseäni, öh, voisiko sanoa että alastomimmillani. Viestin julkaiseminen laukaisi minussa jotain sellaista, että pystyin ensimmäistä kertaa myös puhumaan ihan oikeasti, ihan oikean ihmisen kanssa, asiasta. Kerroin tarinani miehelleni. Ja arvaas mitä? Hän taisi tajuta mistä puhun! Niin että teitä minua tajuavia miehiä on nyt vallan kaksi kappalein! Outoa... ja ihanaa :-)
Tänään on ollut oikein hyvä päivä. Ahmimisajatuksia ei ole ollut. Täytyy kuitenkin vetää sen verran jarrua päälle, että tämän asian kanssa pitää edetä samalla tavalla kuin alkoholismin: päivä kerrallaan. Nyt mulla on kuitenkin alku jollekin hyvälle tässä.
Mutta täytyy jälleen sanoa että sinä Jani olet tainnut aika paljon tutkiskella itseäsi ja taidat aikas hyvin olla sinut itsesi kanssa. Kiitos kovasti ajatuksia herättävistä kommenteistasi joista aistii näin virtuaalisestikin lämpöä. Sinusta saa joku nainen vierelleen upean miehen (harmi etten se ole minä...)
Dimensionsmagazine on kyllä tuttu ennestään, ja eihän sitä vain teille miehille ole suunnattu. Kyllä siellä meille naisillekin luettavaa löytyy. Ehkä joskus Suomessakin uskaltaudutaan julkaisemaan jotain vastaavaa. NAAFAn kaltainen yhdistys tekisi hyvää täällä pohjolan perukoillakin.
Kiloittain halauksia ja pusuja meritursaalta
Tiedän tunteesi... olen itse painanut vähän enemmän kuin sinä ja tiedän siis miltä sekin tuntuu. Ikää minulla on pari vuotta sinua enemmän ja pituutta saman verran. Ahminen on käsittämätön juttu, se tulee ja sille ei ihan oikeasti voi mitään.
Paitsi sittenkin voi. Itse löysin avun vähähiilihydraattisesta ruuasta. Aloitin ruokavalion puolitoistavuotta sitten, ihan laihdutusmielessä. Mutta yllätys yllätys, ruokavaliolla olikin miellyttäviä sivuvaikutuksia: ahminen katosi, ei ole enää mitään ahmimista mitä kontrolloida, yleinen vireys ja mieliala on aivan toista luokkaa mitä aiemmin. Aiemmin olin helposti ärtyvä, väsynyt ja nukuin huonosti. Heräsin oikeasti näihin uusiin tuntemuksiin kun huomasin että olin nukkunut yöni kunnolla ensimmäisiä kertoja vuosiin. Tunne oli huumaava!
Painoa on tällä hetkellä himpun verran yli 100 ja alaspäin mennään. Koko kropan muotoni on muuttunut, olen tyytyväinen omaan ulkonäkööni vaikka kiloja on edelleen paljon.
Ruokavalioni on oikeasti toimiva, eron huomaa selkeästi jos joudun tilanteen pakosta syömään liian hiilihydraattipitoista ruokaa ja erityisesti sokeria, ahminen laukeaa välittömästi. Se tunne on niin inhottava etten sitä tahdo enää takaisin. Kun palaa tähän omaan ruokalioon oireet katoavat nopeasti.
Voit helposti kokeilla ruokavalion toimivuutta jättämällä kaiken sokerin, valkoiset viljat (ml.pasta), riisit ja perunat pois. Tilalle oikeita rasvoja, oliiviöljyä, voita ja lisäravinteeksi omega-3 kalaöljyä. Riittävästi proteiinia, lihaa, kalaa, kanaa, rahkaa, munia.
Moni tyrmää ruokavalion huuhaana, mutta kun on omakohtaisia kokemuksia aivan uudenlaisesta tavasta syödä ja hallita sitä syömisestä niin itse en voi kuin suositella. Ainoastaan harmittelen sitä etten löytänyt tätä aiemmin, olisin säästynyt paljolta...
Puhuisit asiasta lääkärille. Pyydä yleislääkäriltä lähetettä alan asiantuntijalle tai mene suoraan yksityiselle. Ei terapiassa käymisessä ole mitään hävettävää, eikä se tarkoita, että olisit jotenkin "virallisesti rekisteröity hulluksi". Se on hoitokeino tiettyihin vaivoihin siinä missä joku lääkitys tai leikkaushoitokin. Menethän toki lääkäriin silloinkin, jos katkaiset jalkasi, joten miksen menisi tämänkin ongelman kanssa?
Meritursas avautuu...
Historiaa ovat ne ajat, kun ko. henkilö uli ylpeä kiloistaan!
