Eräs ystäväni kärsii biposta ja ajoittaisista aistiharhoista sekä ahdistuneisuushäiriöstä. Viimeisen biposta aiheutuneet depressiojakson aikana hän katkaisi välit taas lähes kaikkiin kavereihinsa, vain sukulaisiinsa ja kahteen lapsuudenkaveriinsa hän jaksoi pitää yhteyttä. Kesällä hän taas alkoi piristyä ja otti yhteyttä osaan kavereistaan, loput (4) hän on taas jättänyt täysin paitsioon, olemme saaneet kuulla muiden kautta hänen toipuneen.
Yritin lähettää hänelle viestejä ja soitinkin kerran, mutta yhtään mitään vastausta en saanut ja puheluun hän vain löi luurin korvaan. Eräs toinen taas näki hänet kaupungilla eikä hän ollut kuulemma edes vastannut kun kaveri oli tervehtinyt häntä. Me (4) emme ole mitään hyvän päivän tuttuja tai kovinkaan uusia ystäviä, olemme tunteneet hänet 5-10 vuoden ajan. Tiedämme että hän on toiminut näin joidenkin uusien vauhtikausiensa aikana solmimiensa kaveri/mies-suhteidensa kanssa, mutta kertaakaan hän ei ole tehnyt näin meille "vanhemmille" kavereilleen.
Mikä ihme saa ihmisen jättämään noin monta kaveriaan yhtä aikaa pois elämästään? Onko tämä yleistäkin mielenterveysongelmista kärsiville että karsitaan isolla kädellä omaa sosiaalista verkostoaan vaikka ollaan jo lähes kolmikymppisiä?
Yritin lähettää hänelle viestejä ja soitinkin kerran, mutta yhtään mitään vastausta en saanut ja puheluun hän vain löi luurin korvaan. Eräs toinen taas näki hänet kaupungilla eikä hän ollut kuulemma edes vastannut kun kaveri oli tervehtinyt häntä. Me (4) emme ole mitään hyvän päivän tuttuja tai kovinkaan uusia ystäviä, olemme tunteneet hänet 5-10 vuoden ajan. Tiedämme että hän on toiminut näin joidenkin uusien vauhtikausiensa aikana solmimiensa kaveri/mies-suhteidensa kanssa, mutta kertaakaan hän ei ole tehnyt näin meille "vanhemmille" kavereilleen.
Mikä ihme saa ihmisen jättämään noin monta kaveriaan yhtä aikaa pois elämästään? Onko tämä yleistäkin mielenterveysongelmista kärsiville että karsitaan isolla kädellä omaa sosiaalista verkostoaan vaikka ollaan jo lähes kolmikymppisiä?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mikä tarve sinulla on taas roikkua kiinni ihmisessä joka on tehnyt ilmeisen selväksi ettei halua olla ystäväsi?
Itse olen vuosikymmenien aikana kunnioittanut ystävieni ja tuttavieni päätöksiä jos ovat tulleet ratkaisuun jolloin karsivat sosiaalista verkostoaan ympäriltään.
Kaikki eivät vain ole kaltaisiasi ihmiskärpäsiä jotka väkisin liimautuvat toisiin kiinni hinnalla millä hyvänsä.
Jos toinen vaikka viihtyykin yksin? Sekö on sairasta?
Pienet ovat sinun huolesi, jos tuollaista jaksat murhtia.
Mitäs jos vaikka etsisit uuden ystävän joka jaksaa kaltaisesi iilimadon kontorollointia?
Ahdistus mikä tyyppi
Joskus kyse on väsymyksestä, ei enää vain jaksa ylläpitää kovinkaan runsasta kaveripiiriä ja sairaus toimii hyvänä keppihevosena päästä eroon joistakin kavereista.
Ja jos kyse on bipo diagnoosin omaavasta naisesta jolla on hyvät sosiaaliset taidot niin ns. kertakäyttöystäviä on aina saatavilla jos tuntee tarvitsevansa ystäviä tai lisää ihmisiä ajoittain elämäänsä.
