äitini sairastaa ms-tautia. perheessämme on sopeuduttu hyvin tilanteeseen ja hänellä on lievempi aaltomainen sairausmuoto. kuitenkin minulle on ollut raskasta huomata kuinka paljon hän on muuttunut henkisesti nopeassa ajassa, vaikka fyysisesti jaksaakin. tuntuu ettei hän ole enää se äiti jonka joskus tunsin. hänestä on tullut suuri murehtija ja stressaaja (muiden asioista), mieleltään hieman lapsellinen. tuntuu ettei hän pääse enää helposti käsiksi syvimpiin ajatuksiinsa. hänelle on vaikeaa pysyä keskustelussa mukana ja ilmaista itseään. kai nämä piirteet kuuluvat ms-taudin kehitykseen, mutta on vain kurjaa huomata niiden nopea eteneminen. silti tietenkin rakastan häntä niin kuin ennenkin, mutta tuntuu että hänestä on tullut niin erilainen. ms-tauti sivuilla puhutaan kovin vähän henkisistä puolista sairauden etenemisessä.. en tiedä miten muut sairastavat/omaiset ovat asian kokeneet mutta mielelläni kuulisin kommentteja.
henkiset puolet
tytär
131909
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei!
Jos Sinua kiinnostaa, niin kirjoita minulle.
Olen samassa tilanteessa, kuin sinä.
[email protected]
Hei!
En ole aivan samassa tilanteessa kuin sinä, mutta tiedän taudin kulusta jo enemmän.
Minun isäni kuoli kohta kaksi vuotta sitten MS-tautiin. Hän oli silloin 46 vuotias. Olen päässyt suurimman trauman ohi ja osaan jo käsitellä asiaa paremmin kuin aiemmin. Jos haluat kysyä jotain niin vastaan mielelläni kipeisiinkin asioihin. Puhuminen auttaa aina.
Voit laittaa sähköpostia suoraan [email protected]
Isäsi kuoli nuorena, olet sitten nuori itsekin, eikö?
Koska isälläsi havaittiin ms-tauti, kuoliko hän mihin, keuhkokuumeeseen vai johonkin muuhun ms-sairauden tuomaan lisäsairauteen.....
Kerro, koska en tiedä, että ms-tauti olisi sinänsään noin hautaanvievä sairaus, vaan ms-tautia sairastetaan pitkään ja moni aika hyvässä kunnossa.
Enemmän kuolee muihin sairauksiin, onnettomuuksissa jne....
...kuullut moista.. MS on yleensä nykyisin hoidettavissa, ja ainakin minulle nimenomaan painotettiin,että järki pysyy päässä viimeiseen asti,eikä
ole este ihmissuhteille tai ajattelulle..jonka voit muuten päätellä tästä kirjoituksestanikin, vai vaikutanko jotenkin lapselliselta mielestäsi?
Tauti sinänsä saattaa olla rankka, ja sen kokeminen omakohtaisena taakkana masentaa, sehän on parantumaton.
Kun diagnoosin saa, on absurdia olettaa, että se ei kyseisen henkilön minäkuvaan mitenkään vaikuttaisi. Tietenkin se vaikuttaa. Sitä tuntee itsensä haavoittuvaksi, sairaaksi, ymnmärrätkö?
Sopeutuminen on prosessi, siihen on olemassa tukea ja tietoa niin sairastavalle kuin omaisillekin.
Usein olen huomannut,että ennakkoluulot, joita MS:ää sairastavaan ihmiseen liitetään, ovat omiaan
lisäämään ristiriitoja ja paineita sekä asianomaisen elämässä että lähiympäristössä.
Paljon melua tyhjästä-ajattelua...
Kerron omakohtaisena kokemuksenani, että pelkästään avuttomuuden tunne ja tietoisuus siitä,että tauti jäytää, on aika kipeä kokemus.
Lisäksi isona haittana voi olla ns. fatiikki, väsymys/uupumus-oireyhtymä, joka väärinymmärrettynä saattaa antaa asiaa tuntemattomalle kokemuksen siitä , että sairastava ei hallitse omaa tilannettaan ja ihmissuhteitaan, kuitenkin kysymys on MS-tautiin kuuluvasta voimakkaasta uupumusoireilusta ,ei siis aivotoiminnan heikkenemisestä infantiiliin tasoon.
