Olen nuori, n. 25-vuotias I-tyypin bipo. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet yhtä vuoristorataa, lähinnä psykoottisia manioita ja pari itsetuhoista sekamuotoista ja masennusjaksoa. Missään vaiheessa tämän kahden vuoden aikana en ole ollut "normaali" ja vietinkin äskettäin lähes vuoden suljetulla osastolla mistä olen nyt päässyt kotiin. Tällä hetkellä minulla on diagnosoitu mania ilman psykoottisia oireita mihin en jaksa uskoa kun kerrankin pyyhkii hyvin. En ole halunnut syödä lääkkeitäni koska tuntuu että minua myrkytetään niillä enkä koe niille tarvetta.
Ongelmani kuitenkin on avopuolisoni jonka kanssa olemme asuneet yhdessä neljä vuotta. En saa enää häneltä läheisyyttä, lupauksia enkä seksiä (ja nyt kun panettaisi jatkuvasti). Lisäksi hän oli avautunut ystävälleni ettei jaksa olla minun lapsenvahtini. Tänään saunassa hän sanoi minulle ettei aio enää odottaa toista vuotta jos joudun taas osastolle. Olen niin pettynyt ja tuntuu pahalta, se ei ole aina minusta itsestäni kiinni. Tuntuu siltä ettei toinen käsitä ollenkaan sairauden luonnetta ja sitä mahdollisuutta etten saa välttämättä koskaan enää sitä täysin "normaalia" elämää. Ymmärrän että toinen on väsynyt mutta entä se rakkaus?
Rakastan avopuolisoani niin paljon, en ole koskaan edes pahimmissa manioissani tarkoituksellisesti satuttanut häntä. En ole ollut ilkeä, en ole pettänyt enkä ole ollut väkivaltainen. En koskaan haluaisi eroon tästä miehestä mutta onko se vain meille molemmille parempi? Voinko rakastaa ja luottaa suhteessa minkä päättyminen voi olla vain yhdestä sairausjaksosta kiinni.
Ja tiedän, bipo on hirveä puoliso, ei tarvitse tulla sitä naamaan hieromaan.
Ongelmani kuitenkin on avopuolisoni jonka kanssa olemme asuneet yhdessä neljä vuotta. En saa enää häneltä läheisyyttä, lupauksia enkä seksiä (ja nyt kun panettaisi jatkuvasti). Lisäksi hän oli avautunut ystävälleni ettei jaksa olla minun lapsenvahtini. Tänään saunassa hän sanoi minulle ettei aio enää odottaa toista vuotta jos joudun taas osastolle. Olen niin pettynyt ja tuntuu pahalta, se ei ole aina minusta itsestäni kiinni. Tuntuu siltä ettei toinen käsitä ollenkaan sairauden luonnetta ja sitä mahdollisuutta etten saa välttämättä koskaan enää sitä täysin "normaalia" elämää. Ymmärrän että toinen on väsynyt mutta entä se rakkaus?
Rakastan avopuolisoani niin paljon, en ole koskaan edes pahimmissa manioissani tarkoituksellisesti satuttanut häntä. En ole ollut ilkeä, en ole pettänyt enkä ole ollut väkivaltainen. En koskaan haluaisi eroon tästä miehestä mutta onko se vain meille molemmille parempi? Voinko rakastaa ja luottaa suhteessa minkä päättyminen voi olla vain yhdestä sairausjaksosta kiinni.
Ja tiedän, bipo on hirveä puoliso, ei tarvitse tulla sitä naamaan hieromaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.