masennus ei ole sairaus ??

Niimpä. Ei kaikki usko, että masennus on sairaus. Mutta kyllähän sitten varmaan uskoo, kun kohdalle osuu.

Se on jotenkin vaan niin selkeää ihmisille, että kun se näyttää siltä, että ihminen on laiska ja tahallaan ajattelee negatiivisesti, niin se on sitä. Se tunne, mitä masentunut kokee on niin outo ja tuntematon ihmiselle, että ei siitä voi tietää mitään, jos ei ole itse kokenut.

Sellainen ,joka ei omaa henk.koht kokemusta masennuksesta voi ajatella jotain niin typerää ettei olis muuta kun vikaa kun pikkusen allapäin ja ottas vaan itteään niskasta kii ! !
Mistä tahansa opuksesta tai ohjevihkosesta tai netistä voi lukea tosiasioita aiheesta !!

https://www.youtube.com/watch?v=xgZJlrkXUAk

Itse olin vakaasti myös sitä mieltä, että masennus ei ole sairaus. Tämä ajattelutapa koituikin sitten kohtalokkaaksi minulle.
Hakeuduin jokunen vuosi sitten terveydenhoitajan pakeille, kun elämä alkoi olla pelkkää itkemistä ja pienetkin arkiset asiat vaativat suuria ponnisteluja. No, diagnoosina tulikin vaikea masennus ja ahdistuneisuus. Vuoden ajan kävin juttelemassa ja napsin pillereitä ja olin pätkittäin sairauslomilla. Olin silloin edelleenkin sitä mieltä, että masennus ei ole sairaus, vaan minuun on iskenyt vain laiskuus. Ajattelin, että käytän nyt masennusta tekosyynä, että saan pitää lomaa eikä tarvitse murehtia mistään kouluasioista. Todellisuudessahan nukuin päivät ja valvoin yöt, olin pihalla kuin ellun kana ja maailmani oli synkkä. Tätä en kuitenkaan halunnut myöntää itselleni. Läheisillenikään en kertonut mitään, sillä koko juttu hävetti minua.
Lopetin sitten terapiassa käynnin ja lääkkeet ja ajattelin, että kyllä tämä tästä. Otan itseäni vain niskasta kiinni. Ei se nyt *erkele niin vaikeaa voi olla elää normaalin ihmisen elämää; käydä koulua, hoitaa arki askareet jne.
Mitä minulle kuuluu nyt? Opiskelut jatkuvat. Kouluaamut alkavat yleensä sillä, että oksennan kolmisen kertaa ennen kouluun menoa, koulussa istun aina oven lähettyvillä, että pääsen nopeasti vessaan jos meinaa oksennus tulla. Tunneilla olen erityisen ahdistunut, enkä siksi pysty keskittymään opiskeltaviin asioihin. Ensimmäisinä koulupäivinä sydän jyskytti ja hikoilin minkä kerkesin. Tämä johti siihen, että vetäydyin luokkalaisteni seurasta. Yksinäisyys koulussa tietenkin lisäsi aamuista ahdistustani ja sunnuntaisin itkin, koska en halunnut mennä kouluun. Koulupäivien jälkeen olen niin väsynyt etten jaksa tehdä mitään. Itken useasti kotona salaa. Ja mikä minua eniten häiritsee; saatan välillä tiuskia avopuolisolleni syyttä, mutta en vain voi sille mitään koska jotenkinhan sen pahan olon on tultava pois. Viimeisen puolen vuoden ajan joka päivä, olen ajatellut itsemurhaa.
Elämäni on tällä hetkellä muuten kaikkea sitä mitä olen haaveillut; opiskelen haaveammattiini, avopuoliso on unelmien täyttymys ja raha-asiatkin sujuvat. Silti vielä pääni sisällä on täysi tyhjyys. Ehkä sittenkin masennus on sairaus... Avopuolisoni tai kukaan muukaan ei tiedä tästä minun ongelmastani. En halua kertoa.. Puoliso on ollut niin ylpeä kun jaksan opiskella, hoitaa arki askareita ja hän odottaa innolla sitä, että valmistun. Todellisuudessa olen aivan loppu. En jaksa enään jäädä sairauslomille ja viivastyttää valmistumistani. Tuntuu, että olen täysin epäonnistunut ja parempi olisi, kun en enää yritä mitään. Masennus alkaa pikku hiljaa voittaa minut.