Kuten tuossa eka vastaaja jo kirjoittikin, bipo näkee usein ne jotkin ystävänsä lähinnä iilimatoina tai roikkujina kun eivät ymmärrä ystävyyssuhteiden kertakäyttöisyyttä. Ei bipon elämässä yleensä mitään pysyvää ole, kaikki menee aina sairauden ehdoilla ja sen fiilisten mukaan. Jos tulee jakso ettei kaipaa ihmisiä tai tiettyjä ihmisiä ympärilleen, niin on ihan normaalia katkaista kaikki välit heihin, aina on uusia "ystäviä" saatavilla kun menojalkaa alkaa taas vipattaan.
Kyllähän noita kertakäyttöystävyyksiä ja ihmissuhteiden totaalista katkaisemista harrastaa niin terveet kuin sairaatkin ihmiset. Ei kyse ole mielisairaudesta tai persoonallisuushäiriöstä jos päättää vain olla pitämättä joihinkin ihmisiin yhtään mitään yhteyttä ilman mitään oikeaa syytä. Se on vain sitä elämää, rankkaa ja paskamaista käytöstä toki, ainakin jätetyn ystävän kannalta katsottuna, mutta ehkä se toinen ei sitten ollutkaan niin hyvä ja aito ystävä kuin luulit?
Serkkuni katkaisi aikoinaan vakavan masennuksen takia välit kaikkiin ihmisiin, ensin kavereihinsa, sitten sukulaisiin ja lopulta omiin vanhempiinsakin. Vuosi tuon jälkeen hän teki itsemurhan.
Itse olen katkaissut välit vanhempiini ja sukulaisiini.
Olen kasvanut yhdessä niistä suvuista, joissa käytännössä koko suku sairastaa erilaisia mielisairauksia. Sairas sukupolvi sairastuttaa aina seuraavan ja kierre jatkuu pitkään. Varsinkin rajatilaisuutta on ollut paljon. Osa on joutunut mielisairaalaan, osa ei.
Psyykkisesti sairaat ihmiset yleensä aina päätyvät toisten psyykkisesti sairaiden kanssa yhteen, joten... Niin kuin minun tapauksessani kumpikaan vanhempani ei ollut oikeasti vanhempi vaan eli omassa mielikuvitusmaailmassaan.
Vasta nejän kympin kynnyksellä olen pystynyt käsittelemään omaa lapsuuttani ja kaikkea sitä sairautta mitä siihen liittyi (mm. hyväksikäyttö).
Kun yritin kysellä terapiassa esille tulleita asioita... Minuun katkaistiin välit ja aloitettiin mustamaalaaminen, ettei kukaan uskoisi niitä asioita, mistä kysyin. Äitini ilmoitti, ettei halua olla enää koskaan minuun tekemmisissä koska keksin päästäni sellaisia asioita ja ettei hän kadu elämässään mitään muuta kuin sitä, ettei teettänyt minulle aborttia. Vanhempia ja sisaruksia lukuunottamatta ei ollut ketään läheisiä sukulaisia olemassakaan (yllätys yllätys sukulaiseni ovat riidoissa keskenään ja muut sukulaiset ovat jääneet hyvin etäisiksi.).
Lopulta juteltuani terapeutin kanssa, tulin siihen tulokseen, että oman terveyteni kannalta se on ihan hyvä ettei minulla olekkaan mitään yhteyttä heihin.
Aina se välien katkaiseminen ei ole huono juttu!
Se on rankkaa ekalla kerralla.
Olet luullut "ystäväsi" käytöksen ja puheiden perusteella olevasi kovinkin hyvä ystävä. Olet auttanut, kuunnellut ja sitten täysin yllättäen PUM... Hän ei halua enää koskaan nähdä sinua ja "syy" voi olla vaikka se, että sinulla on väärän väriset kengät.
Sitten X ajan kuluttua tapaat ja kaikki on "kunnossa" ja hän laittaa kaiken sairauden piikkiin ja haluaa taas olla kaveri.
bibon tai rajatilaisen kanssa ei koskaan pitäisi lähteä ihmissuhteeseen. Suhteellisen terveenkään ihmisen psyyke ei kestä sitä ja pian on itsekin hajalla.
Kaverisuhteet onnistuu kun hyväksyy sen, että se ei tule kestämään ja sille ei voi rakentaa mitään pysyvää.
