Olen kohta 24-vuotias. Ongelmani on seuraavanlainen: Aviomieheni ja minä olemme jo vuosia siirtäneet lapsen hankkimista minun sairauteni vuoksi. Sairastan masennusta. Aluksi ajatuksen siirtäminen myöhempään ajankohtaan tuntui vauvakuumeestani huolimatta vielä ihan siedettävältä ja järkevältäkin ajatukselta. Ajattelimme että ainakin ikäni puolesta minulla on hyvin aikaa odottaa ja yrittää tervehtyä tai ainakin saada itseni parempaan kuntoon. Lykkäyksiä on tehty jo niin monta kertaa että aloin vaipua syvempään epätoivoon ajatuksesta että lapsen saanti ei tule minun kohdallani olemaan koskaan mahdollista. Minussa on herännyt ihania tuntemuksia ja äidillisiä ajatuksia ja vietänkin paljon aikaa lasten parissa nykyään (siskojen ja veljien lasten), nauttien siitä täysin siemauksin.Olen suunnitellut kovasti mitä kaikkea tekisin sen eteen että ja kun saisin lapsen mm.kodissa tehtävät muutokset, oma fyysinen terveys henkisen ohessa. Olen myös jo kauan ostellut lastenvaatteita jo valmiiksi. Kaikki tuntuisi niin hyvältä ja olevan oikein,mutta sitten on tämä sairaus...Olen nyt siinä iässä kun joskus aiemmin ajattelin että viimeistään haluan lapsen. Tunteeni ja haluni osottautuivat vielä voimakkaammin juuri tähän ikään ja juuri siksi tämä asia on varmaan nyt erittäin pinnalla. Tehdäkkö mitä? Aina kun minulla on huono kausi, tulen rytinällä alas pilvilinnoistani ja myönnän että olisi itsekästä hankkia lapsi kun ei pysty itsestäänkään huolehtimaan. Vihaan silloin itseäni, mutta pian taas olen jo haaveissani ja ajattelen että voisin vielä parantua tai ainakin pärjätä lapsen kanssa rakkaitteni avulla. Päätän aina, että sisuni kyllä piisaa ja lapsen vuoksi jaksan mitä vaan ja silloin kaikki voi olla toisin, jopa ehkä paremminkin....jospa se muuttaisikin asioita...pelottaa...Onko väärin ajatella näin? Jos en ole vieläkään saanut itseäni niskasta kiinni, niin saisinko silloin, kun on minulla nytkin jo monia ihania syitä miksi voisin yrittää pinnistellä enemmän. Missään nimessä en pitäisi vauvaa "parannuskeinona", mutta äitini sanoi minulle että se voisi tehdä minulle ihan hyvääkin, että saisin ajatuksia pois itsestäni. Mietin että romahdanko sitten myöhemmin, kun pieni vauva on jo isompi? Vauvan vuoksi taistelisin koska se tarvitsisi minua....mutta siirtyisikö silloin vain omat ongelmat ja niistä muodostuisi pommi joka räjähtäisi tilaisuuden tullen? Entä mitä väsymys aiheuttaisi? Tämmöisiä kysymyksiä päässäni liikkuu. Ehkä pohdin juuri siksi että niin kuin sanoin;tämä asia on nyt pinnalla ja olemme mieheni kanssa todella paljon tästä kaikesta puhuneet. Rakastan häntä hyvin paljon ja hänkin haluaisi lapsia,mutta pelkää kanssa. Hän pelkää että minä masentuisin enemmän ja että hän joutuisi minun lisäkseni hoitamaan myös vauvan...sekä oman työnsä. Ymmärrän häntä. Olemme siis puhuneet paljon ja tämä aihe on aina esillä kun vauvakuumeeni oirehtii pahimmiten. Olen noin vuoden verran todellakin joutunut kamppailemaan tämän asian kanssa. Tilastani huolimatta noin vuosi sitten kuume alkoi oirehtimaan enemmän, niin että aloin puhumaan asiasta todella usein. Pikkuhiljaa tunteet alkoi valtaamaan järkeä, mutta keskutelut mieheni kanssa palautti minua aina lähemmäs maata, sillä hän sanoi sen minkä itse halusin kieltää, totuuden tilastani. Hän oli järjen ääneni ja hänen sanansa siis on painanut todella paljon päätöksissä lykätä asiaa. Hyväksyin asian ja olin samaa mieltä, mutta salaa olin hänelle hieman katkera ja mietin että miksi minulta kielletään sairauteni takia oikeus äidin onneen? Kerroin että minulla on huonoja kausia aina joskus. Näitä kauseja alkoi tulla viime vuoden puolella useammin ja rankempina. Rysähdin