Kun todettu ja koettu konkreettisesti sairaus,niin aika riskaabelia ja epäviisasta jättää itsensä hoitamatta.
Martyyriydellä ei parannu kukaan.
Tälläsellä taustalla voi päästä iltalehtien lööppeihin eikä hyvällä tavalla vaan traagisiin sellaisiin.Ja se on sit siinä .

Pieni kuvaus syvällä kuilussa olemisesta.
Koko porukka isolla autiolla saarella, mikä alkoi vajoamaan mereen.
25 kilometrin päässä isohko lautta, missä jonkinlainen turva.
Sinne kiivaasti juosten 2,5 - 3 tunnin aikana ehtivät kerkeävät pelastautua
ennen saaren uppoamista.

Käynnistyy kiivas juoksu, osanottajia tippuu yksi kerrallaan ja sitten
yht'äkkiä matkan puolivälissä sun jalat ei enää kanna, juoksut on juostu.
Muut pyyhältää ohitte ja katoavat kaukaisuuteen, sä jäät ryömimään
etanavauhtia perässä, jääden yhä kauemmaksi ja kauemmaksi muista,
kantamattomilla jaloillas mitään enää tee.

Vähitellen tajuten tosiasian, sun tarinas oli siinä.
Ei ole enää mitään muuta, eikä muita, ne meni jo menojaan.
Muutama muu vaivainen myös porukasta jälkeen jääneenä, nekin on
jo saman tosiasian edessä, saari uppoaa alta eikä enää kerkeä paattiin
mukaan.

Sitten lopetat sen ryömimisenkin, mitä se enää vaikuttaa kun et sä niitä
muita enää kiinni saa, et pääse pelastuvien joukkoon mukaan.
Turha on potkia enää tutkainta vastaan.

Masennus on meillä Suomessa ihan kansantauti ja sitä ei tajua, jos siitä ei itse ole henk koht kärsinyt. Kaikki jotka väittää vastaan niin miettikää kun ajatukset menevät siihen suuntaan että mietit itsesi tappamista?? terve ihminenhän ei niin tee, joten jos näin ajattelen niin pakko mun on olla sairas. Ja nämä kuoleman ajatukset ovat mulle lähes jokapäiväisiä. Yritän itse olla ns. normaali päivittäisissä tilanteissa, ei kukaan tiedä että olen jollain tapaa masentunut. Esitän pirteää ja iloista ja puhun päin vastoin miten ajattelen. Ajatukset kuitenkin ovat koko ajan negatiivisia ja synkkiä. Yksin liikkuessa usein ajattelen että toivottavasti joku auto ajaisi vähingossa päälleni, bussi jossa istun ajaisi sillalta alas, eli toivon kuolevani. Itsemurhaa en halua tehdä sillä tiedän sen olevan liian rankka juttu lähimmäisilleni mutta ajatuksissa se on lähes joka ilta. Olen jo miettinyt monet keinot miten sen tekisin.... Ja ihan oikeasti jos ei tiedä mitä masennus on niin olkaa iloisia siitä... mäkään en haluis tietää

Minä en ainakaan koskaan sairastu masennukseen! Näin ajattelin hyvin vahvasti 8 vuotta sitten. Mutta kas kummaa. Minulta meni fyysinen terveys ja oli vain jatsettava. ja jotenkin jaksoinkin. Palasin jopa takaisin työ elämään. Kunnes reilu 6 vuottasitten minu "pakotettiin" sairaslomalle. Tuosta 6 kk kuluttua olin valmis hukutautumaan vauvani kanssa, jotta vain olisi rauhallista ja muilla lapsillani olisi paremipi äiti. Olin josaain todella mustassa paikassa. Töihin kuitenkin aikanaan palasin. Pääkoppaan voi tunkea pahat ajatukset ja ahdistuksen. Aivoit voi sinnikkäästi hymyilemällä huijata onnellisiksi. Kyllä minä jaksan ja pärjään. Niimpä nyt itken kotona. Kyyneleet valuu ilman selkeää syytä. Tai no minulla on paha olla. Usein mieitin hyvykin saman tyylisiä ajatuksia kuin masennuspeikko, kumpa minulle tapahtuisi paha vahinko, onnettomuus. Pääsisin pois ja läheisillä olisi helpompaa. Tosin insuliinillakin saa helposti yliannostuksen. Kuinka voi vaan olla niin paha olla! Periaatteessa ei pitäisi olla, ulkoiset puitteet huomioiden. Mutta kun se kuristava tunne sisällä.