Samankaltaiseen tilanteesen joudutaan esim. työuupumuksen tai muuten raskaan elämäntilanteen takia, MS:ää sairastavalla tämä saattaa olla jokapäiväistä harmia.
Hyväksynet sen ,että esim. syöpää sairastava on väsynyt, mitäpä jos antaisit saman mahdollisuuden äidillesi ,
anna hänelle mieluummin tunne siitä,että hän riittää ja kelpaa sairaudestaan huolimatta sinulle ja perheellesi. Onnistumisen tunne on paras kannustin, ja ylipäänsä positiivisen palautteen antaminen on fiksumpi tapa hoitaa ympäristössään olevia konflikteja kuin arvostelu.
Parhaiten autat äitiäsi olemalla mahdollisimman normaali ja kohtelemalla häntä ,kuten kohtelit aikaisemminkin, toivottavasti arvostaen ja ymmärtäen. Siitä on apua teille molemmille.
Vertaistukea saa ,omaisille on ryhmiä, ja omalla järjelläkin pärjää varsin pitkälle näissä asioissa.
Armahda muut ,armahdat itseäsi....
jaksamisia teille molemmille !
en halunnutkaan antaa kuvaa että arvostelisin sairastavaa äitiäni, tai etten osaisi nähdä mikä on uupumusta ja mikä ei. olen antanut hänelle tukea ja aina yrittänyt erottaa uupumuksen aiheuttaman käytöksen käytöksestä jota en ymmärrä. en koskaan haluaisi hänen tuntevan itseään riittämättömäsi. minun äitini ei pystyisi kirjoittamaan sujuvaa tekstiä jolla annoit itsestäsi "täysjärkisen" kuvan, mutta saatat olla oikeassa siinä että on vaikea erottaa mikä menee ms-taudin piikkiin ja mikä ei. ehkä hänelle on ollut vaikeaa ilmaista itseään jo ennen taudin ilmenemistä, olen ollut sen verran nuori silloin että ehkä muistini antaa väärän kuvan. en tahtonut olla syyttelevä, ymmärrän että väsymys tekee kaikesta toiminnasta vaikeampaa, minulla on vain itselläni ollut paljon käsittelemistä asian kanssa ja joskus turhaudun kun en tiedä mikä johtuu sairaudesta ja mikä ei. mutta kiva että kommentoit kuitenkin oman mielipiteesi.
...kun luin kirjoitustasi. "tuntuu ettei hän ole enää se äiti jonka joskus tunsin." Ei varmasti olekaan - vakava sairaus muuttaa taatusti jokaista, mutta että jotenkin #ääliöksi# - sitä en suostu allekirjoittamaan !!!! Jokainen kohtaa sairautensa yksilöllisesti ja se on ympäristön hyväksyttävä. Sinä olet tytär...ehkei äitisi halua niitä syvimpiä tuntojaan sinulle aukaisemaan - oletko ajatellut sitä?!
.. täysi tuki tuohon kommenttiin.
Olipa juuri sitä asiaa,jonka ilmaisin omassani ilmeisen huonosti...
Äitisi on edelleen äitisi, taudistaan huolimatta. En tiedä, haluaisinko tuollaista tytärtä välttämättä...
muuten, ihminen muuttuu joka tapauksessa, taudin kanssa ja ilman tautia...
Kylläpä taisin kirjoittaa suututtavan viestin, kun en kerta ole enää edes sopiva tyttäreksi.
Eiköhän se kuinka olen miettinyt äitiäni ja avautunut tänne palstallekin kerro että hän on minulle tärkeä. ei äiti minulle pelkkää ms-tautia ole.
Koska minulla ei ole elämässä ketään ihmistä, joka kirjoittamistani asioista voisi kanssani puhua, toin ajatuksiani tänne. sitten minut tuomitaankin pahaksi ihmiseksi joka ei ajattele äitiään. järkyttävän typerää tuomita koko äiti-tytär suhteeni sen pohjalta että uskalsin kertoa ajatuksia suoraan niin kuin ajattelen. ei minun ja äitini suhdetta kukaan voi arvostella yhden viestin pohjalta, joka sekin oli avunhuuto eikä arvostelu. anteeksi jos viestini on aiheuttanut pahan olon.