siis usein maanpinnalle ja syytin itseäni sairaudestanija takaiskusta joka taas tulee muuttamaan tulevaisuutta ja siten masennuin enemmän. Ahdistuin ja tunsin syyllisyyttä siitä että saatoin edes ajatella lasta! Enään en kuitenkaan ole viime aikoina huonon kauden sattuessa ole "järkiintynyt"ja luopunut ideasta, vaan haluni on ollut erittäin kova saada vauva. Olenkin siis aina sortunut soimaamaan itseäni epäonnistumisesta, kun olen yrittänyt olla "normaali" ja saada elämäämme järjestykseen vauvan vuoksi. Kaikki olisi meillä niin täydellistä ilman masennustani. Välillä päätin luovuttaa, vaikka tiesin että niin en tee, vaan yritän edelleen saada itseäni kuriin...niin kuin myös tänäpäivänäkin, mutta hieman erilaisissa olosuhteissa... Tästä masennukseen vaipumisesta ja itsesyytöksistä tuli kierre. Lohduttavat sanat eivät auttaneet. Tämä asia koki suuren muutoksen, kun eräänä päivänä murruin täysin ja itkien ja huutaen syytin miestäni minun tuhoamisestani.Rauhotuin ja pyysin anteeksi. Myönsin liioitelleeni, mutta kerroin myös totuuden siitä kuinka ahdistunut olin koska hän tuntui pistävän minulle ehtoja ja odotuksia tilani suhteen ennen kuin vauvan hankinta olisi mahdollista. Kerroin kuinka tämä ajoi minua suurempaan epätoivoon aina epäonnistuttuani, vaikka ei hän minua koskaan mistään tuominnutkaa, mutta tunsin itse huonoa omaatuntoa ja yritin selitellä loputtomiin käytöksiäni hänelle.Kerroin hänelle kierteestä ja siitä että jatkuva asian lykkääminen masentaa minua enemmän sillä minusta tuntuu kuin minulta olisi kielletty normaali elämä ja kaikki olisi seisahtunut paikoilleen. Kerroin kuinka pahalta tuntui kun haave lipui aina vain kauemmas ja kauemmas ja oli epätodennäköisempää että koskaan tulisin äidiksi. Sanoin että kohta en jaksa enää edes yrittää olla parempi vaan masennun vain enemmän. Mieheni tuntui tajuavan mitä tarkoitin. Keskustelimme jälleen myös hänen tunteistaan. Mietimme ettei sairauteni saa estää elämästä mahdollisimman normaalia elämää, eikä se saa estää minua äitiyden onnelta, sillä on myös muita ihmisiä jotka jonkin sairauden kanssa elävät ja olevat ja tekevät lapsia. Onhan tämä psyykkinen juttu hieman eri asia, mutta sairaus se on muidenkin joukossa ja kai senkin kanssa pystyy jotenkin elämään. Onhan tässä jo porskuteltu jo vuosia, niin vaikka tilanne muuttuu, niin erilaisin järjestelyin eiköhän sekin tule jotenkin sujumaan. Voi olla etten koskaan tule täysin parantumaan, joten en kauhean kauan tätä asiaa halua siirtää...yhtäkkiä se voisikin olla jo mahdotonta ja huomaa että:Hups! Tässä tää elämä menikin terveyttä odotellessa. En halua aina järjen antaa määrätä, olisi joskus kiva antaa tunteillekkin valta. Olen järkeillyt jo tarpeeksi kauan, monta vuotta. Mietimme että onhan lapsenteko aina kaikille pienoinen riski, koko perheelle. Ei ehkä saisi sanoa niin, mutta aina voi sattua jotain ja kuka tahansa voi masentua. Niin miksi minä sitten odottelisin ja arvailisin ja pelkäisin etukäteen, kun se voisi tapahtua jokatapauksessa. En olisi ainut, olisin ehkä vain niitä harvoja jotka ovat jo etukäteen tietoisia tästä synkästä puolesta. Ikävä lähteä tekeen vauvaa tälläisin sanoin, mutta elämässä on joskus otettava riskejä ja annettava elämän rullata. Raskaus, synnytys ja vauva. Ne kaikki voivat aiheuttaa ihmeellisiä tunteita, tiedän sen, mutta ei pidä ajatella vain negatiivisesti tai pian käy huonommin, vaan positiivinen ajattelu kannattaa. Olen kuullut että kuka vain voi masentua näiden kolmen asian myötä, tai ilmankin. Mutta olen myös kuullut päinvastaistakin. Eräs lääkärini sairauteni alussa sanoi että joskus raskaus voi muuttaakkin kaiken parempaan. Kunpa näin olisi. Kaikki