Tuota tuota. Semmoinen kysymys näin kolmenkympin kriisissä noussut pintaan, että onko lapset elämän suola/sisältö?
Toinen kysymys koskee suhteita. Avioliitto on hankala prosessi monellekin, niin kuinka moni on löytänyt sen onnen ainoan ns.oikean kumppanin kanssa?
Ja sitten se tärkein. Miten olette kestäneet elämää? Vanhenemiskriisit jne. Onko sopiva työ ja ystävät sekä kumppanilta saatu tuki ollut apuna?
Ehkä joku saattaa ihmetellä että nuorehko hlö ajattelee tuollaisia. Olen vain jotenkin hukassa ja murheissani elämän pyörteiden seassa..
Toinen kysymys koskee suhteita. Avioliitto on hankala prosessi monellekin, niin kuinka moni on löytänyt sen onnen ainoan ns.oikean kumppanin kanssa?
Ja sitten se tärkein. Miten olette kestäneet elämää? Vanhenemiskriisit jne. Onko sopiva työ ja ystävät sekä kumppanilta saatu tuki ollut apuna?
Ehkä joku saattaa ihmetellä että nuorehko hlö ajattelee tuollaisia. Olen vain jotenkin hukassa ja murheissani elämän pyörteiden seassa..
Vastaukset 22
Vanhimmat
Päätökset on vain tehtävä.
Jos et uskalla hankkia lapsia, älä sitten hanki äläkä myöhemmin valita päätöksestäsi. Jos taas hankit lapsia, yritä kasvattaa heidät niin että välinne säilyvät hyvinä myöhemminkin.
Jos et usko löytäneesi "sitä oikeaa", älä valitse mitään kakkosia. Ja jos valitsit väärin, mieti mikä meni pieleen, korjaa omat virheesi ja yritä uudestaan.
Kaikki jotka vielä elävät ovat kestäneet elämää riittävän hyvin. Tukea voi aina pyytää ja joskus saadakin, mutta luota eniten itseesi.
Varmaan, jos lapsia on haluttuna ilmaantunut, he täyttävät suuren osan vanhempiensa elämästä.
He taas, joille se ei ole onnannut, ovat löytäneet suolansa ja mausteensa muualta.
Hyvä puoliso löytyi nuorena, käytössä vain parantunut.
Elämä on elämistä varten, kukin tulee toimeen omillaan, hyvän puolison kanssa on olo hyvä.
Minä ajattelin samanmoisia ajatuksia, jo kun putkahdin maailmaan.
omaa ja muittenki elämää,
jooo,
Monelta murheelta olisi ihminen säästyny jos ei ikinä olisi menny naimisiin, eikä ikinä tehny yhtään lasta,
MUTTA
jos ihminen sisäistää oikein koko elämäsä ja menee ensirakkauden kanssa naimisiin, ja kaiksessa suuressa rakkauden hurmiossa hankii niitä ihania lapsia,
niin ihmisen ON ymmärrettävä ja käsitettävä suuri vastuu avioliitostaan ja perheestään,
sillä avioelämä ei ole aina ruusuilla tansimista, se on hirvittävän kovaatyötä ja taas työtä, jopa taistelua oman perheen puolesta,
lapset tuottaa valtavasti myös työtä ja suurta huolta vanhemmilleen,
heidän kasvatukseen ON molempien panuduttavatta suurella rakkaudella viisaudella hyvyydellä älykkyydellä, jos oma äly ei aina riitä, ON haettava ammatti-apua koko perheelle,
yhdessä ON pysyttävä huonoina ja hyvinä päiviä,
ARVOSTETTAVA omaa puolisoa aina ja ikuisesti muitten läsnäollessa,
sekä oikeesti itsekseen yhdessä, sen kyllä huomaa hyvin pian arvostaako toinen omaa puolisoaan
on valtavan suuri kärsimys ja avioliiton este jos ei ymmärrä oman puolison arvoa,
silloin ei ihminen arvosta edes itseään, sillä hän itse on valinnu puolisonsa,
siis ihminen paljastaa oman heikon mitättömyytensä jos erehtyy halveeraamaan puolisoaan, siis onki itse se halveksittava ihminen,