Itse olen aikaisemmin kärsinyt psyykkisistä ongelmista ja kun sain itseni jollain tavalla kuntoon, niin halu laittaa itse saamani apu kiertoon oli tosi suuri.
Matkalle on mahtunut jokunen bibo ja rajatilainen... Lopulta kun on lyönyt päätänsä tarpeeksi kauan seinään, niin on ymmärtänyt ettei välttämättä kaikkia pysty auttamaan, vaikka he itse olisivat alussa hakemassa apua.
Itsellä on kehittyneet seuraavat pelisäännöt:
- en lainaa rahaa oli selitys millainen tahansa. (voin kyllä käydä toisen kanssa vaikka pizzalla ja tarjota, jos toinen ei ole vähään aikaan syönyt, mutta rahaa en lainaa)
- kuuntelen, mutta "suodattimen" kautta. Koen hyvänä, että heillä on joku joka kuuntelee, mutta se ei ole minun asiani kantaa mielessäni kaikkea sitä, mitä he ovat joutuneet kokemaan (oli ne kokemukset sitten mielen luonnoksia tai oikeita asioita).
- Minulla on puhelin äänettömällä. Minulle saa laittaa viestejä mutta puheluihin en vastaa. Jos joltain tulee kymmenittäin viestejä illassa niin jätän ne vain lukematta.
Ja ennen kaikkea se, että en ole vastuussa heistä!
Voin auttaa omien rajojeni ja jaksamiseni puitteissa, mutta that's it. Jos joku ei halua olla enää yhteydessä, niin se on hänen ratkaisunsa ja kyllä niitä autettavia riittää muutenkin.
Vaikka se auttamisen yrittämiset yleensä meneekin metsään, niin aina joskus on joku jolle sillä on oikeasti merkitystä :)
Jos hän käyttää jotain aineita, kuten psyykenlääkkeitä niin niillä on usein merkittävä rooli poukkoilevassa käytöksessä. Esimerkiksi SSRI:t aiheuttavat mielialanpoikkoulua siinä määrin, että pian ihmisiä kutsutaan kaksisuuntaisiksi. Uskokaa vaan, iso osa yhteiskuntamme sekaisesta käytöksestä ja toimintakyvyttömyydestä on peräisin psykiatrian, tai nappeja määränneen lääkärin, vastaanotolta.
Jos ystäväsi ei vedä nappeja, eikä ole koskaan vetänyt (aikaisempi käyttö voi jättää pysyviä aivovaurioita jälkeensä, mikä näkyy muun muassa, mutta ei ainostaan, poukkoilevana käytöksenä), ei tilanne ole paha. Silloin konfliktien alkuperä löytyy sosiaalisuhteistanne, hänen haluistaan, ajatuksistaan ja niin edelleen.
Syitä voi olla monia, maanis-depressiivisyys on vain yksi niistä.
Itse veikkaisin väsymystä ja ehkä tuota kertakäyttöihmissuhteiden yleistymistä. Sosiaalisten ihmisten on nykyään ihan naurettavan helppoa saada uusia ystäviä, joten miksi nähdä vaivaa vanhojen kanssa. Moni mt-ongelmista kärsivä häpeää omaa sairauden aikaista käytöstään ja joskus on vain helpompaa aloittaa sosiaalinen elämä uudestaan kuin pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin ja uusi ihminen elämässä aina piristää enemmän kuin vanha jonka jo tuntee.
Tietyt ihmiset alkaneet vain ahdistamaan joten heistä on hankkiuduttu eroon. Ystävyyssuhde ei ole varmaankaan ollut ihan niin syvä kuin ap olettaa tai ehkä se on ollut vain toispuoleista.
Kyllä biposta ja muistakin ongelmista kärsivän ystävä voi olla, mutta vain jos se toinen osapuoli sen sallii.
Itsekin menetin aikoinaan erään pitkäaikaisen ja hyvinkin rakkaan ystävän kun hän vain katkaisi välit omaan sairauteensa vedoten. Surin sitä pitkään, olin hänestä aidosti huolissaan kunnes sain muuta kautta kuulla että ei hänellä enää ole mitään ongelmia, ainakaan suuria sellaisia vaan elää kuulemma elämänsä parasta aikaa. Minä, joka häntä olin vuosia tukenut ja auttanut ja ollut elämässä länsä en enää kelvannutkaan hänelle seuraksi kun hän alkoikin voida paremmin. Tunsin itseni hyväksikäytetyksi.