kääntyisikin päinvaistaiseksi! Kelle vaan voi tapahtua mitä vaan, mutta mieheni pelkää että olen enemmän altis masentumaan vielä enemmän, kun olen masentunut jo valmiiksi. Näin voi ollakkin, en tiedä. Teimme päätöksen. Päätimme että juttelen vielä lääkärini kanssa. Kysyn häneltä tietääkö hän vastaavanlaisia vauvakuumetapauksia psykiatrisella potilaalla, tai yleensäkin raskauksia ym. Lääkitykseni täytyy pohtia. Olen onnistunut jättämään jo suurimman osan lääkkeistäni pois, tietysti lääkärin luvalla, ajatellen että täydellinen lopetus käy sitten helpommin ja nopeammin kun on lapsen teon aika. Vaikka saisi, en söisi yhtäkään lääkettä raskauden aikana, vaikka lääkäri sanoisi mitä! Tiedän että ajat voivat tulla olemaan joskus aika vaikeita kun en syö lääkkeitä ja hormoonit heittelee, kun olen raskaana.Aluksi varsinkin totuttautuminen voi olla vaikeaa, mutta olen päättänyt kestää sen. Jotta en olisi ihan niin altis depressiolle, minun varmaan täytyy lopettaa lääkitys hyvissä ajoin, ettei tapahdu kahta isoa muutosta kerralla. Olen tässä kauan jo jahkaillut enkä ole sanonut tarkemmin mitä päätimme. Päätimme siis ajankohdan. Aikaistimme viimeksi sovittua, ja se tuntui minusta todella hyvältä. Miehenikin oli todella iloinen puhuttuamme asiat halki ja että lupasin yrittää toden teolla. Hän oli rauhallinen mutta selvästikkin onnellinen, sillä tiedän hänenkin jo kaivanneen omaa kääröä. Olimme ja olemme vieläkin peloissamme, mutta se ei enään hallitse meitä, sillä olemme varmoja päätöksestämme ja pidämme päämme eikä anneta pelolle valtaa. Ehkä mieheni enemmän yrittää kätkeä pelkonsa, mutta minä kerron hänelle omani aina kun siltä tuntuu. Olemme rohkeita ja ehkä ajan mittaan pelkokin katoaa ja unohtuu ja vaihtuu jännitykseksi ja odotukseksi. Aika näyttää miten asiat menee, ehkä on turhaa niitä etukäteen pohtia. Liikaa ei ikinä kannata ajatella tämmösiä asioita, niin minulle on sanottu. Päätimme että tiukan paikan tullen, jos tulee pahoja ongelmia, pyydämme läheistemme apua. Aion jo etukäteen valmistella heitä siihen että voin tulla jossain vaiheessa tarvitsemaan apua väliaikaisesti, jos oloni on todella kurja. Olen nyt jo todella innoissani, sillä aika menee todella kovaa vauhtia. Joudumme etukäteen sopimaan ajankohtia lääkkeitteni vuoksi, on toisaalta harmillista ettei juttu tule "tiedostettuna yllätyksenä". No, ainakin osaamme varautua kunnolla, kunhan ei yritetä liikaa,ettei tärpistä tule paineen alla odotettua. Ei ole kauan aikaa enää siihen kun otamme asian uudelleen esille. Päätimme että keväällä puhutaan uudestaan ja mietitään että nyt vai kesän jälkeen, mutta asia on kuitenkin jo varma!! Luulen että tekeminen siirtyy loppukesään, jotta saan vielä mahdollisimman paljon aikaa tasaantua. Ehkä vietämme viimeisen lapsettoman kesän ja nautimme toisistamme ja sitten myöhemmin joskus nautimme loppuelämämme toisistamme perheenä. Joku voi ajatella että on itsekästä tälläisen ryöpyn ja hingun jälkeen siirtää kaikkea myöhemmäksi itsemme takia, mutta voi olla että kuitenkin näiden vuosien jälkeen jaksan vielä odottaa kesän yli ja viettää ihanan suven oman kullan kanssa. Voipi olla että kaikki kruunaantuukin sitten lemmenlomaan, jossa nassikalle annetaan vapaat kädet....Olen ikuinen haaveilija romantikko, mutta näin kyllä vähän puhuttiin. Mutta kiitos sinulle joka jaksoit tämän lukea!Oloni on nykyään melko hyvä takapakeista huolimatta sillä aiemmat syytökset ja pelot ovat väistyneet kaiken tieltä, kiitos mieheni ja avoimuutemme...ja päätöksemme. Huonojakin kausia sattuu vielä sillon tällön. Olen varma ettei kukaan jaksa tätä lukea, koska olen kova kirjoittamaan ja huomasin että olen purkanut ja käynyt läpi