Nii just! Mä oon aina ollu sitä mieltä, et se on jokaisen oma syy minkä painonen on. Ite läskit on itellensä ne kilot ahminu, kukaan ei oo väkisin tunkenu ruokaa niitten suuhun! Ja turha syyttää geenejä ym. paskaa, kukaan ei synny läskinä tähän maailmaan.
mutta tyhmänä kyllä :). ja sille asialle on vielä vähemmän tehtävissä, valitettavasti
Sori vaan Kaunotar "ystäväiseni". Olen edelleenkin sinut kroppani kanssa, en siis sitä häpeä. Suurin huolenaiheeni on todellakin tämä syömiseni psyykkinen puoli, mutta siitähän sinä et tietenkään voi mitään ymmärtää. Sinä kun et ihmisen psyykkisestä puolesta tunnu tajuavan mitään, pinta on se millä on sinulle merkitystä. Nytkin heti kuvittelet että olen vaihtanut mielipidettäni ulkoisen olemukseni suhteen kun kerron sellaisesta asiasta joka on sisäistä tuskaa ja jolla ei ole ulkonäön kanssa mitään tekemistä.
Kiloineni olen kaunis, mutta ahmimiseni pelottaa.
Jännää. Komea Mieskin osasi vastata empaattisesti, kerrankin, mutta sinä vain ilkeilet... Miksi? Mikä on ongelmasi? Kuvitteletko saavuttavasi sillä jotain?
Kasvas nyt muutama vuosi ennen kuin tulet aukomaan leipäläpeäsi. Vaivauduitko edes lukemaan ensimmäistä viestiä tässä ketjussa vai tartutko vain kiitollisena siihen että joku läski-inhoaja ilmaisee mielipiteensä? Väitinkö minä mielestäsi että geenit ovat syynä lihavuuteeni? Väitinkö minä mielestäsi että joku muu on mättänyt ruokaa suuhuni? En mielestäni sanonut mitään tälläistä. Apua haen, ja sinä katsot oikeudekseksesi ilkeillä. Onko sinulla koskaan ollut ihan oikeasti hätä oman mielenterveytesi puolesta? Ei vissiin..... Niin että vedäppä vaikka v*ttu päähäsi ja ajattele (jos kykenet) ennen kuin suusi aukaiset tai kirjalliset "lahjasi" ilmaiset...
Kiitos tästä tiedosta , eihän läskit sitä tiedä ....
on isompi ongelma kuin ylipaino.. Mutta hän ei valitettavasti osaa etsiä apua ongelmiinsa vaan yrittää purkaa pahaa oloaan täällä koska kokee että ainoastaan läskit ovat häntä alemmalla tasolla. Samalla näin hän yrittää saada "hyväksyntää" miehiltä ja muilta laihoita ja normaaleilta.... Johan tuo nimimerkkikin kertoo jotain. Ei se tarkoita että ketään ois kotona vaikka valot palais joka huoneessa...
Kyllä minua hävettää sinun puolestasi. Syömishäiriö on sairaus!!! Ihan samoin kuin on alkoholismikin. Mutta mikä ero alkoholistilla ja syömishäiriöisellä on? Alkoholisti ei tarvitse viinaa elääkseen, mutta syömishäiriöinen tarvitsee ruokaa elääkseen...Riippuvuus on siksi hyvin vaikea hoitaa ja se on vuosien prosessi.
Halua muutokseen sinulla tuntuu olevan , ja sehän on kaiken alku . Neuvoja , hyviäkin , lienet saanut täältä , tietysti vituiluakin , johon olet vastannut " sana sanasta " . Kanttia tuntuu olevan .
Kokeilemisen arvoista voisi olla jättää hilarit pois lähes kokonaan , proteiinia , kokojyvää ja vihreää tilalle .
BED on psyykkistä , joten psykiatri lääkkeineen kuitenkin on oikea henkilö auttamaan , ja onhan sinulla miehesi tukemassa . Se on piiitkä ja kuoppainen tie saada paino kohdalleen , mutta kun pääsee alkuun ja saa tulosta , kummasti motivaatio lisääntyy , kokemusta on .
Tsemppiä !!
Pari linkkiä , voi olla tuttujakin :
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=335
http://www.duodecim.fi/kh/
Miten sinä tiedät noin paljon elämästäni? Eli juttusi oli kuin minun elämästäni. Olen vihdoin ja viimein hakeutunut hoitoon. Mutta psykiatrini ei allekirjoita sellaista sairautta kuin BED. Kaikkihan Suomessa eivät vielä hyväksy tuota sairaudeksi. Lääkitys ei ole auttanut - olen puolen vuoden aikana lihonut 10kg. Olen epätoivoinen ja ahdistunut. En tiedä, miten auttaisin sinua. Mutta ensi askel on kumminkin kääntyminen lääkärin puoleen...
Paljon voimia sinulle!