...oma alkuperäinen viestisi, ajatuksen kanssa ja pohdi miltä tuntuu lukea tuo viestisi, kun itse sairastaa samaa tautia kuin äitisi. Kenties sitten voit edes jollain tasolla ymmärtää tuntemuksiamme??! Tuo ei todellakaan lämmittänyt mieltä. Eikä myöskään kuvastanut avunpyyntöä - enemminkin rivien välistä luki kritiikkiä, kivuliasta sellaista.
Olet ilmiselvästi kovin nuori henkilö ja varsin tietämätön taudistamme. Saat anteeksi.
Hyvää syksyä sinulle ja äidillesi. Toivottavasti saatte "syvän" yhteytenne takaisin.
alkuperäinen kirjoittaja ei kysynytkään apua, vaan käy omaa luopumisprosessiaan terveestä äidistä ja halusi keskustelua siltä pohjalta.
Turhaa tällainen mollaaminen, onko sitten ihme, että siitä henkisestä puolesta ei keskustella?
Kyllä siihen keskusteluun tarvitaan niin MS- tautia sairastavia, kuin heidän lähimmäisiääkin.
Ymmärrys kummaltakin osapuolelta toista kohtaan ei ole pahitteeksi, päinvastoin, se kaataa aitoja, joiden jälkeen kaikilla on parempi olla.
En tiedä miten ms mahdollisesti vaikuttaa henkiseen puoleen, toivon todella että ei edes mahdollista... Viestisi kuitenkin laittoi minut miettimään, sitä miltä omista läheisistäni mahtaa tuntua, kun minä vaan murjotan ja olen väsynyt... Olen yrittänyt keskustella "faktoista" diagnoosin saatuani, mutta koska kukaan perheestäni ei osaa asiaan suhtautua niin keskustelu yritykset ovat useimmiten päättyneet siihen ettei vaan OSATA sanoa yhtään mitään... Ystäväni "eivät voi hyväksyä asiaa", eivätkä siis myöskään voi asiasta puhua... Äidille olen raahannut asiaan kuuluvaa kirjallisuutta, jotta edes joku tietäisi mitä minä käyn mielessäni läpi (saas nähdä monenko sentin pölykerroksen alla tämä kirjallisuus nyt lepäilee)... Itselläni asia pyörii mielessä lähes joka päivä, vaikka olisi ehkä "terveellisempää" unohtaa hetkeksi...
En todellakaan osaa sanoa mitä sinun pitäisi tehdä tuntea...=)
Psyykkiset muutokset ovat ikävä kyllä varsin tavallisia MS:n yhteydessä. Itselläni esim. syvä masennus, kärsimättömyys ja keskittymishäiriöt haittaavat silloin tällöin. Eri ihmiseksi en usko tulleeni, pinna vain palaa herkemmin. Jos asiaa pohtii siltä kantilta, että sairastunutta yleensä ottaa päähän se, että on otettava huomioon oma kuntonsa kaikessa, ei ole kovin vaikea tajuta, mistä henkisen puolen "häiriöt" johtuvat.
Tuntuu kurjalta, kun joutuu tilanteisiin, joissa toiset esim. holhoavat tai kietovat vilttiketjuun kuin jonkun kehäraakin, vaikka motiivina olisikin hyvän tekeminen minulle. Kukaan ei halua ympärilleen liikaa "ymmärtäjiä" eli ihmisiä, jotka suhtautuvat sairastuneeseen kuin itse sairauteen. Ehkä alkuperäisessä (äidin) tapauksessakin kyseessä on se, ettei häneen enää suhtauduta samalla tavalla kuin ennen, se on omiaan muuttamaan ihmistä hivenen tylymmäksi. Mutta mene ja tiedä.
"masennus, kärsimättömyys ja keskittymishäiriöt haittaavat silloin tällöin. Eri ihmiseksi en usko tulleeni, pinna vain palaa herkemmin."
Samat "oireet" itselläni, vaan silti toivon että vielä jonkin ajan kuluttua ja alku järkytyksen laannuttua elämä palailee takaisin normaaaliksi ja turha ovien paiskominen jää...