monia erilaisia tunteitani! Ne vaihtuivatkin aika lailla tekstin myötä. Tuntui hyvältä saada purkaa taas itseään ja huomasinkin että alun negatiivisuus hävisi kirjoittamisen myötä ja oloni tuli paljon positiivisemmaksi jälleen kun nämä asiat itsellenikin kertasin. Terapiaa...Oloni on todella hyvä!Eli teksti voi olla vähän joltain kohdin hieman negatiivinen, mutta mielestäni loppu ylitti omatkin odotukseni! Joten toivottavasti et lopettanut ankeaan alkuun vaan jaksoit loppuun saakka, ja voisit kertoa minulle mitä tuntoja tämä sinussa herätti. Se olisi minulle todella tärkeää, sillä se auttaa minua kasvamaan ihmisenä. Innostun joka kerta kirjoittamaan paljon, sisälläni on niin paljon asiaa jotka purkautuvat ulos aina tilaisuuden tullen, ja haluankin että jaat ne kanssani. Tämä romaani voi tuntua hömpötykseltä ja vaikeaselkoiselta, mutta nämä ovat vain minun omia tunteitani. Koita saada selkoa höpötyksistäni! Ja kiitos! Ja vielä viimeisenä ja tärkeimpänä haluaisin tietää onko jollakin kokemuksia vastaavanlaisesta? Voiko masentunut ruveta äidiksi? Tunnetko ketään joka olisi masentunut tai muuten psyykkisesti sairas ja silti äiti? Tai tietkö jotain muuta kenties tästä aiheesta? Tai tunnetko samanlailla ja olet samassa tilanteessa? Mitä mieltä olette yleensä?!! Olisi kiva jos joku vastaisi! En tunne ketään joka osaisi kokeneena minua neuvoa tai kertoa minulle muuten vaan oman tarinansa.
Oikeus äitiyteen?
Mape
5499
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En ole äiti, mutta minulla on mielenterveydellisiä ongelmia, pahempia kuin sinulla ja käytännön pakostakin joudun uskomaan, etten koskaan saa lapsia, mikä välillä surettaa ja välillä huokaisen helpotuksesta.
Miehesi näyttää jaksavan kanssasi sairaudestasi huolimatta ja sinulla tuntuu olevan sisaruksia, joihin sinulla on hyvät välit. Olet varmaan kertonut heille ongelmistasi? Kannattaa kertoa heille ja miehesi sukulaisille etukäteen, että toivotte heidän tukeaan, jos tilanteesi sitä vaatii.
Kun toivot kovasti lasta, niin sen hankkimisen siirtäminen voi olla masennustasi pahentava tekijä. Tunnut myös vastuuntuntoiselta sairautesi suhteen, mikä auttaa uskomaan, että olen lapsesikin suhteen vastuuntuntoinen.
Kerrot, että olet melkein luopunut lääkkeistä ja että sinulla menee OK. Olen itse pystynyt tärkeissä elämäntilanteissa tsemppaamaan kuukausia saavuttaakseni minulle jotakin tärkeää. On valitettava tosiasia, että todellinen paraneminen pitkän sairastamisen jälkeen muuttuu epätodennäköisemmäksi.
Hankin muutama kuukausi sitten itselleni kissan pitkällisen epäröinnin jälkeen. Pelkäsin, että en jaksa hoitaa kissaa, että en kiinny siihen ja monia muita asioita. Ainoa kaverini kuitenkin lupasi auttaa minua tarvittaessa ja kannusti ottamaan lemmikin. Hänen mielestään kissan hoitaminen voisi tuoda elämääni sellaista vastuuta ja sisältöä, joka auttaisi minua enemmän kuin haittaisi. Ja tällä hetkellä niin tuntuu käyneen, mutta kissa ei ole ollut minulla kauaa.
Alussa kissa tuntui rajoittavalta ja vastuu joskus raskaalta, mutta se, että minun oli huolehdittava kissassa on muuttanut minua parempaan suuntaan. Vaikeita päiviä on ollut, mutta kissan olen hoitanut. Kissasta huolehtiminen on auttanut siihen, etten voi hautoa ongelmiani, vaan ryhdistäydyn, koska kissa tarvitsee huolenpitoani. Ja kun kissa osoittaa minulla pitävänsä minua tärkeänä, se nimenomaan on saanut vastuun kantamisen heräämään ja auttaa silloin, kun voimat tuntuvat loppuvan.
Lapsi on tietenkin paljon vaativampi ja vakavampi asia kuin kissa. Mutta monien hyvien ihmissuhteittesi takia ja oman vastuuntuntosi uskon, että selviät lapsen kanssa. On lapsilla huonompiakin vanhempia.