ei ikinä saa alistaa kumpaniaan vain omaan tahtoonsa , vaan yhdessä pohdittava kuinka tästä yhdessä selvitään eteenpäin,
kun ihminen elää koko avioliiton 50-60 vuotta ensirakkauden oman puolisonsa kanssa,
ja sitten kun aurinko alkaa laskea avioelämän taivaalta ja yö saapuu niin siinä elämän illassa moni vanha aviopuoliso on onnellinen kun on selvitty tuulet ja myrskyt avioelämässä kaikesta huolimatta yhdessä loppuun asti, kunnes kuolema erottaa,
-- joka tätä elämän suurta taistelua tuskaa ja onnea ei aiokkaan kestää koko elämäänsä, ÄLKÖÖN menkö koskaan naimisiin ja ÄLKÖÖN tehkö ainuttakaa lasta maailmaan,
sillä ihminen voi olla onnelinen ilman ainuttakaan jälkeläistä, ihminen säilyy suurilta sydäntäraastavilata huolilta ajatellessaan kuinka jälkeläiset selviää omasta elämästään kunnialla loppuun asti,
sillä ihminen joka ei tee tai ei saa koskaa omia lapsia, hän voi jos haluaa alkaa hoivaamaan , rahottamaan, auttamaan orvoksijääneitä lapsia ja antaa heille turvaa ja hyvän elämän, se on yhtä arvokasta kuin avioliitossa olevien ihmisten elämä,
sori, en jaksa kirjoitusvirheitä korjata, koittakaa saada selvää,
Vastaan lyhyesti.
No, tavallaan lapset on elämän suola ja itsellä on vain yksi lapsi ja pitää sanoa, että lapsi on elämän suola. Elämä on kuitenkin kokonaisuus ja kaikkia mausteita tarvitaan
Kyllä kumppanin löytäminen on luonut onnea, mutta pitää tähänkin sanoa, että muitakin mausteita tarvitaan.
Hyvin vahva merkitys on ollut kumppanilla elämässä selviytymisen kannalta, sekä vakituinen työ on luonut taloudellisen pohjan menestykselle myös, eli turvallisuus on luonut pohjaa myös vanhenemisen hyväksymiseen. Sairaudet on tällä hetkellä uhkana, jotka tekevät elämän epävarmaksi.
Hyvin oot paneutunut asiaan ja erittäin hyvä vastaus.
Minulle on suotu vain 1 lapsi, lapsi on mailman paras asia kuten myös lapsenlapsi , mut nyt kun "mailman kirjat" on sekaisin ajattelen huolestuneena miten he selviävät tästä kaikesta, työelämä vaatii ja vaatii aina vain enemmän, juoksemme tässä "oravanpyörässä" hengemme edestä, kaikki pienet ilonaiheet hukkuvat kiireisen rytmin syövereihin ja kun tulee aika hengähtää olemme jo niin uupuneita et hetkessä ns. ganttuvei, no kohta on eläkke aika edessä ehkä sitten ehkä sitten, jälkipolville toivoisin kyllä helponpaa rytmiä ja vapaaaikaa, voi kun voisi pysäyttää tämän "oravanpyörän" heittäisin "huitsin nevadaan" ja siellä saisi olla.
Minnuu rupesi naurattamaan tämä paatoksellinen saarnasi:D, ja kissanvillat, lapset mikään taakka ole ellei siitä tee taakkaa...lukiessani vastaustasi, tulipahan ajateltua, tunne että perhe on kivireki jota hampaat irvessä kiskotaan elämän läpi, kyllä se voittopuolisesti on ihan mukavas :)
Niin paljon riippuu ihmisen omasta persoonallisuudesta ja kokemuksista, mitä arvostaa ja pitää tärkeänä.
Koko elämä on valintaa. Joskus on muutettava tietoisesti suuntaa.
Ei pidä säikähtää ´´epäonnistumisia´´, usein jälkikäteen havaitsee, että se olikin onni.
Aina on vaihtoehtoja, kun kääntää ajatuksensa positiivisuuden puolelle, myös niitä löytää.
Kun puhutaan kriiseistä, on kaksi tietä.
Toiset kasvavat henkisesti, selviävät parempaan elämään ja luovat iloa myös ympärilleen.
Toiset katkeroituvat, juuttuvat menneeseen, pilaavat omaa ja toistekin elämää.