Emme ehkä olleet vain kavereita, mutta emme kuitenkaan missään parisuhteessakaan. Ehkä vain kaksi hölmöä rakastunutta, tai ainakin yksi hölmö, kun toisella oli bipolaarinen...
Suhde alkoi hiljalleen, ihan tavalliseen tapaan, ei mitään äkkirakastumisia vaan ihan vain molemminpuolista kiinnostusta ja tunnustelua. Kolmen kuukauden kuluttua tapaamisesta päädyimme ekaa kertaa sänkyyn. Suhde syveni puolisen vuoden ajan, vietimme eräänä syksyisenä kuukautena joka ikisen yön yhdessä. Sitten tammikuussa kun luulin että kaikki on hyvin, salama iski. Sain vain tekstarin ettei jaksa lähteä leffaan tänään kun masentaa. Sen jälkeen kaikki tapaamiset alkoivat siirtyä, ensin seuraavalle viikolle, sitten seuraavalle kuulle ja maaliskuuhun mennessä emme olleet nähneet toisiamme yli kuukauteen. Puheluihini ei vastattu, viesteihin sain vain "ok, ahaa " -tyyppisiä vastauksia, jos niitäkään. Ja siihen se suhde sitten hiljalleen päättyikin, ei mitään eroa, vain toisen katoaminen. Kun kysyin syksyllä häneltä sähköpostilla että voisimmeko nähdä, sain vain vastaukseksi lyhyen lauseen: anna jo olla.
Kärsin varmaan 3 vuotta tuon suhteen päätymisestä, mitään syytä sille en saanut miksi se päättyi. Nyt vuosien jälkeen olen hiljalleen alkanut tulla siihen lopputulokseen ettei se toisen kiinnostus minua kohtaan sittenkään tainnut aitoa olla, vaan vain sairaudesta johtuvaa kiintymystä joka sitten sairauden toisessa vaiheessa kääntyikin päälaelleen. Sillä eihän nyt rakastamaansa ihmistä voi noin vain jättää. Eihän?
Kyse on psyykkisesti sairaasta ihmisestä.
Sinun pitää vain hyväksyä se ja päästää irti. Niin kauan kun haet vastauksia ja mielessäsi yrität hahmottaa hänen tekojaan rinnastaen niitä terveen ihmisen tekoihin, niin... se tulee epäonnistumaan, koska kyse ei ole terveestä ihmisestä, vaikka sitä meistä jokainen on hetkellisesti uskonut niin sen hetkisen käytöksen perusteella.
Se miten "terve" ihminen kokee rakkauden ja miten psyykkisesti sairas kokee sen eroaa toisistaan todella paljon. Tänään saatat olla hänelle elämän rakkaus, kaikki kaikessa ja huomenna hän ei voi sietää sinua, eikä halua enää koskaan nähdä.
En tunne yhtäkään, joka ei olisi ottanut takkiin ja pahasti kun on lähtenyt seurustelemaan bibon tai rajatilaisen kanssa, mutta tunnen monta, jotka on ottaneet takkiin ja kunnolla.
Bibot, rajatilaiset, ohutnahkaiset narsistit, alkoholistit, huumeiden käyttäjät...
Vaikka heihin on helppo ihastua ja kun suhde etenee "nopeasti" niin fiilikset on huipussa... niin aina lopulta ne päättyy katastrofiin. Ja mukaan leikkiin lähtenyt polttaa näppinsä ja kunnolla.
Olen katkaissut välini joihinkin ihmisiin kun ei ole vain voimat riittäneet heidän kohtaamiseensa, enkä nyt tarkoita tällä mitään aiemman katoiluni tai mokailujeni selittelyä vaan sitä että nämä ovat olleet sellaisia ihmisiä joiden kanssa ei vain voi olla hiljaisia hetkiä tai tekemättä yhtään mitään, ovat olleet siis liian meneviä ihmisiä minulle, siis muina kuin maniassa.