Varmaan lapsellesi on haittaakin masennuksestasi, mutta kaikken elämässä on ongelmia ja vaikeuksia. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan ja uskon, että pystyt tarjoamaan lapsellesi hyvän elämän. Kaikesta päätellen lääkärisi on myös hyväksynyt lapsen hankinnan?
Suosittelisin, että mietit erilaisia vaikeuksia, joita lapsen kanssa voi tulla ja kirjaat paperille ajatuksiasi. Mieti etukäteen, miten yrität vaikeissa tilanteissa toimia. Ennen kaikkea (luulen, että tämä nimenomaan liittyy ongelmiisi) älä vaadi itseltäsi liikaa. Kaikki tekevät virheitä. Lasten kasvatuksessa on se puoli, että mikä yhdelle sopii, ei sovi toiselle.
Tarjoa lapsellesi turva, mutta älä sido häntä liian tiukkaan itseeni. Kun hän ymmärtää, selitä hänelle sairautesi, mutta älä vaadi lasta ottamaan osaa siihen, se ei ole lapsen tehtävä.
Älä ota neuvojani liian kirjaimellisesti. En tunne sinua enkä tiedä elämääsi. Yritin kirjoittaa siitä, mitä pidän tärkeänä, mutta itse tiedät parhaiten, mikä sinua koskee ja mikä ei.
Onnea ja iloa sinulle, miehellesi ja lapsellesi.
Hei!
Kiitos kannustavasta vastauksestasi! Itsekkin uskon että tulisin kaikesta peloistani huolimatta olemaan hyvä äiti. Täydellinenhän ei toki ole kukaan ja vanhemmat varmasti tekevät usein virheitä. Jos toimin oikein, niin lapseni ei tule kärsimään sairaudestani....sekin on käynyt joskus mielessä. Ehkä pikkuinen kasvaa siihen tietoisuuten että äiti on sairas, mutta ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, jos en kiedo häntä siihen mukaan. Olit siinäkin varmasti oikeassa. Osallisia kuitenkin kaikki perheeni jäsenet tähän tulevat olemaan, tulevat lapseni ja mieheni, mutta täytyy pyrkiä pitämään tämä vain "omana juttuna". Siskoni ja veljeni, eikä myöskään vanhempani täysin ymmärrä minua, mutta ovat oman ymmärryksensä mukaisesti pyrkineet olemaan lähellä minua ja tukemaan sen mitä pystyvät. Usein pahoitan mieleni heidän vuokseen. Tukijoista tärkeimmät ovat kuitenkin vanhemmat. Hassua että mieheni vanhemmat ovat sitä enemmän kuitenkin kuin omani. En kuitenkaan halua arvostella ketään, enkä pistää paremmuusjärjestykseen, sillä kaikki he kuitenkin antavat oman panoksensa ja tukensa erilailla. Tämä kaikki on kuitenkin minulle tärkeää ja uskonkin että olen onnekkaassa asemassa siten, että kaikki läheisini tulevat minua kuitenkin jollain lailla auttamaan jos sitä pyydän. Joskus ihminen huomaa toimia vain häntä herättelemällä. Lääkärini ei vielä tiedä suunnitelmistani, mutta minua hoitava hoitaja kannusti minua kyllä eteenpäin. Oli mukava että kerroit kissastasi, sillä yksi tekijä minulla tässä kaikessa on myös se että minulla on kaksi koiraa. Tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa kun en pysty niihin panostamaan niin kuin haluaisin. Mieheni hoitaa perushoidon ja minä joskus hellittelen niitä. Olen joskus hyvin alakuloinen kun huomaan että koiramme rakastavat vain miestäni, mutta sehän on ymmärrettävääkin että niin ne tekevät. Mieheni on sanonut minulle että koiramme rakastavat myös minua, mutta myös kunnioittavat minua. Aloin tarkkailemaan niitä enemmän ja huomasin asian myös olevan näin. Koirat ovat niin vilpittömiä. Joskus ne yllättävät minut iloisesti hakemalla minulta huomiota tai pyytävät minulta jotain tiettyä asiaa. Ehkä ne kuitenkin loppujenlopuksi muistavat ne ajat kun minä ne meille otin ja niitä kovasti hoivasin. On vain joskus niin hiton paha olo, kun ne ei voi käsittää mikä mua vaivaa! Tunnen siis tuskaa heidän puolestaan ja soimaan itseäni käytöksestäni. Tunnen niin huonoa omaatuntoa että joka kerta kirpaisee kun sanon niitä omiksi lapsiksini. Sillainko kohtelen lapsiani? Sillainko tulen kohtelemaan oikeita lapsiani? Vaikka kuinka mieheni hokee koirien myös rakastavan minua ja tiedänkin sen että niin on, niin kuitenkin olen usein kateellinen kun näen sen ehdottoman rakkauden jota