Menin avioon puolessa välissä kolmea kymmentä nuoruuden rakastettuni kanssa, mutta liitto päättytukipi eroon ollessamme keski-iässä. Jälkikasvu ei ole ollut koskaan oikeastaan suunnitelmissani. En ole kokenut milloinkaan ikään liittyviä kriisejä, vaikka koetuksia, menetyksiä ja tappioita on vuosikymmenien varrella ollut jopa erittäin raskas vaihe.
Varmaan elän sitä parasta ja seesteisintä aikaa.
Iän myötä tulee elämänkokemusta ja kasvaa ihmisenä. Kantavimpana tukipilarina ja voimana on ollut aina vankkumaton usko Jumalaan. Apua on tullut ylhäältä ja ihmeen hyvin olen selvinnyt.
Lapset on kasvatettu ja koulutettu, elävät omaa elämäänsä. Pienenä ollessaan olivat elämän keskipiste.
Joillakin on onnea, sopiva kumppani löytyy eikä tarvitse erota. Ei siinä mitään ikä-kysymystä ole.
Ei ole vanhenemiskriisiä enää, sellaiset ovat nuoremmilla, nelikymppisillä ja allekin. Sitä vanhenee niin hitaasti että ehtii sopeutua, elän elämäni parasta aikaa juuri nyt.
Se on suurin suru, kun lapset lentää pesästä ,
jotkut lopullisesti etteivät pitä enää ikinä edes yhteyttä vanhempiinsa,
luhtu kuiten niistä jota pitää yhteyttä, ja elävät kuten ennenki,
se " mustalammas " joka on hyljänny ikuisiksi ajoiksi vanhempansa tuottaa eniten surua,
Meille olisi ollut suurin suru jos olisimme kasvattaneet lapsemme meistä aikuisina riippuviksi.
Valmennus omaan, itsenäiseen elämään oli tarkoituksemme ja käsittääkseni myös onnistuimme siinä.
Miksi olemme olemassa? Mikä on elämämme tarkoitus?
Elämän jatkuvuus joka toteutuu lapsissamme.
Jälkeen päin ajatellen olemme varsin tyytyväisiä ratkaisuumme, että elimme liittomme 3 ensimmäistä vuotta vilkasta sosiaalista elämää, huvittelimme, matkustelimme yms.
28 / 23 ikäisinä saimme ensimmäisen lapsemme. Seuraavan 1v 9kk myöhemmin.
Elämämme muuttui tyystin muuten mutta vastoin useita kirjoituksia ei lasten tulo aiheuttanut kuin väliaikaiset, lyhyehköt muutokset seksielämäämme.
Vanhenemiskriisit? Mitähän tarkoitat?
Mitään muitakaan kriisejä ei ole parisuhteessamme ollut.
Joskus työni on stressannut ja vaatinut vaimoltani joustavuutta.
Yhdessä vaiheessa anus oli auki kuin se tuuran putki.
Tämähän on luonnollista elämää.
Heti kirjoitusten ja pojan intin jälkeen tenavat lähtivät omilleen kuten oli luonnollistakin.
Heidän olemassa olonsa ja seuraavan sukupolven ilmaantuminen on antanut merkityksen omalle elämällemme.
Emme tehneet lapsistamme mitään ainutlaatuisia "kultamunia" vaan yritimme alusta alkaen opastaa heitä arkiseen elämään ja ikää vastaavaan vastuuseen.
Olemme yhteydessä vuosittain useita kertoja ja aina heidän aloitteestaan ja heidän ehdoillaan.
Nyt, iltaruskon häämöttäessä, en voi kuvitella miten olisin voinut elää paremman elämän!
En usko jos joku väittää että elämä sen yhden ensimmäisen oikean ihmisen kanssa aviossa on aina ollut kuin kultaluistimilla liitoa. Varmasti jossain kohdin elämänkaarta on mutkia matkassa ja muutama karikkokin, voi lentää vaikka pyllylleen. Mutta pyllähdyksistäkin selviää terveellä järjellä, yhdessä (tai yksin) miettien mitä elämässä loppujen lopuksi arvostaa. Yhteistä elämää on takana yli neljäkymmentä vuotta - jestas miten nopeasti aika on mennyt!
