Alkaa mennä hermot. Ihastumiseen ja itseeni. Pakko oksentaa tämä jonnekin, onpahan syy sekin kirjoittaa tälle foorumille. Kaikki alkoi niin pienestä, piti vain työkaverille näyttää, että minkälainen mies ulkoisesti viehättää. Katseeni alkoi vaivihkaa etsiytymään häneen useammmin, päivä päivältä kiinnostuin enemmän, ihastuin, juutuin enkä enää pääse irti. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa, vaikka elämää olen nähnyt ja elänyt. Suhteissa, pitkässäkin, ollut. Mitä helvettiä tämä oikein on?
Ongelmaa ei ehkä olisi, jollen olisi näinkin sosiaaliseksi ja puheliaaksi ihmiseksi tällaisissa tilanteissa järjettömän ujo. Tai jos mies olisi vähän vanhempi ja vähemmän viehättävä... Tässä sotkeentuvat kaikki mahdolliset tunteet. Järki on yrittänyt tehdä oman osuutensa, se kuiskuttaa korvaan, ettei hän kuitenkaan minusta kiinnostuisi, vanhemmasta ja no, tällaisesta. Ei vaikka ystävät sanovat minun olevan ihana, kaunishymyinen nainen. Entinen mieheni vain oli eri mieltä ja sai minut uskomaan siihen, ettei minussa ole mitään viehättävää. Nyt häpeän jo ihastumistani häneen. Luulen, että hän tietää sen eikä halua kohdata minua, vaikkei näin olisikaan. Järkevä äiti, aikuinen nainen pyörittää omassa päässään melkomoista draamaa, joka on minulle täysin vierasta ja tuntuu vaarallisen turvattomalle.
Mitä tekisin, jos uskaltaisin? Pyytäisin kaveriksi fb:ssa, laittaisin työsähköpostiin puolitotisen treffipyynnön johonkin kivaan aktiviteettiin, keksisin tikusta asiaa töissä... Ja tämähän se kuristaa. Kun mitään en pysty tekemään! Hänen lomansa aikana keräsin rohkeutta ja olin ihan varma, että hänen palattuaan kanttini kestää vaikka nöyryytyksen. Ja kun hänet näin, oli luu kurkussa samantien. Moikkaan muita joskus ehkä vähän ujosti, mutta moikkaan kuitenkin. Jonkun tutumman miehen kanssa saatan jäädä jutullekin. Hänet kohdatessani olen täysin jäässä. Puserran itsestäni tervehdyksen, jos uskallan. Kuljen tyynen rauhallisesti ohi, vaikka sisälläni riehuu tuli. Olen hänen kanssaan jutellut, mutta sitä ei lasketa. Pienistä eli isommista rentouttavista huolimatta taisin olla hyvinkin asiallinen ja sain pidäteltyä itseni ja tunteenpurkaukseni.
Mitä hänelle sanoisin? Olen tietoinen sinusta samassa tilassa, kuulen ja tunnistan askeleesi, vaikken sinua näe. Äänesi on mukava ja tapasi puhua ihmisille lämmin, katseesi on kuulijasta kiinnostunut. Minuun vetoaa rauhallinen äärettömän miehekäs olemuksesi, mutta samaan aikaan olet poikamaisen rento. Olen yrittänyt päästä eroon ihastumisestani sinuun. Olen yrittänyt tavata muita avoimin mielin ja tavannutkin. Mutta ajatukseni päätyvät aina sinuun, kukaan muu ei yrittämisestäni huolimatta pääse lähemmäs. Haluaisin tutustua sinuun paremmin ja näyttää sinulle, millainen minä olen. Ja kyllä, haluaisin syliisi, silittää niskaasi ja kokeilla, millaista kanssasi on suudella ja tutkia, mitä siitä voisi seurata. Ja jollen sinua kiinnostaisi, niin kestäisin sen kuin nainen.
Suuntaan tai toiseen, kunhan pääsisin tästä ahdistuksesta jonnekin! Syliin mieluiten, leveitten hartioittesi suojaan.