ne osoittavat miestäni kohtaan...ne rakastavat häntä enemmän kuin minua. Olen kuitenkin hyväksynyt sen tosiasian, mutta en ole luovuttanut. Tilanne on nyt huomattavasti parempi tämänkin asian suhteen kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Silloin en huomannut koirujamme ollenkaan, kun taas nykyään teen työtä sen eteen että pystyn näyttämään sen niille että rakastan niitä. Niin kuitenkin tunnen, mutta joskus oma olo estää sen näyttämisen. Hellyys on oikea tapa jatkaa tätä prosessia, ehkä sitten myöhemmin jo teen muutakin. Ei koiramme kuitenkaan tiedä, että ne ovat aina kaikessa etusijalla ja minä aina ajattelen kaikkea niiden hyväksi. Eivät ne voi sitä tietää, ellen sitä näytä, joten ehkä on parempi vain jatkaa hellimistä ja lisätä sitä! Me olemme nyt kuin lapsiperhe siinä mielessä, että karvaiset lapsemme tottelevat minua, mutta pistävät vastaan isälleen, ja minä joudun komentamaan kun isä taas lohduttaa ja hellii sen jälkeen! Joskus tämä elämäntyyli huvittaa, mutta usein katkerana mietin että olisin valmis vaihtamaan edes osan niiden kunnioituksesta siihen suureen rakkauteen minkä mieheni niiltä saa...Koirat ovat kuitenkin hyvin vilpittömiä, enkä kuitenkaan usko että ne minua vihaavat, eivät ne minullekkaan varmasti sanele ehtoja, eivätkä ne vihatessaan tulisi luokseni hellyyttä hakemaan ollenkaan. Tämä asia on minulla ollut yksi masentava tekijä, mutta yritän positiivisesti uskoa että olen kuitenkin päässyt jo melko pitkälle tässäkin asiassa, joten miksi minusta ei voisi tulla myös hyvä äiti. Yhtälailla olen nytkin taistellut. Eikä varmaan lapsen kanssa tarvitse edes taistella tunnesiteen saamiseksi. Lapsi on kuitenkin eri asia kuin koirat. Lapsi tulee minusta, syö minusta ja tarvitsee minua jatkuvasti.Myös lapsi antaa ehdotonta rakkautta ja minun onkin varottava liikaa takertumista. Mutta tunneside varmasti on jo taattu lapsen jo mahassa kasvaessa. Jos kuitenkin jossain vaiheessa havaitsee väsymyksen jo niin suureksi että tunteiden näyttäminen on vaikeaa, on silloin asiaan puututtava jo ajoissa. Niin ei käynyt koirien kanssa. Kun tilani oli pahimmillaan, en huomannut enää ketään enkä mitään. Minun olisi pitänyt ajoissa hakeutua hoitoon. Suurten tunneasioiden paikkaaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Jatkuva syyllisyys ja siitä johtuva kärsimys painaa niin lujaa että väkisinkin tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi ja että peli on jo menetetty. Yhtälailla koin vieraantumista myös miehestäni, mutta se asia on jo korjaantunut. Tiedän kyllä että vaadin usein itseltäni liikoja...Ikuinen valehtelu toisille omasta toimeliaisuudestaankin jäytää joskus pahasti. Pelkään niin usein tuomiota siitä että en hoida mitään... Mutta niin kuin sanoin, kaikesta tästä purkauksesta huolimatta jaksan silti uskoa olevani joskus vielä hyvä äiti. Ehkä on aika katsoa tulevaisuuteen eikä kurkkia taaksepäin jatkuvasti, tuskin koirammekaan kauheasti miettivät menneitä...Nyt minulla on aikaa vielä parannella vanhoja asioita, ei velvollisuudesta, vaan omasta halusta, jotta asiat ovat sitten paremmin kun uudet tuulet alkavat puhaltamaan! Kaikkeani "vanhaa itseäni" en vielä miehellenikään ole itsestäni antanut, mutta se on kanssa yksi päämäärä!Täytyy vain huolehtia että nämä rakkaani eivät jää taka-alalle sitten vastaisuudessakaan. Ei nämä tunneasiat ole niin helppoja, joskus niidenkin eteen on vain yksinkertaisesti tehtävä työtä! Eli paikkailu on joskus hankalaa omantunnon kalvaessa, mutta ehkä on hyvä että omistaa sentään omantunnon! Kiitos vielä kannustuksestasi ja uskon että tulen olemaan hyvä äiti, ainakin pyrin siihen. Joskus vain sitä ajattelee ihan liikaa. Saanko muuten kysyä kuinka vanha olet? Onko varmasti poissuljettua äitiys sinunkin kohdallasi? Kerroit joskus olevasi siitä myös helpottunut, pelon vuoksiko? Kiitos vielä kerran!