Luulen että olisimme eronneet, jos emme olisi saaneet yhteisiä lapsia. Muutaman vuoden jälkeen niitä kuitenkin tupsahti, kaksin kappalein. Elämä perheenä on elämisen arvoista. Jos taas joku ei halua lapsia niin ei heitä kannata pakolla maailmaan synnyttää - mutta aborttia vastustan, ehdottomasti. Paitsi jos on selkeät lääketieteelliset perusteet.
Olisipa meillä tylsä vanhuus jos ei olisi tullut noita lapsia tehtyä, sittenhän ei olisi mitään mahdollisuutta ihaniin lapsenlapsiinkaan. Loppujen lopuksi jälkikasvu on se tärkein asia elämässä. Ainakin minulle ja miehelleni. Tunnen myös useammankin (naispuolisen) sinkun, joilla on lapsi mutta ei aviopuolisoa. Ja ovat onnellisia että synnyttivät sen lapsen!
Jokaisen täytyy löytää oma suuntansa elämässä, ja ihmiset joiden kanssa kotinsa jakaa. Tai sitten voi päättää elää yksin sinkkuna, vapaana menemään milloin vain mihin vain. Mutta ei avioliittokaan välttämättä mikään vankila ole. Jos on niin erotkaa ihmeessä, ilman tunnontuskia.
Minä kyllä voin sanoa, että elämä ilman lapsia ja lastenlapsia voi olla rikasta ja antoisaa: se on vapaata, koska ei tarvitse odottaa, milloin en taas tulevat kylään. Monella ystävälläni on niin, että kun toisen porukka lähtee, niin jo seuraava joukko on ovella. Sitten on niitä ristiäisiä, lakkijaisia, häitä, valmistumisjuhlia, jos jonkin muuta. Ihan suoraan sanoen, en jaksaisi ja viitsisi. Tietenkin siihen olisin minäkin sopeutunut mutta väsyneitä jotkut ovat. Onhan se rikkaus jos on häntänä nuorempaa sukua ja antaa monelle sitä tarkoitusta harmaisiin vuosiin, mutta kyllä sen hyvän elämän voi rakentaa sinkkunakin.
Itse suuntaan tarmoni ja energian ystäviin, seurakuntaan ja köyhien maiden lapsiin. Tehtävät eivät ole ihan niin sitovia, saa tehdä voimiensa mukaan; eivät ole tulossa kylään tänä ja sinä viikonloppuna; ei tarvitse siivota ja laittaa ruokaa, ostaa ja miettiä lahjoja, hössöttää jouluja, ym. Voi tätä vapautta ja ihanuutta.'
Ja jos on niitä iloja ja huippuhetkiä, niin vanhemmat ja isovanhemmat kantavat myös niitä suruja ja huolia, mitä jälkipolvella on. Meikäläisellä ei ole poika eroamassa, miniän kanssa ristiriitaa, ei syrjäytyneitä murkkunuoria, jos ei tohtorin väitösjuhliakaan suvussa. On vain hautajaiset silloin tällöin, kun suvun harvoja yksilöitä poistuu.
Jepulis, tuo oli tuollainen vähän moniuloitteinen kysymys, jokaisellahan ne näkemyksensä elämän onnellisuudesta keskeisine sisältöineen toki ovat.
On ihmisiä, joille ei sovi äitiys/isyys ja se on ihan ok. Eihän lapsia tehdä, niitä saadaan. Eikai kukaan välttämättä ole toivottu:)
Aviollisen arjen pyörittäminen epäsopivan kumppanin kanssa on asianosaisille melkoinen problematiivinen haaste. Usein ihmisillä on tapana esittää onnellista, sitä myös ns.hyvissä perheissä.
Tiedän paljon tapauksia, joissa tärkeintä on oman kulissin ylläpito. Sitten taustalta putkahtaa pahimmillaan esiin se totuus. Tai kaikki voi päättyä perhesurmaan.
Rohkeutta on erota ajoissa, mikäli kaikki keinot poliiseja myöten on jo lävitse käyty.
Varmaan elämää kestää useiden tukielementtien avulla parhaiten. Niihin voivat kuulua esim. jonkin verran samalla aaltopituudella oleva puolisko, ystävä(T), työyhteisöltä saatu tuki, vanhemmat ja muu suku.
Ikävää oon että harva omaa nämä elementit tai kanssakäyminen on kaksinaista tai jopa kaksinaismoraalista. Asiat tulisi sisäistää kollektiivisesti.