Ongelmaa ei ehkä olisi, jollen olisi näinkin sosiaaliseksi ja puheliaaksi ihmiseksi tällaisissa tilanteissa järjettömän ujo. Tai jos mies olisi vähän vanhempi ja vähemmän viehättävä... Tässä sotkeentuvat kaikki mahdolliset tunteet. Järki on yrittänyt tehdä oman osuutensa, se kuiskuttaa korvaan, ettei hän kuitenkaan minusta kiinnostuisi, vanhemmasta ja no, tällaisesta. Ei vaikka ystävät sanovat minun olevan ihana, kaunishymyinen nainen. Entinen mieheni vain oli eri mieltä ja sai minut uskomaan siihen, ettei minussa ole mitään viehättävää. Nyt häpeän jo ihastumistani häneen. Luulen, että hän tietää sen eikä halua kohdata minua, vaikkei näin olisikaan. Järkevä äiti, aikuinen nainen pyörittää omassa päässään melkomoista draamaa, joka on minulle täysin vierasta ja tuntuu vaarallisen turvattomalle.
Mitä tekisin, jos uskaltaisin? Pyytäisin kaveriksi fb:ssa, laittaisin työsähköpostiin puolitotisen treffipyynnön johonkin kivaan aktiviteettiin, keksisin tikusta asiaa töissä... Ja tämähän se kuristaa. Kun mitään en pysty tekemään! Hänen lomansa aikana keräsin rohkeutta ja olin ihan varma, että hänen palattuaan kanttini kestää vaikka nöyryytyksen. Ja kun hänet näin, oli luu kurkussa samantien. Moikkaan muita joskus ehkä vähän ujosti, mutta moikkaan kuitenkin. Jonkun tutumman miehen kanssa saatan jäädä jutullekin. Hänet kohdatessani olen täysin jäässä. Puserran itsestäni tervehdyksen, jos uskallan. Kuljen tyynen rauhallisesti ohi, vaikka sisälläni riehuu tuli. Olen hänen kanssaan jutellut, mutta sitä ei lasketa. Pienistä eli isommista rentouttavista huolimatta taisin olla hyvinkin asiallinen ja sain pidäteltyä itseni ja tunteenpurkaukseni.
Mitä hänelle sanoisin? Olen tietoinen sinusta samassa tilassa, kuulen ja tunnistan askeleesi, vaikken sinua näe. Äänesi on mukava ja tapasi puhua ihmisille lämmin, katseesi on kuulijasta kiinnostunut. Minuun vetoaa rauhallinen äärettömän miehekäs olemuksesi, mutta samaan aikaan olet poikamaisen rento. Olen yrittänyt päästä eroon ihastumisestani sinuun. Olen yrittänyt tavata muita avoimin mielin ja tavannutkin. Mutta ajatukseni päätyvät aina sinuun, kukaan muu ei yrittämisestäni huolimatta pääse lähemmäs. Haluaisin tutustua sinuun paremmin ja näyttää sinulle, millainen minä olen. Ja kyllä, haluaisin syliisi, silittää niskaasi ja kokeilla, millaista kanssasi on suudella ja tutkia, mitä siitä voisi seurata. Ja jollen sinua kiinnostaisi, niin kestäisin sen kuin nainen.
Suuntaan tai toiseen, kunhan pääsisin tästä ahdistuksesta jonnekin! Syliin mieluiten, leveitten hartioittesi suojaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tiedän tuon tunteen ja se on samaan aikaan tosi syvältä ja toisaalta ihan mielettömän ihanaa... Mutta olen itse onnellinen että eräs nainen sai aikaan nuo tunteet. Olen hänelle ihan mielettömän kiitollinen. Ole onnellinen että tunnet noin vahvasti.
Olen :). Vaikka juuri nyt on vaikea nähdä asiassa paljoakaan hyvää. Tuskallista vellomista itseni kanssa.