Minulla on persoonallisuushäiriö, jonka syntymisen syynä koen olevan vanhempien välinpitämättömyyden minua kohtaan (koska he eivät olleet rikollisia, väkivaltaisia kuitenkin).
Mutta toisaalta olen itsekin ollut kaiken aikaa samalla masentunut ja tiedän hirveän ripustautumishaluni ihmisiin. Siksi yritin neuvoa, että välitä, mutta älä kahlitse!
En tiedä, mitä sanoa koiristasi. Olivatko ne miehesi toive vai sinun vai yhteinen toive? Ymmärrän hyvin, että et välttämättä ole jaksanut koiriin paneutua, jos miehesi hoitaa ne ja sinulle menee huonosti eikä sinun tarvitse kantaa niistä huolta.
Mutta lapseen sinun tulee kyllä paneutua. Toisaalta uskon, että lapsi herättää äidissä sellaiset tunteet, että sen jälkeen ei voi välttää paneutumista... Olen kavereideni ja sukulaisteni silmistä nähnyt niin uskomattoman pilkahduksen, kun he ajattelevat lastaan.
Olen itse 30-vuotias enkä tällä hetkellä seurustele aivan vakituisesti - yksi kaveri näyttää kestävän minua niin, että ehkä syntyy jotakin - toivottavasti.
Helpotus siitä, etten ole raskaana tulvahtaa juuri siitä, että isän kanssa tuskin on suhdetta luotu ja ennen kaikkea niinä hetkinä, kun minulla menee huonosti. Vauvakuume iskee kuitenkin välillä.
Ongelmieni takia yksinhuoltajaksi minusta ei ole. Selvitäkseni lapsen kanssa tarvitse todella sitoutuneen miehen, joka tietää ongelmani ja haluaa siitä huolimatta olla kanssani ja haluaa saada lapsen. Yhden sellaisen rakkaan kanssa voin jotenkin uskoa selviäväni, mutta en tiedä, löydänkö koskaan sellaista. Olen aika vittumainen välillä, sitä tajuamattani. Kuitenkin usein ajattelen myös, että on parempi, etten hanki lapsia, sillä elämäni on välillä niin kaaottista.
Tähän väliin haluan sanoa, että vaikka en ole oikeastaan missään väleissä vanhempien kanssa, koska minulla ei koskaan ole ollut heihin välejä, äitini kirjoitti minulle kuultuaan mielenterveysongelmistani, että hän on kyllä yrittänyt rakastaa lapsiaan. Eli tästä siihen, että sinun tulee olla emotionaalinen voidaksesi kasvattaa lapsen.
Uskon edelleen, että jos toivot lasta ja haluat rakastaa sitä ja luoda sille elämän, niin sinusta on äidiksi.
Epäilen että appivanhempiesi ymmärrys johtuu siitä, ettei heidän tarvitse pelätä syyllisyyttä sinuun suhtautumisessa, mitä vanhempasi ja sisaresi saattavat tuntea. Siksi appivanhempasi voivat ymmärtää asian konkreettisemmin kuin omat sukulaisesi, joille sairautesi on emotionaalisesti paljon koskettavampi.
Toivon, ettet pahastu, mutta ehkä kuitenkin koirien suhtautuminen sinuun voi hyvinkin kannustaa sinua sinun suhtautumisessasi lapseesi.
Kaikkea hyvää edelleen, yritä parhaasi, rakasta lastasi, ole kiinnostunut hänestä, hänen kokemuksestaan. Ennen kaikkea, iloitse parisuhteestasi ja muista pitää siita huolta sittenkin, kun teillä on lapsi. Se kuullostaa niin hyvältä: ihminen joka hyväksyy ja kestää! Älä anna sen unohtua!