Olin ajatellut olla puuttumatta tähän asiaan, kun minulla ei kuitenkaan ole mitään rakentavaa palautetta. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan tuo aloituksessa (mieltämäni) alavireisyys ja ajatus siit' että joku kolmekymppinen tulisis tänne etsimään ohjeita ja tukea miten selvitään elämästä hengissä ja hyvällä mielellä. Tukea on kuitenkin löytynyt ja elämänviisautta jaettu pyyteettömästi ja se ilahduttaa minuakin.
Jokainen tekee omasta elämästään mitä itse haluaa, oman taipumustensa, halujensa ja tarkoitustensa mukaan. MIKÄÄN ei ole pakollista (paitsi hengittäminen) kaikki muu tapahtuu autonomisesti ja prosessit yleensä menee silleen että teet jotain itse tai toiset tekee sinulle. Voit vaikuttaa molempiin: sekä siihen mitä teet itse elämällesi että mitä annat muiden tehdä sinulle.
Rakasta elämää ja pidä ohjakset käsissäsi; laiminlyömättä muitakaan ja ole uskollinen omalle itsellesi. Nää on vanhoja kliseitä mutta totta; kun tulet tähän ikään elämännälkäsi on vain kasvanut ja sinua vain hieman peloittaa ajatuskin että et ehtisi tekemään kaikkea sitä mitä haluaisit.
>Tuota tuota. Semmoinen kysymys näin kolmenkympin kriisissä noussut pintaan,
> että onko lapset elämän suola/sisältö?
On on. Jokaisen elollisen perimmäinen tarkoitus on levittää geenejään.
>Toinen kysymys koskee suhteita. Avioliitto on hankala prosessi monellekin,
>niin kuinka moni on löytänyt sen onnen ainoan ns.oikean kumppanin kanssa?
Ööh - "ainoa oikea kumppani" on melkoisen tulkinnanvarainen käsite, samoin kuin onni. Parisuhde on kahden kauppa ja vaatii molempien sitoutumisen. Kyllä suhde kestää jos molemmilla on tahtoa siihen.
>Ja sitten se tärkein. Miten olette kestäneet elämää? Vanhenemiskriisit jne.
>Onko sopiva työ ja ystävät sekä kumppanilta saatu tuki ollut apuna?
Mitkä ihmeen kriisit? Jollei ymmärrä elämän kiertokulkua, että sukupolvet vuorottelevat, edelliset kuolevat antaakseen syntyville tilaa, saattaa joutua henkiseen kriisiin vanhenemisensa vuoksi.
Ehkä joku saattaa ihmetellä että nuorehko hlö ajattelee tuollaisia. Olen vain jotenkin hukassa ja murheissani elämän pyörteiden seassa..
Lapset ja heidän tulevaisuus on tärkein.
Järki oli vain teillä, toivon lapsien tulevassa elämässä.
Elämä on kovaa kaikille ihmisille yritä kestää.
Itselleni on lapset tärkeitä ja olen paljon iloa kokenut heidän ja lastenlasten kautta. Toki huolehtinutkin olen aiheesta ja monesti ihan turhaan. On tosi raskasta kun myötäelää lapsen huolia, mutta en sitä raskautta poiskaan antaisi.
Minulla on kolme työkaveria, joilla ei ole lapsia. He vaikuttavat tyytyväisiltä elämään, enkä jokapäiväisten kahvihetkien lomassa milloinkaan ole huomannut heidän lapsia kaipaavan elämäänsä. Siis näinkin voi onnen löytää.
Uskon että ihminen elää monta elämää. Löysin nuoren puolison, hoidimme ja kouluutimme lapset, hommasimme hyvän taloudellisen tilanteen. Satsasimme siihen paljon, vähän kuin työsuhteeseen. Isoa rakkautta ei ollut, mutta valtava halu puhaltaa yhteen hiileen. Kaikki tuli täydelliseksi mutta meillä kahdella ei ollut enää mitään yhteistä, kun lapset lähtivät kotoa. Olen kuitenkin siitä ajasta tosi kiitollinen.
Nyt on uusi suhde ja ihan toisenlainen elämä. Lapset vierailevat, ex-puolison kanssa on asialliset välit ja keskenämme sitäkin rattoisammat. Nyt satsaamme keskinäiseen yhdessäoloon. En sanoisi että nytkään on suurta rakkautta, mutta tämä aika on arvokasta.