Saisitko siirrettyä tämän upean kirjoituksen Ikävä-palstalle, Tavoittaisi useamman
lukijan. Meitä on varmaan paljon, saman asian kanssa kamppailevia. Tämä ahdistus on aivan kummallista...fyysisetkin oireet välillä voimakkaita.
Enköhän saisi siirrettyä. On tämä omituista ja näin voimakkaat tunteet toista, lähes tuntematonta ihmistä kohtaan pelottaa! Olen omasta mielestäni fiksu, järkevä nainen ja nyt ihan solmussa ihastumisen kanssa. Mitä tämä on? Voiko toisessa olla vain näin järjetön vetovoima vai onko minun omassa mielessäni tapahtunut jotain?
Järjetön vetovoima:) Toisaalta on hienoa, että pystyy tuntemaan näin voimakkaasti, toisaalta pelottaa, kun ei ole "käyttöohjekirjaa" näiden käsittelyyn. Tuntuu, että siinä miehessä on vaan kaikki, ilman mitään vertailua toisiin ihmisiin. Jo pelkän äänen kuuleminen tuo lämpimän aallon sisälleni, Vapaalla ollessa tulee usein mieletön ikävä toisen iholle. Ja mitään ei voi tehdä, ei edes soittaa, kun ei tiedä toisen reaktiota. Täytyy vaan toivoa. että elämä johdattaa meidät tilanteisiin, joissa saamme kohdata toisemme tällä tasolla. Luulisi, että näillä energioilla, vastapuolellakin täytyy olla tuntemuksia puoleen tai toiseen.
Sitä minäkin olen miettinyt paljon, että voiko näin voimakas veto olla täysin yksipuoleista vai antaako toinen juuri sen verran hienovaraisia signaaleja kiinnostuksesta, että ne vahvistavat tunnetta. Tuskin ilman tällaista omaa suhdehistoriaa olisin näin eksyksissä. Olo on kuin ekaa kertaa ihastuneella teinitytöllä sillä erotuksella tosin, että elämisen älyä pitäisi olla vähän enemmän. Näin vahvaa vetovoimaa en tuntenut edes mieheen, jonka kanssa perustin perheen ja jonka luulin olevan elämäni suuri rakkaus. On kertakaikkiaan outoa, että tunne vie tällä voimalla naista eikä nainen tunteitaan! Jospa se elämä auttaa kohtaamaan toisemme. Tai sitten elämä kävelee ohi hölmöstä, joka juuttui haaveeseen eikä saanut tehtyä mitään haaveensa toteutumisen eteen. Siitä on paha syyttää ketään muuta.
Ja sinulle vaalea, pitkä, hymykuoppaposkinen mies hyvää yötä! Jos näkisit minut nyt, niin sinulle hiukan arvoituksellisesti hymyilen ja isken silmää (no hyvä on, pussailemista kanssasi mietin, tunnustan). Pienen ajatuksenpoikasenkin laitan mieleesi itämään, tässä unenpöpperöisessä itsetunnon puuskassa ;).
http://m.youtube.com/watch?v=WkZkOV3qrXw
Löysin tänne omissa tuskissani pyörien. Erotuksena että hän ei ole minulle kovin tuntematon..enää. Vuosi sitten vielä olisin voinut kirjoittaa aloituksen.
Mutta rohkaistuin, otin askeleen. Tapailimme. Hän halusi lopettaa tapailun. Kului kuukausia. Kuitenkin hän alkoi ottaa kontaktia minuun..katseet ym. Hän teki aloitetta minun suuntaan. Pääsin jälleen hänen lähelleen. Mutta nyt. En tiedä missä mennään. En tiedä odottaako hän minun ottavan härkää sarvista? Kuten minä odotan hänen tekevän.
Tunteeni häntä kohtaan ovat vuoden aikana syventyneet julmetusti. En tiennyt että jonkun kanssa voisi niin hyvä ollakaan.. Mikä siis mättää? Olemme hyvin samanlaisia. Sen olen huomannut. Ehkä hän siksi tuntuu niin hyvältä. Hänen kanssaan on aivan hemmetin hyvä olla. Mutta mitä hän odottaa minun tekevän?