Tunnistan kyllä tuon käytöksen melko monessa bipossa joita olen elämäni aikana kohdannut ja tuntenut, masentuneetkin tekevät tuota aina välillä, mutta masentunut ihminen on yleensä kuitenkin kaivannut menettämäänsä ystävää, kun taas bipo ei ole välttämättä edes miettinyt vuosiakin ystävänä ollutta ystäväänsä sen jälkeen kun on hänet elämästään pois dumpannut. En tiedä onko tuossa ollut taustalla aina jotain narsismia tai muuta tunnekylmyyttä bipon osalta, mutta onneksi tuo ei kuitenkaan ihan jokaista bipoa koske vaan tiettyä osaa vain.
Näin sinut lähijunassa tänään aamulla. Hymyillen räpäläsit kännykkääsi ja olit iloinen. Minä koin kirjani takana lähinnä kaipuuta ja surua kun muistin sinut jälleen näiden kaikkien vuosien jälkeen. Kohtasimme tämän yhteisen sairautemme kautta, mutta vaikka se toi meidät yhteen, se myös vei meidät erilleen. Sinä lähdit ja unohdit minut, minä jäin sinua ikuisesti kaipaamaan ja mietin yhä edelleen että etten olisi saanut antaa sinun sittenkään hiipua pois luotani. Se yhteinen kuuma kesä Alppilan yksiössämme lämmittää edelleen tätä alkavaa kylmää talveani vaikka siitä on jo niin kauan, todella kauan.
Vanha ketju, mutta olen jotakuinkin samassa tilanteessa kuin aloittaja on ollut aikoinaan. Ystävä tai ehkä pikemminkin "ystävä" on masentunut, itsetuhoisia ajatuksia omistava, epävakaa ja/tai bipo ym. Jonkinlaista romantiikkaakin välillämme on ollut, mutta jo ajat sitten on tullut selväksi, että homma on sitä, että yksi hyvä hetki ja sitten voi olla kuukausi äkillistä vastaamattomuutta, vihamielisyyttä tmv. Lähinnä siis puhuisin kuitenkin vain tuttavuudesta tai kaveruudesta tätä nykyä. Tätä oikuttelua on joka tapauksessa todella vaikeata ymmärtää. Kun kyselee syytä, siitä tulee riitaa, jolloin kysyjästä saadaan syntipukki. Kaveri ei oikeastaan saisi kysyä mistään mitään. Taudinkuvaan kuuluu myös valheita ja loukkaamista. Muille voi vastailla ja lähetellä viestejä, mutta esim. minulle ei.
Olen huomannut saman, että minulle voidaan voivotella oloa ja sillä oikeuttaa kaikki konstailut. Mutta samanaikaisesti voidaan maireasti käyskennellä joidenkin toisten kanssa ulkomaailmassa - itse toki olen surkutellut asiaintolaa kotonani. Olen välillä miettinytkin, että tämä asia on minun elämääni tuonut varmaan jossain määrin jopa enemmän tuskaa kuin hänen. Eikä hän ainakaan minun asioitani tai mielipahaani mieti sekuntiakaan. Onhan hän sanonutkin, että jos jokin asia toista loukkaa, niin se ei ole hänen ongelmansa. Kätevää, kun tunteet ovat kadonneet lääkkeiden ja taudinkuvan myötä lähes kokonaan...
Mutta eihän tässä muuta vaihtoehtoa ole kuin (toivotusti?) todella kadota. En rehellisesti sanottuna usko, että henkilö tulee ikinä pyytämään anteeksi tai kiittelemään avusta. Olenkin oppinut sen, että auttamisen tulee aina olla täysin pyyteetöntä ja siitä pitää lähteä liikenteeseen, että paskaa voi tulla silti niskaan saavikaupalla. Olen tosin myös oppinut sen, että ihan heti en ole lähdössä auttamaan enää yhtään ketään tai olemaan tällaisen tapauksen ystävä, sillä ei ole mukavaa tuntea itseään koko ajan läpikotaisin paskaksi ihmiseksi, teki mitä teki. Siinä alkaa jo omakin mieli seota, että mikä onkaan totta ja mikä ei.
Piti kyllä vastata alkuperäiseen viestiin eikä tuohon ketjun viimeiseen, uups. No, mitäpä pienistä.