Elämän kestän sisarusteni ja ystävien avulla. Valitsen vaikeuden tullessa, kenen kanssa käsittelen juuri tätä asiaa. Päädyn vertaistukeen, eli sellaiseen joka on kokenut suurinpiirtein saman. Sitten asiaa vatvotaan. Se on auttanut aina.
Lapset ovat elämän suola, sokeri ja kaneli. Parisuhde on se ihana sipuli joka vaan paranee lämmittäessä mutta itkettää leikatessa :D Ilman kumpaakin voi olla, ja elämä voi silti olla rikasta. Sitten täytyy koettaa niitä mausteita hankkia jonkun muun kautta.
Eppu2 pisti minusta hyvin, kun sanoi että ei pidä pelätä vastoinkäymisiä. Minusta niitä voi käsitellä myös kasvun paikkana. Ja niinhän hän sanoikin. Tiekkö, silleen että miettii että minkä takia olen tässä tilanteessa, ja missä haluaisin olla. Pitää välillä inventointia siitä mitä on, ja mitä haluaa saavuttaa. Unelmoida.
Pidä huolta itsestäsi, sinä olet elämäsi tärkein henkilö :)
Kyllä aina elämän kestää. Siinä on paljon ilojakin, sitä isompia mitä vanhemmaksi tulee. Kuoleman kanssa on hankalampaa.
Kolmekymppisenä on elämä vielä aika hakusessa, mutta kyllä se siitä vähitellen kirkastuu.
Lyhyesti;
Lapset ovat elämän sisältö, eivät tosin ainoa. Nykyistä elo köyhempää olisi ellei lapsia olisi tullut. Ihinen on pohjattomat itsekäs otus ja lapset edes jotenkin pakottavat vanhemmat seuraamaan muutakin kuin oman navan hyvinvointia.
En usko ainoaan oikeaan kumppaniin ollenkaan. Sellaisia voi olla useita. Tietenkin ne, joille on omasta milestään klöytynyt ainoa oikea kumppani ovat omaansa puolustaakseen juuri sitä mieltä,että se on sitten vaan yksi ja ainoa, jonka kanssa voi muka onnistua. Meillä on iän ja kokemusten kasvaesa taipumus muuttua monella tavalla ja niin myös muuttuvat tavat, joita kumppanilta toivotaan. Eikä elämä ole tosiaankaan kiinni siitä,että se kumppani löytyy tai että sen pitää löytyä. Siis se ainoakaan. Elämä on valintoja, monenlaisia ja paljon on kiinni omasta asennoitumisesta.
Niin miten elämää kestää? Elämällä läpi sen,mitä on tarkoitus kestää. Haasteet eli koettelemukset ja esteet ovat asennoitusmiskysymyksiä, joihin taas elämä antaa elämällä ne läpi myös vastaukset. Ja niihin ei tarvita stimulansseja, kuten alkoholia tai muita piiloonmenemiskonsteja. Mitä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Ystävät ja ammattiauttajat ovat olleet minulle elämän tuki. Niin myös itsetutkiskelu sekä peiliin katsominen. Erityisesti viimeksi mainitut, sillä ei minun tai sinun kokemuksiasi tai tuntojasi voi ymmärtää paremmin kukaan muu kuin kysyjä itse. Keskustelu avaa vaihtoehtoja, mutta kysymyksiin on on silti vastattava ihan itse - ja kannettava seuraukset. Hyvä on muistaa myös se,että oikeita ja vääriä valintoja ei ole, on vain erilaisia vaihtoehtoja, Mitä itsekunkin on tarkoitus elämässään kokea tai käydä läpi eli elää, tulee vastaan tavalla tai toisella, valitsimme kuinka tahansa.
Vanhenemisen vaikeutta suurennellaan. Ruumis rappeutuu, mutta henkisesti sietokyky vanhetessa useinmiten kasvaa. Niinpä elämän pienemmät krempat kestää paremmin kuin nuorempana ja suurempia sietää, kun tietää,että muutakaan ei voi. Elämää ja elämistään kannattaa pohtia aika ajoin, oli nuori tai vanha. Siksikin täällä tallustamme. Tsemppiä sinulle!