Parhain terveisin. Amanda
Kiitos viestistäsi! Koiramme oli yhteinen päätös, mutta enemmänkin minun toiveeni. Voit olla oikeassa siinä, että kun koen "epäonnistuneeni" koirieni kanssa, haluan jotain muuta "tilalle". En kuitenkaan halua ajatella näin, sillä nyt tunnen olevani jo hieman voimakkaampi, kuin tuolloin jolloi eristäydyin täysin kaikesta. Luulen että pahimman yli on jo päästy. Yritän paikata sairauden aiheuttamaa tuhoa ja siksi uskonkin että minusta olisi jo johonkin uuteen, vanhaa unohtamatta. Olen antanut itselleni aikaa saada välini koirieni kanssa läheisemmäksi, ja sitä aikaa on vielä jäljellä. Vauvakuumeeni oli jo hieman alkamassa kuitenki jo ennen koiria, mutta niiden meille tultaessa jo päätin että niitä ei sysätä sivuun vauvan tieltä. Näin on harmittavan usein tapahtunut ystävieni kohdalla. Ehkä siis kuitenkin saatan tiedostamatta toteuttaa epäilemääsi ajatusmaailmaa, mutta koirat ovat silti minulle erittäin tärkeitä (enhän niistä muuten edes puhuisi), vaikka ne olisivatkin vähän osallisina tähän kaikkeen. Sisälläni on kuitenkin paljon hyvää ja pursuan hellyyttä miestäni ja koiriani kohtaan, joskus vain sen näyttäminen vaatii pienen ajatteluprosessin (spontaanisuus puuttuu). Uskon että näitä asioita miettiessäni, minussa todellakin on paljon sitä hyvää ja näen vaivaa asioiden parantamisen eteen, joten miksi en siis olisi hyvä äiti. Ajattelu on hyvästä, mutta liika ajattelu ei. Silmissäni on kuva yhdestä onnellisesta perheestä, jossa kaikki saavat rakkautta, myös koirat. Olen useasti jo miettinytkin kuinka hoidan kaiken, ettei koiramme joutuisi kärsimään mustasukkaisuudesta uuden tulokkaan vuoksi. Itsekkään en tähän yksin pystyisi, vaan mieheni on minulle henkinen tukipilari josta ammennan voimaa. Täytyy vain olla varovainen ettei sekään mene liiallisuuksiin. Kiitos kuitenkin kun jaksoit jakaa ajatuksiani kanssani! Hyvää kevättä sinulle!
En tiedä liittyykö tarinani aiheeseen mutta äitini sairastui henkisesti syntymäni jälkeen. Sairaus on verrattavissa vakavaan masennukseen ja isäni vahvuus on se joka on pitänyt perheeni koossa. Yksin äitini ei olisi koskaan pärjännyt, pystynyt huolehtimaan itsestään tai meistä; minusta ja siskostani. Lapsuudessa äitini outous oli asia jota en ymmärtänyt, tiesin vain että joinain aikoina äitini ei ollut oma itsensä ja itsekin lapsena olin koulukiusattu kun kuljin joskus kolme päivää samoissa likaisissa vaatteissa kun äitini ei pystynyt huolehtimaan meninkö kouluun ja millaisena kouluun menin. Isäni teki 16 tuntisia päiviä elättääkseen meidät kun äitini joutui jättämään työnsä kun olin ensimmäisellä luokalla. Pahinta oli että äitini myönsi sairautensa ja ryhtyi hoitamaan itseään vasta kun olin 20 vuotias, sitä ennen hän oli ollut pakkohoidossa useampaan kertaan. Äitini sairaus oli ajoittainen: puolet vuodesta hän saattoi olla normaali itsensä, ja kun huonompi jakso tuli hän valvoi yöt, puhui outoja asioita kuten ikävöi kahdenkymmenen vuoden takaisia seurustelukumppaneitaan ja vain itki yöt tai lähti kävelylle melkein alasti...Itse sairastuin osaksi perhetilanteen vuoksi vakavaan syömishäiriöön jota podin yli kahdeksan vuotta: lähes koko nuoruuteni. Nykyisin aikuisena kun ajattelen taaksepäin näen millaiset vaikeudet perheeni on käynyt lävitse ja en voi kuin ihailla isääni joka on perheen pitänyt koossa. Vanhempani ovat nyt onnellisempia kuin koskaan ja äitini käy säännöllisesti psykiatrilla eikä huonompia kausia ole ollut sen jälkeen kun hän myönsi itselleen olevansa sairas ja osaa tunnistaa oireensa kun on menossa huonompaan. Itse minä ja siskoni olemme molemmat päässeet akateemiselle alalle opiskelemaan, olemme menestyjiä monella tapaa ja suurin opetus on että vaikeuksia on jokaisessa perheessä; tärkeintä on että perheen jäsenet huolehtivat toisistaan. Jokaisessa perheessä on ongelmansa enkä usko että masennuksesi estää lasten hankintaa, varsinkin kun jaksat huolehtia itsestäsi ja muistat että lapsen hankinnan jälkeeen teet saman lapsellesi mitä teet itsellesi: jos satutat itseäsi, satutat lastasi. Jos et huolehdi itsestäsi, et huolehdi lapsestasi. Onnea sinulle ja muista että vastuu on valtava.